Miksi Lightneer on olemassa?

Mitä jos voisimme hyödyntää pelejä oppimisessa? Tämä oli kysymys, joka lopulta johti Lightneerin perustamiseen. Eikä vain mitä tahansa pelejä. Mitä jos voisimme koota tiimin maailman parhaista pelisuunnittelijoista luodaksemme uudenlaisia oppimiskokemuksia?

Tutkittuamme näitä kysymyksiä lähes viisi vuotta, perustimme firman. Sen missio on aika kunnianhimoinen. Pysytyisimmekö kehittämään oppimispelejä, jotka olisivat yhtä rakastettuja ja laajasti pelattuja kuin maailman parhaat pelit, kuten Angry Birds, Clash of Clans tai Candy Crush Saga.

Päämäärämme on yksinkertainen.

1

Ihmiset pelaavat mobiilipelejä keskimäärin kaksi tuntia päivässä. Pystyisimmekö ottamaan siivun noista kahdesta tunnista ja suuntaamaan sen toimintaan, joka on tismalleen yhtä hauskaa – mutta jossa samalla opit uusia asioita hiukkasfysiikasta biologiaan, historiasta uusiin kieliin?

2

Me haluamme olla puuttuva lenkki, joka rakentaa epämuodollisissa tilanteisa yhteyksiä oppiaineisiin, jotka eivät välttämättä muuten innostaisi muodollisen opetuksen piirissä. Niin nuoret kuin vanhatkin voivat tutkia vapaasti vaikkapa periodista taulukkoa Lightneerin pelissä. Ei siksi, että he haluavat oppia fysiikkaa – vaan koska peli nyt vaan sattuu olemaan tosi hauska ja mukaansatempaava.

3

Kohdatessaan sitten tällaisia yleensä mutkikkaina pidettyjä aineita muodollisen opetuksen piirissä, esimerkiksi luokkahuoneessa, pelaajat tunnistavat salamannopeasti käsitteitä, jotka ovat tulleet tutuiksi pelin kautta. Sen sijaan, että he kokisivat monimutkaiset aiheet ahdistavina, pelaajat innostuisivat niistä entisestään. Opettaja kun voi kuitenkin kertoa valtavan paljon lisää vaikkapa siitä, mistä atomeissa oikeastaan on kysymys.

4

Näemme pelimme ennen kaikkea siellä, missä päiviä täyttävät mobiilipelit, sosiaalinen media ja muu digitaalinen ajanviete. Tarkoituksenamme on tarjota jotain yhtä hauskaa, mutta niin että se auttaa salaoppimaan valtavasti ideoita ja käsitteitä, joita voi sitten syventää muodollisessa opetuksessa. Tästä syystä emme pidä pelejämme opetuksen työkaluina – vaan ensi sijassa tapana pitää hauskaa ihan uudella tavalla.

Oppimista ei tarvitse hauskuunnuttaa. Oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on jo sellaisenaan yksi huikeimpia juttuja, mitä ihminen voi kokea. Oppiminen on hauskaa.

Tämän uuden tavan oppia pelien avulla haluamme esitellä maailmalle, alkaen ensimmäisen pelimme julkaisusta. Hiukkasfysiikkapeli BIG BANG LEGENDS julkaistaan tammikuussa 2017.

Teksti on käännös alun perin Lightneerin blogissa ilmestyneestä kirjoituksesta.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto – libertaarit pitäköön tunkkinsa

Olin viime perjantaina polven tähystysleikkauksessa Raaseporin sairaalassa. Sairaalakokemus muistutti jälleen siitä, kuinka onnellinen saan olla siitä, että saan asua sosiaalidemokraattisessa Suomessa. Samalla kokemus muistutti siitä, että vaikka kansantaloutemme haasteita pitää ratkoa myös turhaa byrokratiaa vähentämällä, ei libertaarinen unelma vapaasta markkinataloudesta kumpuavasta auvosta kerta kaikkiaan pidä paikkaansa.

Teloin polveni viime kesänä futismatsissa ja olen siitä saakka ollut (markkinataloudessa toimivan) vakuutusyhtiön kanssa hippasilla korvausvaatimuksesta. Tapaturmavakuutus venyi magneettikuvaan saakka, mutta sen jälkeen yhtiö venkoili korvausvastuusta ulos. Sairauskuluvakuutuksen päätöstä olen puolestaan odotellut 3 kuukautta, eikä useiden peräänsoittojen jälkeen kuulu vieläkään mitään.

