Koulu-uudistuksen uutisankka?

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Numerot eivät mittaa osaamista – koulutus muutosvastarinnan kourissa

Alivaltiosihteerin viikon luontoääni oli muutosvastarinta. Nyt koulun siirtyessä uuteen aikaan on tietty odotettavissa soraääniä. Vanhoja aikoja kaipaavat vetoavat milloin PISA-tuloksiin, milloin lasten heikkoihin arvosanoihin. Tässä on vain yksi ongelma. PISA-tulokset tai päästötodistuksen numerot kun eivät mittaa sen enempää oppimista kuin myöhempää menestystäkään.

Päin vastoin, arvosanat osoittavat varmuudella vain kyvyn lyhytaikaiseen tiedon toistamiseen. ”Kympin tytöistä” ei suinkaan tule menestyneitä uraohjuksia, vaan nykyaikaiselle työelämälle ongelmallisia säännön seuraajia. Kun sääntöjä pitäisi pystyä tarvittaessa rikkomaan, kaksitoista vuotta säntilliseksi koulitun tiedontoistajan on liki mahdotonta toimia oma-aloitteisesti. Samalla taas päivät tietokonepelejä hakkaavista seiskan oppilaista saattaa sukeutua vaikkapa Supercell-miljonäärejä.

Tästä ei muuten seuraa se, että kouluista pitäisi vain tehdä pelihalleja. Niin kuin profesori Alf Rehn loistavasti kiteytti, ei luovuuskaan kuki, jollei mieleen ole jotakin painettu. Jos kouluun tullaan vain viihtymään, on jotakin mennyt pieleen. Mutta  toisin kuin Rehn esittää, paras tapa ruokkia mielen yhteyksiä ei suinkaan ole pänttääminen – vaan tiedon monipuolinen hyödyntäminen ja arvioiminen. Mieli kun ei ole tyhjä varasto, jonka hyllyille voi tuosta vaan talletella faktoja kirjan sivulta, vaan puutarha, jossa ne kytkökset vahvistuvat, joita eniten ruokitaan.

Suomalainen koulu on maailman paras monella mittarilla mitattuna. Yksi mittari, jossa suomikoulu ei kuitenkaan loista on kouluviihtyvyys. On ihan totta, että jotkut edistykselliset kansankynttilät ovat jo aikaa sitten omaksuneet ajatuksen oppimisen mielekkyydestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt läpivietävä opetussuunnitelman muutos olisi turha. Kyse on siitä, että mielekkyyden vaatimus on juurrutettava koko koulumme peruskiveen, ei vain muutamien edistyksellisten opettajien arkeen.

Mielekäs oppiminen ei tarkoita sitä, että opettajasta täytyy tulla viihdyttäjä, tai että oppilaalta ei vaadita mitään. Päin vastoin, opettajan pitää viihdyttämisen sijaan kyetä kommunikoimaan oppilaalle mitä väliä on vaikkapa matematiikan oppimisella. Samaten opettajan pitää kyetä asettamaan selvät kehitystavoitteet, joita kohti oppija pyrkii. Sellaiset, joilla on oppijalle oikeasti väliä.

Ei koulusta tarvitse tehdä pelihallia, vaan paikka, jossa oppimisen ilo pääsee loistamaan. Oppiminen on myös kovaa työtä, ja vaatii oppijalta paljon. Mutta onko opettajalta liikaa vaadittu kyetä selittämään innostavasti, miksi penkkiä tarvitsee seuraavat 9–12 vuotta kuluttaa?

Kunnianhimoisille vanhemmille seiskan oppilas voi näyttää alisuorittajalta. Samalla hän voi kuitenkin olla kokonaan uuden toimialan suunnannäyttäjä – jos hänen vaan annetaan kasvaa täyteen mittaansa. Tai sitten hänestä voi kasvaa onnellinen lastentarhaopettaja tai käsityöläinen, vaikka lääkärivanhemmat muuta toivoisivatkin.

Mielekkyyden haasteeseen suomalainen koulu on nyt pureutumassa maailman mittakaavassa ainutlaatuisella tarmokkuudella.

Mitä jos kääritään hihat ja tartutaan toimeen – ja annetaan muutosvastarinnan visertää tyhjälle korvelle?

