Kohututkijan esittämät kouluväitteet ovat hölynpölyä vailla tutkimusnäyttöä

Yliopistonlehtori Aino Saarinen peräänkuulutti taannoin Ilta-Sanomien jutussa suomalaista koulua koskevaa tutkimustietoa. Kuten aiemmissakin haastatteluissaan, ainoana nimettynä tutkimuslähteenään hän käytti artikkelissa tieteellisesti hyvin kiistanalaista väitöstyötään, josta on tehtailtu harhaanjohtavia otsikoita jo vuosia.

Saarisen mittavasta medianäkyvyydestä syntyy käsitys Suomesta itseohjautuvasti peuhaavien digilaitteisiin liimautuneiden oppilaiden ihmemaana. Viimeisimmässä laajasti somessa jaetussa Ilta-Sanomien artikkelissa todetaan muun muassa näin: ”Saarisen mukaan Suomessa kouluja on kehitetty tekemällä niistä ”pöhinäkonttoreita”, joissa tärkeää on, että oppilailla on kivaa, kokolattiamatto, uusimmat laitteet ja hienolta kuulostavia muuntuvia tiloja.”

Heti perään Saarista siteerataan näin: ”Olen ihmetellyt, että miksi niin moni asia Suomen kouluissa on tehty vastoin tutkimusnäyttöä. Meillä ei ole puutetta tutkimustiedosta, mutta on puutetta tutkimustiedon lukijoista.” Saarinen ei kuitenkaan esitä minkäänlaista tutkimusnäyttöä siitä, missä nämä paljon puhutut pöhinäkonttorit ovat. Vaikka kohuotsikoita onkin tehtailtu jo vuodesta 2018, näyttöä ei ole toistaiseksi näkynyt – koska ”pöhinäkonttoreita” ei ole olemassa.

Hämmästyttävin Saarisen väite löytyy haastattelun lopusta. Saarinen toteaa, että Viron nousu PISA-tuloksissa johtuu siitä, että ”opettajalla on Virossa selkeämpi rooli oppimisen ohjaamisessa. Opettaja ei ole niin kaveri. Lisäksi siellä on vähemmän innokkaasti menty digitalisaation perässä.”

Kumpikin väite on ihan puhdasta hölynpölyä.

Ensinnäkin, Virossa on kyllä jonkin verran OECD-maita keskimääräistä opettajavetoisempaa opetusta. Opetusta ja oppimista kartoittavan TALIS 2018 -tutkimuksen mukaan Virossa käytetään luokkahuonetyöskentelystä 86% opettamiseen ja oppimiseen, OECD-keskiarvon ollessa 78%. Tämä voisikin tukea Saarisen väitettä – mutta kun Suomessa opettajavetoinen opetus on lähes yhtä mittavaa. Suomen kohdalla opetukseen ja oppimiseen käytetään tutkimuksen mukaan 80% luokkahuoneajasta.

Entäs digitaalisuus sitten? OECD:n 2020 julkaistun raportin mukaan kaikissa virolaisissa kouluissa on käytössä digitaalinen oppimisjärjestelmä ja niissä hyödynnetään laajasti digitaalisia oppimateriaaleja (s. 39). Samaisessa raportissa todetaan myös, että sen lisäksi, että virolainen koulu on yksi menestyksekkäimmistä, se on myös yksi digitalisoiduimmista (s. 40). Vuonna 2021 julkaistussa maakohtaisessa PISA-analyysissä puolestaan todetaan, että Virossa ”koulut ovat integroineet monenlaisia digitaalisia ratkaisuja ja hyödyntäneet opetusteknologia-asiantuntijoita opettajien tukemisessa oppimisteknologioiden viidakossa ja digitaalisten ratkaisujen hyödyntämisessä opettamisessaan” (s. 113). Kuka tahansa digitaalisen oppimisen kanssa vähääkään aikaa viettänyt tietää varsin hyvin, että Viro on ollut pitkään nimenomaan digitaalisten oppimisratkaisujen edelläkävijä, ja muutenkin digitaalisten kansalaisratkaisujen osalta maailman ehkä rohkein uudistaja.