Terveystalon ortopedi määräsi minulle lopulta lähetteen julkiselle puolelle. Koska pääkaupunkiseudulla on niin pitkät jonot, minut ohjattiin Raaseporiin ortopedille. Kuukauden odottelun jälkeen ajoin Tammisaareen näyttämään koipea tohtorille, ja viikko siitä polvi leikattiin.

Sairaalan henkilökunta oli ihan käsittämättömän osaavaa ja huomaavaista. Olen yhä hämilläni sitä, miten huikea julkinen terveydenhuolto meillä on. Myös koko operaation logistiikka on kuljetuksineen järjestetty niin, että ihan kaikki pääsevät tuloista riippumatta tarvitsemaansa hoitoon, vaikka sitä varten pitääkin (joskus) tunti matkustaa.

Jos suomalainen terveydenhuolto toimisi vapaassa markkinassa, leikkisin yhä hippaa vakuutusyhtiön kanssa – tai säästäisin kymppitonneja polvileikkaukseen. Se, että tämäntasoinen lähes kaikkialla muualla maailmalla luksukseksi luettava palvelu on meillä ilmaista on aivan käsittämätön ihme!

Kiitos Raaseporin sairaalan mahtavat hoitajat ja leikkauksen tehnyt kirurgi Leho Rips! Te saatte minut tuntemaan valtavaa ylpeyttä upeasta Suomestamme.

Suomi on kyllä aivan huikea maa julkisine terveydenhuoltoineen ja koulutuksineen.

Selfie

Joskus viime kesänä Mikael Jungner postasi Facebookiin innokkaasta puhelinmyyntimiehestä, joka sanoi ratkaisevansa hänelle minkä tahansa ongelman. Mikael oli kuulemma halunnut ottaa itsestään selfien alkuräjähdyksessä. Tai jotain, en muista tarkkaan. Hämmentävää kyllä, myyntimies ei ollut perääntynyt vaan jatkanut pitchaamista.

Kuva jäi pyörimään päähäni ja siitä syntyi Filosofiaa aamunkoittoon -levyn avausraita ”Selfie”.

Maailmassa tapahtuu koko ajan hurjasti, mutta meille länsimaalaisille se on silti enimmäkseen viihdettä. Toisaalla paukkuu, me kaivamme esiin popcornit. Missä menee raja, maailmanlopussa?

Minua mietityttää vieläkin, miten näin vakavasta aiheesta voi kirjoittaa kasarihenkistä syntikkapurkkapoppia, vieläpä pakollisin Marvel-viittein.

Mene tiedä. Tarviin tarpeeks pitkän selfie-tikun.

 

Selfie

Mä tarviin tarpeeks pitkän selfie-tikun et se yltäis maailmanloppuun
Pari valovuotta varmaan riittäis, ei meillä ole vielä mikään hoppu

Mut sitten kun se tulee niin mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Mä surffaan hopeisella laudalla sun kanssasi galaksista toiseen
Pari valovuotta silmänräpäyksessä hujahtaa, kun tulen sun luokse

Ja kun päästään perille mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Ja kun aika koittaa, ota kädestä, me lennetään nyt ajan laskuun
Pari valovuotta pikku juttu on kun galaktinen biljardi paukkuu

Ja kun kello käy niin mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Mä kaivan esiin kaikki popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Oliko ennen paremmin? Koulua rakentamassa post-intelligentissa maailmassa

Suomalainen koulu myllertää muutoksen kourissa. Muutospaine heijastuu myös koulun ympärillä käytävään keskusteluun. Viime vuosina koulukeskustelu on ollut ihastuttavan tulevaisuuspainotteista ja asiakeskeistä. Viime aikoina olen kuitenkin havainnut huolestuttavan trendin, jossa esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluista tuttu poteroituminen vahvistusvinoumineen on hiipinyt koulukeskusteluun. Napit vastakkain ovat ”vanhan koulun” ystävät sekä ”muutosintoilijat”.