Maailman parhaasta koulusta vielä paremmaksi

Suomalainen koulu on maailman paras.

Koulumme nousee kymmenissä tilastoissa kärkikolmikkoon ja usein jopa listaykköseksi. Vaikka PISA-menestyksessä onkin vähän tullut takapakkia, pärjää Suomi-koulu silti käytännössä missä tahansa rankingissa loistavasti.

Monet oppimisteoreetikot ovat esittäneet, että suomalainen koulu on maailman paras, koska meillä on maailman parhaat opettajat. Suomalainen opettaja on arvostettu ammattilainen ja asiantuntija. Suomikoulun didaktinen vapaus, eli mahdollisuus vaikuttaa laajasti omaan opetukseen, antaa puolestaan sellaisia työkaluja nostaa omaa opetusta huippuunsa, joita muualla maailmassa harvoin näkee.

Suomalainen koulu on maailman paras. Mutta se ei vielä ole tarpeeksi hyvä.

Vaikka suomalainen koulu on hurjan hieno tasa-arvon rakennuspaikka ja antaa kansalaisille useimmiten tarvittavan yleissivistyksen sekä avaimet oman elämän rakentamiseen, on se myös usein nuorelle vieraannuttava paikka. Katariina Salmela-Aron hiljattaisen tutkimuksen mukaan peräti puolet suomalaisista alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksen.

Tänä syksynä suomalainen koulu on kuitenkin murrosvaiheessa. Nyt käyttöön otettava uusi opetussuunnitelma pureutuu nimittän rohkeasti juuri tähän haasteeseen: miten koulu olisi tasa-arvoistajan ja yleissivistäjän lisäksi myös mielekäs kokemus, mieluiten joka ikiselle koululaiselle.

Koulu on yhteiskunnan sydän.

Se on kodin lisäksi ainoa kasvattaja, joka kulkee lapsen ja nuoren rinnalla koko tämän kipeimpien kasvuvaiheiden läpi. Koska me emme voi yhteiskuntana mennä jokaisen kotiin kyttäämään, että asiat tehdään fiksusti, on koulu myös suuri tasa-arvoistaja. Olivat kotiolot minkälaiset vaan, koulu mahdollistaa lähtökohtien tasaamisen niin, että jokaisella olisi mahdollisuus hyvään elämään.

Uusi opetussuunnitelma iskee huikealla näkemyksellä kiinni siihen, miten koulutus voisi kilpailla nykyaikana yhä voimallisemmin joka tuutista tunkevien koukuttajien kanssa. Ilmiölähtöisyys vastaa mielekkyyshaasteeseen: vaikkei matikka nappaisikaan, kiinnitettynä oppilasta kiinnostavaan aihepiiriin se voikin muuttua raskaasta päänraapimisesta kiinnostavaksi työkaluksi.

Oppilaskeskeisyys mahdollistaa puolestaan ihan uudenlaisia opettamisen tapoja. Näistä olen eniten innoissani ajatuksesta, että jopa oppilas voisi opettaa. Mikään ei synnytä oppimista niin hyvin kuin innostunut opettaja. Mitä jos luokasta löytyykin silmät säihkyen luokkatovereita vaikkapa maantiedon saloihin vihkivä tuleva tutkimusmatkaaja?

Teknologian käyttöönotto ja koodauksen opetteleminen puolestaan rokottavat uudet sukupolvemme tulevaisuudelle. Maailma muuttuu sellaista vauhtia virtuaalitodellisuuksineen ja robottiautoineen, että teknologinen lukutaito on pian lähes yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä.

Suomalainen koulu on maailman paras ja suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Maailmalla matkattuani ja erilaisiin opetuskäytäntöihin tutustuttuani rohkenisin myös väittää, että suomalainen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras. Se, mikä meillä ei  kuitenkaan ole maailman parasta on koulutuspolitiikka.

Tavallaan haluan ymmärtää hallituksen leikkauspaineita ja sitä, että budjettiriihessä koulutus on vain yksi rivi muiden joukossa. Kuten jo yllä kirjoitin, koulu on kuitenkin koko yhteiskunnan sydän. Ja jos tähän sydämeen isketään, kärsii siitä koko kansakunta.