Mutta miltä näyttää sitten suomalainen ”digi-intoilu”? Suomessa poliittisissa puheissa takavuosina vilahdellut ”digiloikan” käsite lienee synnyttänyt käsityksen siitä, että digitaalisia laitteita räpelletään suomalaiskouluissa tauotta. Hiljattain julkaistu digitaalista oppimista Suomessa koskeva tutkimus tuotti kuitenkin kaksi hätkähdyttävää tutkimustulosta.

Ensimmäinen on, että digitaalisten oppimisratkaisujen käyttöaste suomalaisissa kouluissa on hämmästyttävän alhainen. Pääsääntöisesti digiratkaisuja käytetään suomalaiskouluissa noin kerran kuussa tai harvemmin (s. 17). 7000 oppilaan otoksesta vain n. 25% käyttää koulussa digilaitetta kerran viikossa. Päivittäin digilaitteita käyttää vain n. 5% suomalaisista koululaisista. Tästä käytöstä merkittävin osa koskee ”tiedostonjakoa, tekstin kirjoittamista, internetin ja sähköpostin käyttöä”.

Vielä häkellyttävämpiä ovat digitaalisen oppimisen vaikuttavuutta koskevat tulokset. Ensi alkuun nimittäin näyttää kyllä siltä, että ne vahvistavat Saarisen väitöskirjan avainväitteen: PISA-aineistojen nojalla digitaalisuus heikentää oppimistuloksia (s. 18). Ongelmana on kuitenkin, ettei tässä ole vielä huomioitu lainkaan sitä, miten digilaitteita on koulussa käytetty.

Uusi tutkimus osoittaa, että digitaalisuuden käyttöaste lisääntyy erityisesti erityistä tukea tarvitsevien ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kohdalla (s. 14). Toisin sanoen, jos oppilas ei osaa opetuskieltä tai hänellä on vaikeuksia oppia perinteisesti, hänelle tarjotaan myös monipuolisemmin avuksi digitaalisia ratkaisuja. Saarisen digipäätelmässä on siis kyse ehkä alkeellisimmasta tieteellisen tutkimuksen virheestä minkä voi tehdä: siitä, että kaksi ilmiötä tapahtuu samanaikaisesti ei voi päätellä niiden välille syy-yhteyttä. Talvikolareissa enemmistössä autoista on nastarenkaat. Nastat pitää siis ilmeisesti kieltää talvisin?

Saarisen esittämät mediaväitteet ovat pääosin todellisen tutkimusnäytön valossa täysin kestämättömällä pohjalla. Siitä huolimatta moni kuvittelee nyt, että suomalaiset koulut ovat täynnä värikkäitä avokonttoreita, joissa ipanat viipottavat tauotta tablettia tapittaen. Tämä ei ole ihme, koska samaisesta väitöstyöstä on väännetty shokkiotsikoita tusinoittain jo vuodesta 2018.

Eikö yksikään toimittaja ole tosiaan keksinyt viiden vuoden aikana kysyä, olisiko näille väitteille jotain muutakin näyttöä kuin yksittäinen opinnäytetyö?

Tämä uutisointi ei ole harmitonta median otsikkokärjistämistä, vaan se vaikuttaa suoraan suomalaisten käsitykseen koulusta ja sen tulevaisuudesta. Samaan aikaan kun nimenomaan digitaalisen teknologian kehitys haastaa yhteiskuntaamme ja koulutusjärjestelmää ChatGPT-tekoälyineen ja alati kasvavine informaatiotulvineen on iso riski, että yllä kuvattu populismi johtaa poliittiseen päätöksentekoon, joka rampauttaa suomalaisen koulun lopullisesti. Tässä päävastuu on medialla, jonka soisi jo pikku hiljaa opettelevan tekemään kotiläksynsä koulua koskevasta uutisoinnista, mutta vastuu on myös paikkaansapitämättömiä päätelmiä vuodesta toiseen julistavilla tutkijoilla.