Edellistä leiriä edustavat muun muassa vihaiset emeritusprofessorit, joiden eläkepäivät näyttävät vierähtävän kaikkea uudelta haiskahtavaa vastaan taistellessa. Onkin syytä kysyä, onko eläkeproffa oikeassa: oliko ennen tosiaan paremmin? Pitäisikö meidän uudistusvimman sijaan palata entisaikojen kouluun? Onhan meillä sentään PISA-tulokset ja maailmanmaine näyttönä suomalaisen koulun huikeasta tasosta.

Elämme hämmästyttävää post-intelligenttia aikakautta, jossa älyllisyys ja sivistyneisyys koetaan monissa piireissä avoimesti huonona juttuna. Nykyviestinnässä mielipiteen arvo on jopa suurempi kuin faktan. Tilastoilla ei ole väliä, ja asia on miten on, koska se ”koetaan niin”.

Syypäätä voidaan hakea lehdistöstä, televisiosta tai vaikka tietokonepeleistä. On ihan totta, että esimerkiksi medialla on tässä suuri rooli, jos kohta lehtitaloja suurempi syypää lienee sääntelemätön markkinatalous: sitä myydään mikä myy. Koska emme ole valmiit tinkimään sananvapauden ideaalistamme, tulemme näkemään yliampuvia lööppejä myös jatkossa.

Nykyajan henki on kuitenkin nähdäkseni seurausta myös entisaikojen koulusta. Koulun päätehtävä on kasvatuksellinen ja sivistyksellinen. Jos valtavat massat niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa kuin muissakin läntisissä maissa ovat hurahtanteet post-intelligenttiin populismiin, on tässä kasvatuksessa ja sivistyksessä mennyt jotakin pieleen.

Käsitykseni on, ettei vanha koulu ole kyennyt tekemään sivistyksestä riittävän kiinnostavaa, jotta enemmistöä kiinnostaisi itseään sivistää. Kun maailmanhistorian klassikoiden sijaan päntätään ablatiiveja, kun luonnossa rymyämisen sijaan luetaan mäyrän ruokintarytmeistä – ja kun telkkarista ja sittemmin kännykästä löytyy tuhat kertaa koukuttavampaa matskua, ei ole ihme, jos yleissivistys sukeltaa. Koulu ei ole katsonut asiakseen kilpailla muun maailman hömpötysten kanssa. Nyt korjaamme tämän asenteen hedelmiä.

Jos haluamme kamppailla post-intelligentin maailman sivistyskatoa vastaan, ei riitä, että valitamme siitä, että iltapäivälehdet ovat kritiikittömiä tai että nuoret pelaavat mobiilipelejä. Sen sijaan meidän täytyy ponnistella sen eteen, että osaisimme sivistää ja kasvattaa niin, että se kiinnostaisi yhtä paljon – tai enemmän! – kuin iltapäivälehdet ja mobiilipelit.

Me kaikki tiedämme että tämä on mahdollista. Jokaisella meistä on ollut kouluaikoina ainakin yksi opettaja, jonka tunnit tempaisivat mukaansa ja joiden opetukseen olisi voinut uppoutua viikkokausiksi. (Minulla se oli lukion psykologian opettaja Jussi Oikarainen, kiitos Jussi! Ilman sinua en olisi tässä.)

Kyse ei siis ole uusimpien trendivimpainten käyttöönotosta, vaan siitä, että oppiminen tapahtuu niin, että se on aidosti kiinnostavaa. Ja tässä nykytilannetta seuraillessani on koululla nähdäkseni kasvun paikka, sanoi vihainen emeritusprofessori mitä tahansa.

Onneksi kasvun askelia ollaan jo ottamassa. Uusi opetussuunnitelmamme on ilmiökeskeisyyksineen ylivoimaisesti paras, mitä olen maailmalla nähnyt. Opettajakunnan enemmistö on tarmokkaasti ja toiveikkaasti tarttumassa haasteeseen ja tulee näyttämään tulevaisuudelle, mistä suomalainen koulu on tehty. Äänekäs vähemmistö panee vielä hetken hanttiin, mutta luullakseni se ei tule pysäyttämään muutosta, jonka seurauksena suomalaisesta koulusta tulee pian uuden ajan sivistyksen tyyssija, josta jokainen saa perhetaustastaan riippumatta avaimet hyvään elämään.