Olenkin surullisena seurannut kesän aikana käytyä keskustelua ja opettajien ahdinkoa. Vaikka uusi opetussuunnitelma onkin kansainvälinen helmi, suoranainen taideteos, ei siitä ole paljoa iloa jos sitä ei saada tuotua käytäntöön. Ja käyttöönotto on vaikeaa silloin jos kunta leikkaa entisestään tiukille ajettujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja muista voimavaroista.

Aikataulupaineissa kamppailevan matikanmaikan on vaikea opettaa innosta soikeana koodausta, jos ei siitä ole itselläkään käsitystä. Ilmiölähtöisyys vaatii enemmän panostusta kuin yhden monistepinkan, jotta vuosikausia ainepainotteisesti opettanut kansankynttilä saa kiinni ajatuksen nerokkuudesta. Jotta opetussuunnitelmamme saadaan otettua käyttöön, tarvitaan siihen riittävät resurssit, painotuksena etenkin OPS:in uusien alueiden käyttöönotto ja niihin liittyvä täydennyskoulutus.

Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä suomalaisesta koulusta entistä parempi: huikea tasa-arvoa, yleissivistystä ja elämän mielekkyyttä siivittävä tyyssija. Osin avaimet tähän ovat opettajiemme käsissä: monia asioita voi tehdä heti toisin luokkahuoneessa, niin kuin monet loistavat pioneeriopettajamme ovat osoittaneet. Jotkut näistä uutuuksista eivät vaadi edes kummoisia resursseja: esimerkiksi itseohjautuvuutta on sovellettu jopa meksikolaisessa slummikoulussa huikein tuloksin.

Opettajan yksilöllisestä vaikutuspiiristä ei kuitenkaan seuraa, että jo nyt niukin resurssein operoivalta opettajalta voidaan ottaa entisestään pois. Jos me haluamme rakentaa aidon tulevaisuuden koulun, täytyy opettajille taata riittävät resurssit, oikein suunnattuna. Ja miksi opettajille, ennemmin kuin vaikkapa yritystukiin? Siksi, että he luovat sitä kivijalkaa, josta joka ikinen suomalainen menestystarina ponnistaa.

Suomalainen koulu on maailman paras. Suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Ja nyt myös suomalainen perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras.

Kun me saamme nämä nappulat fiksulla koulutuspolitiikalla ojennukseen, kasvatetaan Suomen koulusta yhteiskuntamme menestystä entistä kirkkaammin tukeva ydintekijä. Kansainvälinen sivistyksen majakka, joka näyttää suuntaa sille, miten tulevaisuuden koulu parhaimmillaan toimii.

Oliko ennen paremmin? Koulua rakentamassa post-intelligentissa maailmassa

Suomalainen koulu myllertää muutoksen kourissa. Muutospaine heijastuu myös koulun ympärillä käytävään keskusteluun. Viime vuosina koulukeskustelu on ollut ihastuttavan tulevaisuuspainotteista ja asiakeskeistä. Viime aikoina olen kuitenkin havainnut huolestuttavan trendin, jossa esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluista tuttu poteroituminen vahvistusvinoumineen on hiipinyt koulukeskusteluun. Napit vastakkain ovat ”vanhan koulun” ystävät sekä ”muutosintoilijat”.

Edellistä leiriä edustavat muun muassa vihaiset emeritusprofessorit, joiden eläkepäivät näyttävät vierähtävän kaikkea uudelta haiskahtavaa vastaan taistellessa. Onkin syytä kysyä, onko eläkeproffa oikeassa: oliko ennen tosiaan paremmin? Pitäisikö meidän uudistusvimman sijaan palata entisaikojen kouluun? Onhan meillä sentään PISA-tulokset ja maailmanmaine näyttönä suomalaisen koulun huikeasta tasosta.

Elämme hämmästyttävää post-intelligenttia aikakautta, jossa älyllisyys ja sivistyneisyys koetaan monissa piireissä avoimesti huonona juttuna. Nykyviestinnässä mielipiteen arvo on jopa suurempi kuin faktan. Tilastoilla ei ole väliä, ja asia on miten on, koska se ”koetaan niin”.