Lopuksi, Saarisen taannoisen haastattelun kirjavista väitteistä yksi pitää kyllä hämmästyttävästi paikkansa. Kouluissa pitäisi nimittäin kontrolloida oppilaiden kännykän käyttöä. Jos kesken matematiikan tunnin puhelin ilmoittaa plim-äänellä digidinousauruksen kuoriutuneen eivät yhtälöt juurikaan jää mieleen. Puhelimet pitäisikin pitää äänettömällä tai jopa kerätä pois oppitunnin ajaksi jollei niitä käytetä itse opetukseen. Mobiililaitteiden hallitsemattoman käytön negatiiviselle oppimisvaikutukselle on laajaa empiiiristä näyttöä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mobiililaitteiden tai muiden digilaitteiden käyttö oppimistarkoituksessa olisi haitallista. Vekotin on vain työkalu. Ratkaisevaa on, mihin sitä käytetään.

Tästä ei myöskään seuraa, että suomalainen koulu olisi jotenkin pilalla digitaalisuuden takia. Päin vastoin, meidän pitäisi nimenomaan seurata Viron mallia ja kouluttaa tarmokkaammin opettajiamme toimivien digilaitteiden ja oikeasti toimivan digipedagogiikan käyttäjiksi. Jos haluamme etsiä syitä nykykoulun haasteisiin, pitäisi sen sijaan kysyä, mikseivät nykynuoret enää halua lukea tai miksi puolet alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksellisyyden. Nämä itsessään mutkikkaat kysymykset lienevät niitä juurisyitä, joiden takia suomalaisissa kouluissa on haasteita.

Niistä vaan ei valitettavasti saa helposti leivottua kohuotsikoita.

16 thoughts on “Kohututkijan esittämät kouluväitteet ovat hölynpölyä vailla tutkimusnäyttöä

  1. Enpä voisi olla enempää kirjoittajan kannalla. Ennen eläkkeelle jäämistä opetin 30 vuotta kieliä Helsingin, Espoon ja Vihdin kouluissa. Hankin tietokoneen v. 1988, ja internetin hyötykäyttöä opetuksessa ryhdyin harrastamaan heti, kun se oli mahdollista. Ensin sähköpostiprojktien avulla. Sitten hyödyntäen kaikki muun, mitä netti tarjosi yli rajojen tapahtuviin oppilasprojekteihin. Luulen, ettei yksikään opetusryhmäni onnistunut välttämään kansainvälistä partneriprojektia. En tiedä, mitä he sanovat noista kokemuksistaan tänä päivänä. Tuskin ainakaan sitä, mitä nämä digitaalisuutta vastaan venkoilevat muka-asiantuntijat toivoisivat.

  2. Olisi ollut hyvä kirjoittaa kritiikki suoraan väitöskirjasta, eikä lehtiartikkelista.

    Siltikin hyviä pointteja.

  3. Kirjoituksesi on outo.
    Sanot joihinkin väitteisiin siis että ”Kumpikin väite on ihan puhdasta hölynpölyä”. Siis _puhdasta_ hölynpölyä. Sen jälkeen kerrot, että niissä onkin, _edes hieman_, perää: esim. Tuo viron luku 86% ja OECD ka 78% ja suomessa 80%. Vähättelet 86%:n ja 78% eroa, vaikka se on oikeastaan aika huomionarvoinen. Et myöskään huomaa, että 80% ja 86%:n ero on myös melko paljon, siis vain 2% vähemmän kuin Viron ja OECD maiden ka:n välinen.