Kukaan meistä ei tiedä, minkälainen tulevaisuuden koulun pitäisi tarkkaan ottaen olla. Kukaan meistä ei tiedä myöskään, minkälaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme, virtuaalitodellisuuksineen ja Pokémoneineen. Rohkenisin kuitenkin väittää, että jos emme pistä post-intelligentille trendille kampoihin, tulevaisuuden maailma ei ole sellainen, jossa on hyvä elää.

Vanha maailma meni jo. Nyt on aika tarttua toimeen ja rakentaa tulevaisuuden koulu, jossa sivistys on niin mukaansatempaavaa, etteivät tulevat sukupolvet voi sitä vastustaa.

Kesälomalevy: Filosofiaa aamunkoittoon

Filosofiaa aamunkoittoon

Kirjoitin joka kesä 2011–2014 uuden kirjan käsikirjoituksen. Viime kesänä vaimoni pyysi, että en kirjoittaisi, koska se tarkoittaa kuulemma sitä, että istun lomat biitsillä tai terassilla nenä kiinni läppärissä niin intensiivisesti, etten tajua yhtään mitä maailmassa tapahtuu.

Minulla on kuitenkin vähän outo pää.

Kesällä 2015 päässä oli kirjan kokoinen tyhjiö, ja mieli alkoi sitten tulvia musiikkia. Ostin kirjakaupasta pinkan runokirjoja ja pienen vihreän mustivihkon. Ennen kuin tajusinkaan, kirjoitin ekaa kertaa sitten 1990-luvun lopun suomenkielisiä lyriikoita vihkooni biitsillä ja terassilla.

Kesällä syntyi parikymmentä aihiota ja yli tusinan verran kappaleita, yhdeksän niistä hyviä. Sitten alkoivat työt.

Pääni toimii sillä tavalla hassusti, että jos suuntaan ajattelun tilan vahvasti yhteen asiaan, ei tilaa jää muulle. Nykyinen työni Lightneerissa on niin intensiivistä, että koko vuoden aikana kirjoitin vain yhden biisin lisää.

Samalla tämä musa näköjään kaikui yhä jossain tietoisuuden alapuolella.

Nyt pidin taas kahden viikon kesäloman, ja pää napsahti takaisin automaattikirjoitustilaan. Keväällä tekemäni ”Monenkirjavia kuvitelmia” osoittautui levyn avaimeksi – biisiksi, joka näyttää, miten kokonaisuus pitää rakentaa.

Kymmenen biisin levy tuli valmiiksi, Filosofiaa aamunkoittoon.

Siitä tuli minusta aika kiva.🙂

Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.

 

Vuonna 2040 lapset oppivat koulussa ihmettelemään

Maailma muuttuu tällä hetkellä niin nopeasti, että on vaikeaa sanoa, mitä 2040-luvun koulussa opetellaan. Sen sijaan on todennäköisesti helpompaa ennustaa, mitä koulussa ei opita.

Hämmentävintä teknologian tämänhetkisessä kehityksessä on, kuinka monta arkista askaretta koneet ottavat pian haltuun. Jo nyt Waverly Labs kehittää Star Trek -henkistä reaaliaikaista kielen tulkkausjärjestelmää. Google Translaten huikea kamerakääntäjä mahdollistaa esimerkiksi tiekylttien ja ruokalistojen kääntämisen reaaliaikaisesti kieleltä toiselle. Vuonna 2040 arkikokemuksemme päälle piirtyykin saumaton digitaalinen rinnakkaistodellisuus vähän samaan tapaan kuin maailmalla nyt nähdään esimerkiksi Pokémon Go -pelissä.

Nähdäkseni vuonna 2040 on mahdollista, että sekä substanssiosaaminen että jopa suuri osa taitoaineista (esimerkiksi juuri kielet) on tuettu tai jopa korvattu kokonaan erilaisilla tekoälyyn ja koneoppimiseen perustuvilla mekanismeilla. Tuolloin on toteutettu jo lähes täydellinen IA (Intelligence Amplification), jossa ihmisajattelu on integroitu tietoverkkoihin reaaliaikaisesti esimerkiksi erilaisten älylasiratkaisujen avulla. Kun tarvittavaan tietoon ja taitoihin pääsee salamannopeasti käsiksi verkon kautta, ei muistiin painamisella ole enää nykyisenlaista merkitystä.