Syypäätä voidaan hakea lehdistöstä, televisiosta tai vaikka tietokonepeleistä. On ihan totta, että esimerkiksi medialla on tässä suuri rooli, jos kohta lehtitaloja suurempi syypää lienee sääntelemätön markkinatalous: sitä myydään mikä myy. Koska emme ole valmiit tinkimään sananvapauden ideaalistamme, tulemme näkemään yliampuvia lööppejä myös jatkossa.

Nykyajan henki on kuitenkin nähdäkseni seurausta myös entisaikojen koulusta. Koulun päätehtävä on kasvatuksellinen ja sivistyksellinen. Jos valtavat massat niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa kuin muissakin läntisissä maissa ovat hurahtanteet post-intelligenttiin populismiin, on tässä kasvatuksessa ja sivistyksessä mennyt jotakin pieleen.

Käsitykseni on, ettei vanha koulu ole kyennyt tekemään sivistyksestä riittävän kiinnostavaa, jotta enemmistöä kiinnostaisi itseään sivistää. Kun maailmanhistorian klassikoiden sijaan päntätään ablatiiveja, kun luonnossa rymyämisen sijaan luetaan mäyrän ruokintarytmeistä – ja kun telkkarista ja sittemmin kännykästä löytyy tuhat kertaa koukuttavampaa matskua, ei ole ihme, jos yleissivistys sukeltaa. Koulu ei ole katsonut asiakseen kilpailla muun maailman hömpötysten kanssa. Nyt korjaamme tämän asenteen hedelmiä.

Jos haluamme kamppailla post-intelligentin maailman sivistyskatoa vastaan, ei riitä, että valitamme siitä, että iltapäivälehdet ovat kritiikittömiä tai että nuoret pelaavat mobiilipelejä. Sen sijaan meidän täytyy ponnistella sen eteen, että osaisimme sivistää ja kasvattaa niin, että se kiinnostaisi yhtä paljon – tai enemmän! – kuin iltapäivälehdet ja mobiilipelit.

Me kaikki tiedämme että tämä on mahdollista. Jokaisella meistä on ollut kouluaikoina ainakin yksi opettaja, jonka tunnit tempaisivat mukaansa ja joiden opetukseen olisi voinut uppoutua viikkokausiksi. (Minulla se oli lukion psykologian opettaja Jussi Oikarainen, kiitos Jussi! Ilman sinua en olisi tässä.)

Kyse ei siis ole uusimpien trendivimpainten käyttöönotosta, vaan siitä, että oppiminen tapahtuu niin, että se on aidosti kiinnostavaa. Ja tässä nykytilannetta seuraillessani on koululla nähdäkseni kasvun paikka, sanoi vihainen emeritusprofessori mitä tahansa.

Onneksi kasvun askelia ollaan jo ottamassa. Uusi opetussuunnitelmamme on ilmiökeskeisyyksineen ylivoimaisesti paras, mitä olen maailmalla nähnyt. Opettajakunnan enemmistö on tarmokkaasti ja toiveikkaasti tarttumassa haasteeseen ja tulee näyttämään tulevaisuudelle, mistä suomalainen koulu on tehty. Äänekäs vähemmistö panee vielä hetken hanttiin, mutta luullakseni se ei tule pysäyttämään muutosta, jonka seurauksena suomalaisesta koulusta tulee pian uuden ajan sivistyksen tyyssija, josta jokainen saa perhetaustastaan riippumatta avaimet hyvään elämään.

Kukaan meistä ei tiedä, minkälainen tulevaisuuden koulun pitäisi tarkkaan ottaen olla. Kukaan meistä ei tiedä myöskään, minkälaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme, virtuaalitodellisuuksineen ja Pokémoneineen. Rohkenisin kuitenkin väittää, että jos emme pistä post-intelligentille trendille kampoihin, tulevaisuuden maailma ei ole sellainen, jossa on hyvä elää.

Vanha maailma meni jo. Nyt on aika tarttua toimeen ja rakentaa tulevaisuuden koulu, jossa sivistys on niin mukaansatempaavaa, etteivät tulevat sukupolvet voi sitä vastustaa.