    Voisin poimia tekstistäsi muutakin, mutta ainakaan ”Puhdasta hölynpölyä” argumenttisi ei oikein kestä ajattelua. Tekstissä väittelet ikäänkuin julkisesti itseäsi vastaan. Nämä pienet asiat ja muutokset monella osa-alueella, ei vain yhdellä tai kolmella, tekevät sen muutoksen, josta tässä koko keskustelussa puhutaan.
    Tekstisi ajatus että väitöskirjasta on tehty siihen kuulumattomia johtopäätöksiä on sinällään hyvä tuoda esiin ja sitä on varmasti tapahtunut. Pitää osata erottaa milloin haastattelija haastattelee henkilöä siten, että artikkelissa puhutaan ainoastaan väitöskirjan asioita ja milloin samaa henkilöä siten, että hän saa viitata muuhunkin tietämykseensä tai ajatuksiinsa.

    • Olet tavallaan ihan oikeassa. Kärjistän tekstissä, koska viimeisten viiden vuoden aikana asiallinen akateeminen kritiikki, jota Saarisen väitteistä on esitetty runsaasti, ei ole saanut käytännössä mitään julkista tilaa samalla kun näitä harhaanjohtavia väittämiä on uutisoitu totuutena.

      Itse tekstin asia-argumentaatio pitää kyllä nähdäkseni paikkansa. 6% yläasteen 30 viikkotunnista tarkoittaa 19.2 minuuttia päivässä. Se ei millään voi olla selittävä tekijä oppimistulosten laskuun, sikälikään, että OECD-maiden keskiarvo jää tämän alle, eikä muissa maissa ole havaittu samanlaista PISA-trendiä kuin Suomessa.

      Saarisen digiväitteet ovat puolestaan ihan puhdasta huuhaata, lukuun ottamatta kännyköiden vapaata käyttöä tunneilla koskevaa kritiikkiä.

      Sisällytin argumenttiini myös vastakkaisia näkemyksiä koska huolimatta nykyisen keskusteluilmapiirin mustavalkoisuudesta on mielestäni älyllisesti epärehellistä sivuuttaa faktoja vaikka ne eivät omaa ajatteluani tukisikaan 100%.

      Itse väitöskirjaa koskevan analyysini voit lukea täältä:
      https://ajattelunammattilainen.fi/2020/11/12/itsessaan-ansiokkaaseen-vaitostutkimukseen-perustuva-vaarinkasitys-uusien-oppimismenetelmien-toimimattomuudesta-on-median-synnyttamaa-huuhaata/

  4. ”Kohu”tutkijan väitteet ovat täysin samassa linjassa mediassa esiintulleiden opettajien omien päätelmien kanssa koulun tilasta ja syistä siihen.

  5. Ammatikseni rakennan noita pöhinäpönttöjä, kyllä niitä on joka paikassa. Käyhän kattelee ennenku kirjottelet.

    • Kiinnostavaa! Laita ihmeessä linkki, niin käyn.

      Suomessa on n. 2000 koulua. Vaikka näistä 10% eli 200 olisi toteutettu muunneltavina tiloina, kyse olisi silti marginaalisesta ilmiöstä, joka ei voi millään selittää Saarisen väitteitä. Todellinen luku on luultavasti lähempänä 5%. Jos muunneltavia tiloja on siis vaikkapa 100 koulussa, niin luultavasti joissakin niistä opettajilla on myös negatiivisia kokemuksia, joista saadaan hyvin revittyä lööppejä.

      Luotan kuitenkin suomalaisiin opettajiin sen verran, että tuollaisia sadan lapsen avotiloja, joissa tapitetaan tablettia ei ole missään. Jotkut rakennusprojektit ovat menneet mönkään ja sitten ne pitää korjata.

      Suomalaiset koulut ovat kuitenkin yhä lähes poikkeuksetta ihan perinteisiä luokkahuonerakennuksia.

