Nykymedian ansaintalogiikka haastaa tiedeuutisointia

Marraskuun alussa uutiskanava CNN uutisoi verkkosivuillaan Harvardin tiedemiesten epäilevän, että hiljattain aurinkokunnan ulkopuolelta aurinkokunnassa vieraillut taivaankappale ’Oumuamua saattaa olla toisesta aurinkokunnasta tullut avaruusluotain. Juttu oli otsikoitu raflaavasti: ”Harvardin julkaisu esittää, että tähtienvälinen kappale saattoi olla avaruusolioiden luotain, tosin asiantuntijat ovat skeptisiä”.

Itse artikkeli koostui lähinnä spekuloinnista ja päättyi siihen, että suurin osa tieteellisistä asiantuntijoista ei edes pitänyt väitettä lainkaan uskottavana. Silti juttu levisi sosiaalisessa mediassa kuin kulovalkea. Itsekin jaoin kirjoituksen. Olihan lähteenä uskottava mediatalo CNN ja tutkijatkin vielä huippuyliopisto Harvardista. Tosi asiassa asianmukainen otsikko olisi kuulunut: ”Tutkijat spekuloivat tähtienvälisen kappaleen luonteella”. Mutta sillä tuskin olisi irronnut kovinkaan montaa klikkiä.

The Guardian puolestaan kertoi 2014 ”NASA:n rahoittamasta” tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen sivilisaatio on romahduksen partaalla. Oikeasti kyse oli itsenäisen tutkijatiimin yksittäisestä tutkimusprojektista, jonka käyttämän matemaattisen mallin rahoitukseen NASA oli osallistunut pienellä summalla. Kyse ei siis ollut millään tavoin NASA:n tekemästä tai tukemasta tutkimuksesta, mutta se ei estänyt laatulehteä ratsastamasta avaruusjärjestön uskottavuudella. Seurauksena juttu levisi lähes kaikkiin maailman päämedioihin. Otsikointi siitä, että NASA ennustaa maailmanlopun sai jopa itse avaruusjärjestön lopulta reagoimaan ja julkaisemaan lehdistötiedotteen, jossa se irtisanoutui tutkimuksen väitteistä.

Viimeisimpänä Helsingin Sanomat uutisoi viikko sitten, miten uudet koulutusmenetelmät heikentävät oppimista. Artikkeli oli otsikoitu: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Itse artikkeliin perehtymällä kävi ilmi, ettei siinä esitelty tutkimusaineisto tukenut raflaavaa otsikkoväitettä ollenkaan. Paperilehdessä otsikointi olikin maltillisempaa: ”Tutkimus: Uudet keinot voivat estää oppimista”. Nettilehden klikkisyötti synnytti kuitenkin isolle osalle lukijoista akuutin huolen nykykoulun kriisistä.

Tieteellistä tutkimusta uutisoidaan yhä useammin shokkihakuisesti ja välillä suorastaan harhaanjohtavasti. Tämä johtuu nähdäkseni suurelta osin nykymedian liiketoimintalogiikasta. Entisaikoina valtamedian ydinarvoihin kuului neljäntenä valtiomahtina pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen tiedonvälitykseen. Nykyään digitaaliset bisnesmetriikat haastavat perinteisen korkealaatuisen journalismin etiikkaa.

Digitaalisen median ansaintalogiikka rakentuu nykyään usein käyttäjäliikenteen ja tästä seuraavan tilaajakunnan varaan. Tämä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että bisneksen merkittävimpiä mittareita ovat kävijämäärät ja tilaajakonversio. Edellinen on jokin kokonaisluku, vaikkapa kymmenen tuhatta uutta kävijää. Jälkimmäinen puolestaan on jokin prosenttiosuus edellisestä. Jokainen tilaaja taas tuo tietyn euromäärän sisään, vaikkapa kympin kuussa. Pumppaamalla sivuille lisää kävijöitä tai nostamalla konversio-osuutta lehden tai verkkosivun euromääräinen tuotto kasvaa.

Ansaintamekanismi on siis suorassa suhteessa siihen, kuinka moni klikkaa jutun auki – ja jakaa sitä sosiaalisessa mediassa. Tästä syystä valtamediaan on viime vuosina hiipinyt yhä useammin aiemmin lähinnä juorulehdistä tuttu shokki + klikki -hunajapurkki. Menetelmä on simppeli: otsikko rakennetaan tunnepitoisen shokkiefektin varaan. Koska ihmisillä on evoluution kautta syntynyt taipumus reagoida voimakkaimmin uhkiin, on shokkiotsikot muotoiltu yleensä kielteisesti. Mitä raflaavampi otsikko, sitä enemmän klikkejä.

Lehdet ja sivustot voivat päivän mittaan optimoida otsikoita useaan otteeseen löytääkseen version, joka lukijakuntaan parhaiten puree. Tilaajakonversioon voi käyttää useita menetelmiä The Guardianin pehmeästä rahoituspyynnöstä aggressiivisimmillaan maksumuuriin. Tavoite on kuitenkin sama: shokkiotsikolla pumpataan jutulle lukijoita, konversiomekanismilla tehdään bisnestä.