Kuten presidentti Tarja Halonen totesi Suomi-Areenassa viime perjantaina pidetyssä tilaisuudessa, tietoon pääsystä huolimatta meidän pitää myös tulevaisuudessa tietää, milloin vaikkapa jatkosota tai nuijasota on sodittu. Nippelitietoon käsiksi pääsy ei korvaa koulun yleissivistävää merkitystä. Mutta sen sijaan, että koululaiset pänttäisivät vuosilukuja kokeisiin, he seikkailevat nuijasodissa ja muissa historian pyörteissä esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa. Jo nyt Google tarjoaa koulujen tarpeiksi esimerkiksi virtuaalimatkoja jopa avaruuteen asti. 2040-luvulla tämä on arkipäivää.

Toivoisin myös, että tulevaisuuden koulu ei yritä tehdä kaikista hyviä kaikessa, vaan ohjaisi jokaisen oppilaan löytämään ainakin yhden sellaisen alan, jossa hän todella kokee onnistuvansa. Itse olin koulussa surkea vaikkapa historiassa, koska se ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Sen sijaan matematiikasta, psykologiasta ja filosofiasta en meinannut saada tarpeekseni.

Koulujen painotus siirtynee puhtaasta substanssioppimisesta tiedon arviointiin, etiikkaan, omien elämäntavoitteiden ja -merkitysten määrittelyyn sekä oman ajattelun päivittämiseen. Kun kaikki tieto on reaaliaikaisesti käsillä, korostuu myös tiedon suhteellisuus: monesti esimerkiksi eri näkökulmista saavutetut tutkimustulokset riitelevät keskenään. Siksi tulevaisuuden koulun päätehtävä on opettaa päivittämään omaa ajattelua ja omia näkökulmia tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Maailmassa, jossa kaikki tieto on heti käsillä on tärkeintä oppia kyseenalaistamaan – ja ihmettelemään.

Oppiaineita tuskin on nykyisessä mielessä, vaan oppiminen tapahtuu todellisia ilmiöitä pohtimalla, usein hyödyntäen erilaisia virtuaalitodellisuuden ja laajennetun todellisuuden apuvälneitä. Kun älylasit tulostavat vaikkapa laskutoimitusten ratkaisut tai kielenkäännökset salamannopeasti näkökenttään, siirtyy ihmisen ajattelun painopiste toisaalle.

Kävimme kiinnostavan debatin keskusteluun osallistuneiden kansanedustajien kanssa siitä, mitä ihmisen ajattelulle tapahtuu, kun esimerkiksi päässälaskulle käy kuten tulentekotaidolle tai nyrkkipyykille. Pyykkikone ja hella eivät kuitenkaan ole tehneet meistä tyhmempiä, vaan ne ovat vapauttaneet aikaa muunlaisille aktiviteeteille. Luullakseni tulevaisuuden teknologiset murrokset vapauttavat samalla tavoin ihmiskunnalle ennennäkemättömät resurssit ajattelun kehittämiseen ja parantamiseen.

On toki myös mahdollista, että ihmiset käyttävät vapautuvan ajan ja ajattelun kaistan saippuasarjoihin ja juorulehtiin. Juuri tästä syystä koulun merkitys ajattelun kehittäjänä muuttuu tulevaisuudessa vielä nykyistä tärkeämmäksi. Koulu on suuri tasa-arvoistaja, joka mahdollistaa sen, että jokainen lapsi saa käsiinsä hyvän elämän avaimet. Kun teknologia vapauttaa ajattelun kaistaa, voi opettaja ohjata oppilaiden kiinnostusta esimerkiksi kaunokirjallisuuden tai taideaineiden pariin, kuten kansanedustaja ja tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen totesi.

Opettajan rooli on tulevaisuudessa ohjaavampi ja valmentavampi. Opettajan rooli on myös luullakseni jopa nykyistä merkittävämpi, koska ihmiskontaktin ja ihmisymmärryksen merkitys kasvaa suorassa suhteessa tietoon pääsyn kanssa. Kun kaikki tieto on käsillä, on keskeisintä tietää, mitä sillä tekee. Pelkkä nippelitiedon netistä kaivaminen on hyödytöntä ilman sitä tukevaa aiempaa ymmärrystä.