      • On turha etsiä yhtä tai kolmea suurta muutosta tai prosenttilukua joka on laskeneiden oppimistulosten takana. Jos muutos on pientä, mutta 30:llä eri osa-alueella ja nuo vaikutukset vaikuttavat keskenään, soppa on valmis. Pieni muutos tiloissa vaikuttaa muutaman opiskelijan kuormittumiseen > luokan meluisuuteen > keskittymiseen > opettajan jaksamiseen jne. Tuohon ketjuun on vaikea vaikuttaa koska alkusyyt voivat olla piilossa ja hyvin pieniä.

  6. ” pitäisi sen sijaan kysyä, mikseivät nykynuoret enää halua lukea?”
    Mahtaako kaiken, siis aivan kaiken, digitalisoinnilla olla jotain tekemistä tämän asian kanssa?

  7. Minua askarruttaa, mitä ”opettamiseen ja oppimiseen” käytetyn ajan suhteellinen osuus oikeastaan mittaa. Esität, että se kertoo opettajavetoisuudesta, mutta eikö oppilaiden itsenäiseen työskentelyyn käytetty aika myös ole oppimiseen käytettyä aikaa? Voiko tuosta luvusta siis lainkaan päätellä, kuinka suuri osa opiskelusta on opettajavetoista?

    • Tämä on hyvä kysymys. TALIS 2018 -kyselyssä opettamista koskevaa ajankäyttöä kartoittaa ainakin kaksi kysymystä:
      16. Kuinka monta 60-minuuttista tuntia käytit opetukseen viimeisimmän kalenteriviikon aikana?
      sekä
      39. Kuinka monta prosenttia luokkahuoneajasta yleensä käytetään seuraaviin aktiviteetteihin (hallinto, järjestyksenpito, opetus ja oppiminen).

      Kyselylomake täällä: https://www.oecd.org/education/school/TALIS-2018-MS-Teacher-Questionnaire-ENG.pdf

      Minulla ei ole tietoa siitä, miten TALIS-raporttien lopullinen prosenttiyksikkö on laskettu. Linkkaamassani maakohtaisessa analyysissa tätä TALIS-raportin lukua käytetään kuitenkin perustelemaan se, että virolaisissa kouluissa seurataan hyvin perinteisiä ja vakiintuneita käytäntöjä (s. 111), joten oletan, että saman johtopäätöksen voi vetää myös Suomen datasta.

      Jos jossain on saatavilla yksityiskohtaisempi analyysi Suomen ja Viron luokkahuonekäytännöistä, tutustun siihen mielelläni.

      • Tulkitsen samoin kuin Rauno tuossa alempana. Esimerkiksi kyselylomakkeen kysymyksissä 17 ja 18 ”opettamisen” ulkopuolelle listataan vain tehtäviä, jotka suoritetaan (pääosin) muulloin kuin oppitunnin aikana. Jos itse vastaisin tuohon kyselyyn, lukisin varmasti ”opettamiseksi” myös ajan, jonka käytän siihen, että seuraan oppilaiden työskentelyä, olen valmiina ohjaamaan, kuuntelen, kun he kertovat aikaansaannoksistaan jne. Käytettyjen menetelmien opettajakeskeisyyttä/vuorovaikutteisuutta/oppijalähtöisyyttä kartoitetaan jossain määrin kohdan 42 väitteillä, mutta niiden perusteella tuskin voidaan laskea prosenttilukuja.

  8. Katrille vastaan, että minusta näyttää (katsoin raportista) nuo prosentit olevan oikeastaan vastauksena siihen, miten paljon oppitunnilla kuluu opettajan aikaa järjestyksen pitoon yms ja hallinnollisiin tehtäviin. Loppuaika on sitten opettajan päätettävissä että onko opettajakeskeista vai oppilaiden vuorovaikutusta suosivaa opetusta. Mulla on kyllä käsitys että Virossa noudatetaan monenlaista pedagogiaa. Onkohan tutkittu ollenkaan eri maiden pedagogisia käytäntöjä käytännössä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s