Jotta olemme valmiit tulevaisuuden maailmaan, meidän pitää satsata siihen, että siirrymme vähitellen pois siiloutuneista oppiaineista ilmiökeskeisyyteen, luennoivasta opettamisesta oppimisen tukemiseen sekä uusien oppimisratkaisujen ja -teknologioiden käyttöönottoon, jotta Suomi ei jää junasta kun muu maailma ottaa loikan uuden ajan oppimiseen.

Kaikissa näissä esimerkiksi Suomen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma ottaa askeleita juuri oikeaan suuntaan. Nyt pitää olla rohkea myös käytäntöön viennissä.

Kun teknologia korvaa meille vaikeita prosesseja – niin kuin se on tehnyt jo satoja vuosia – vapautuu kaistaa uudenlaiselle ajattelulle. Tärkeimpään rooliin nouseekin itse ajattelun arviointi.

Tulevaisuuden koulussa vuonna 2040 lapset oppivat ennen kaikkea ihmettelemään.

Koppioppimisen aika on ohi

Kolmasluokkalainen esikoistyttömme kertoi tänään, että kouluun oli tullut uutena 6.-luokkalainen poika, jota muut luokkakaverit kiusasivat. Hänet oli lopulta siirretty Montessori-luokalle. Montessorit kun eivät kuulemma kiusaa.

Minusta tämä on ihan veretseisauttava signaali peruskoulustamme. On ihan päätötä, että me pidämme yhä koulukiusaamista välttämättömänä pahana osana koulunkäyntiä, kun se ei selvästikään sitä ole.

Koulukiusaaminen on hämmästyttävä ilmiö ainakin kolmesta syystä: ensinnäkin, sen yleisyyden takia; toiseksi, kuinka voimattomilta me sen edessä vaikutamme; ja kolmanneksi, kuinka yksinkertaista koko ongelma olisi pyyhkiä historiaan.

Ratkaisu on tässä: innostunut lapsi ei kiusaa.

Turhautunut ihminen etsii ulospääsyä ahdistuksestaan hinnalla millä hyvänsä. Kun heikompaa luokkakaveria monottaa polveen, kokee ainakin saavansa jotakin aikaan. Etenkin jos muu osa koulupäivästä koostuu kuoliaaksi tylsistyttävistä luennoista ja huonosti sujuvat kokeet muistuttavat uudestaan ja uudestaan omasta riittämättömyydestä.

Missä vaiheessa me heräämme siihen, ettei turhautumisen ja tylsistymisen kuulu olla osa täyspainoista oppimista? Kun ihmisellä on vapaus kokeilla uutta ja kun häntä kannustetaan ja kannatellaan nimenomaan vahvuuksien kautta, ei kiusaamiselle jää tilaa.

Juuri näin toimii Montessori-pedagogiikka: 1., 3. ja 5.-luokkalaiset ja 2., 4. ja 6.-luokkalaiset tutkivat ja ihmettelevät yhdessä ja kasvavat kukin omien vahvuuksiensa kautta.

Professori Kirsti Lonka totesi eilen järjestetyssä Sail for Good -tilaisuudessa, että jonkun kettutytön pitäisi vapauttaa nykykoululaiset koppioppimisesta.

Mitä jos aletttaisiin rakentaa aidosti innostavaa ja vahvuuksiin keskittyvää koulua? Montessorista olisi hyvä ponnistaa vauhtiin.

Koppioppimisen aika on ohi.

Punkki tappaa talossa ja puutarhassa

Kaikista klikkiansoja kylvevistä medioista hämmästyttävästi juuri Yleisradio tiesi taannoin otsikoida näin: ”Erittäin vaarallinen aivokuume leviää Suomessa – hoitoa ei ole”. Luulin aluksi otsikon perusteella, että juttu olisi Iltalehdestä, mutta ei, tässä meidän verovaroillamme tuotetaan laatu-uutisia.

Ihan kiva, että Yle toimii jonkun sattumanvaraisen rokotteen myyntiedustajana pelottelemalla peräti 20 ihmistä tartuttaneella ötökällä.

Verrokiksi, jos uutisen mainitsemia “joitakin kuolonuhreja” on vaikkapa neljä, puutiaisen teilaamaksi tulemista neljä kertaa todennäköisempää on kuolla pyöräillessä, kahdeksan kertaa todennäköisempää heittää veivi dokaamalla ja peräti kolme tuhatta kertaa todennäköisempää on moikata viikatemiestä ranskalaisia popsimalla. Katso vaikka täältä.

Fillarit ja viina, roskaruoasta puhumattakaan, ovat siis monin verroin erittäin vaarallista aivokuumetta vaarallisempia.

Jep, ymmärrän kyllä, että pelko myy – mutta mitä Yle tässä oikein myy?

Ja saisikohan jostain McDonalds-rokotteita?

Lightneerin ensimmäinen oppimispeli käsittelee hiukkasfysiikkaa

Julkistimme maanantaina San Diegon GSV Summitissa oppimispelistudiomme Lightneerin ensimmäisen oppimispelin. Se on hiukkasfysiikkapeli BIG BANG, jonka kehittämisessä on mukana asiantuntijoita mm. CERN:istä, Harvardista ja Helsingin yliopistosta.

Äkkiseltään voisi ajatella, että hiukkasfysiikkaa on vaikeaa puristaa pelin muotoon. Mutta käytännössä peliä kehittäessä on käynyt ilmi, että hiukkasfysiikan maailma atomifuusioineen ja maailmankaikkeuden historioineen tarjoaa aivan huikean perustan mukaansa tempaavalle pelille.

Aloitimme pelin tuotannon tammikuussa, ja nyt olemme jo päässeet tekemään ensimmäisiä pelitestauksia. Huikeinta on nähdä kun esimerkiksi omat 4- ja 7-vuotiaat poikani pelaavat peliä silmät loistaen – ja oppivat samalla keräämään kvarkkeja, rakentamaan protoneita ja tunnistamaan atomeita.

Tavoitteenamme on alusta asti ollut tehdä oppimispelejä, jotka pystyvät kilpailemaan mukaansatempaavuudessaan parhaiden pelien kanssa. Kun näen, miten lapset innostuvat pelistä olen aivan varma siitä, että maailman taitavimmista pelisuunnittelijoista koostuva huipputiimimme tekee tästä huikean pelin.

Pelit tarjoavat oppimiselle aivan loistavan alustan. Ihminen, joka ei välttämättä ole pätkääkään kiinnostunut fysiikasta saattaa kuitenkin innostua hauskasta pelistä. Ja sitten kun fysiikan tunnilla eteen pamahtaa periodinen alkuainetaulukko tai kimppu kvarkkeja ja protoneita, ne ovatkin tuttuja – ja hauskoja!

Oppimispelit voivat mullistaa ennennäkemättömässä mittakaavassa sen, miten opimme. San Diegon tapahtumassa digimaailman kärkivaikuttajat Bill Gatesista huippuarkkitehti Frank Gehryyn korostivat, että lahjakkuus on tasaisesti jakaantunut maantieteellisesti – mutta mahdollisuudet eivät ole.

Uuden ajan digioppiminen tuo mahdollisuuden laittaa oma lahjakkuus likoon joka ikiseen maailman kolkkaan. Ratkaisuja on jo nyt lukemattomia, ja pelit tulevat varmasti olemaan merkittävässä roolissa uuden ajan oppimisessa.

San Diegossa näin, mitä kaikkea oppimisen pioneerit rakentavat juuri nyt. Näkemäni pohjalta olen vakuuttunut, että olemme aivan uuden ajan oppimisen vallankumouksen kynnyksellä. Ei mene kuin hetki, kun uusi oppiminen on joka ikisen maailman ihmisen hyppysissä niin, että jokainen voi oppia omaan tahtiinsa, omien vahvuuksiensa mukaan.

Meidän pitää tuoda yksilöllinen oppiminen kaikkien ulottuville.

Se on joka ikisen ihmisen perustavanlaatuinen oikeus.

Jos haluat viimeisimmät Lightneerin kuulumiset suoraan sähköpostiisi, tilaa uutiskirjeemme täältä.