Tämä on johtanut siihen, että otsikko-optimointi päätyy yhä useammin johtamaan lukijaa harhaan. Kun lehtijuttu väittää esimerkiksi tutkimuksen paljastavan jotain uutta ja yllättävää, mutta lähteeksi paljastuu yksittäinen tutkimuspaperi, on tieteellinen tosiseikka, ettei tässä kohtaa ole vielä paljastettu yhtikäs mitään. Tieteelinen faktanmuodostus ei tapahdu yksittäisten tutkimuspaperien pohjalta. Tieteellinen fakta syntyy siinä vaiheessa, kun tutkijayhteisö on tarkastellut tutkittavaa ilmiötä monipuolisesti eri näkökulmista, tehtyjä tutkimuksia kriittisesti arvioiden.

Tieteellisestä faktasta voidaan puhua vasta kun ilmiöstä on konkreettista näyttöä useammalta tutkijaryhmältä, ja kun hurjimmat tutkimustulokset on replikoitu useamman tutkijatiimin toimiesta. Kuten tähtitieteilijä ja kirjailja Carl Sagan totesi, ällistyttävät väittämät edellyttävät ällistyttävää näyttöä. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki tieteellisen metodin toiminnasta. Ilmiötä on tutkittu niin monipuolisesti ja useasta eri näkökulmasta, että sitä voidaan pitää tieteellisenä faktana.

Tieteellinen fakta voi myös osoittautua virheelliseksi. Tiede on itseään korjaava menetelmäjoukko. Nykyään yleistynyt tieteellisten faktojen kritisointi puhtaalta stetson harrison -pohjalta kuuluu kuitenkin foliohattuosastolle. Tiede korjaa jatkuvasti itseään, mutta oma näppituntuma on aika harvoin näyttönä järeämpää, kuin se, mitä tuhannet ammattitutkijat ovat ilmiöstä saaneet selville.

Toki yksittäisistä tutkimuslöydöksistä kannattaa uutisoida. Objektiivinen tiedonvälittäjä asettaisi uutisen heti otsikkotasolla oikeaan kontekstiinsa. Käyttäjäkonversion ympärille rakennetun markkinointimetodin päämääränä on kuitenkin ainoastaan saada lukija klikkaamaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai se yksittäinen otsikko voi niin iso juttu olla, kunhan itse artikkeli on asiallinen. Tosi asiassa harva muistaa jutun luettuaan muuta kuin otsikon. Harvard-näyttö avaruusolioista, NASA-tutkimus maailmanlopusta tai koulun akuutti kriisiintyminen ovat monelle todentuntuinen kuvaus maailmasta, vaikkei yksikään mainituista artikkeleista tarjoa otsikkoväitteelleen riittävää tutkimusnäyttöä.

Mikään lehtitalojen metriikka ei tietääkseni mittaa shokkiotsikoiden asianmukaisuutta. Tähän tarvitaan ihan perinteistä journalistista suoraselkäisyyttä, etiikkaa ja ammattitaitoa. Vaikka markkinointialgoritmi esittäisi otsikoksi mitä, ei itseään kunnioittava tiedejournalisti voi päästää läpi otsikkoa, joka synnyttää uutisoidusta tutkimuksesta harhaanjohtavan kuvan.

Valtamediaan luotetaan juuri sen takia, ettei jokainen lukija joudu tekemään jokaisesta artikkelista perinpohjaista tieteenfilosofista analyysia argumenttirakenteita tutkimalla ja esitettyä aineistoa arvioimalla. Vaikka nykymaailma haastaa median ansaintamalleja, ei luotettava ja uskottava media voi toimia yhteiskunnallisessa roolissaan kuten juorulehti.

Lukijan on terveellistä reagoida shokkiotsikoihin kriittisesti. Seuraavalla kerralla kun luet lehdestä tai sosiaalisesta mediasta tunnekuohun aiheuttavan otsikon, kannattaa tuohtumisen sijaan ensiksi kysyä: ”Voiko tämä oikeasti pitää paikkansa?” Tunnepitoisen otsikon klikkaaminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen dopamiinipiikin kuin herkuttelu. Ehkäpä järkevintä olisikin shokkiotsikon kohdalla tehdä kuten Amy Cuddy taannoin totesi New Yorkissa: jättää klikkaamatta ja ostaa donitsi.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Tulevaisuuden muotoilijat

”Slush” tarkoittaa loskaa.

Tai siis tarkoitti. Nyt se tarkoittaa startup-herätyskokousta, joka kokoaa Helsinkiin vuosittain 20 000 toiveikasta yhteen startup-pöhinän äärelle. Suomalainen sää on silloin haastavimmillaan. On pimeää ja märkää. Silti Suomeen matkustavat käytännössä kaikki tärkeimmät startup-maailman vaikuttajat. Slushissa kuunnellaan inspiroivia puheita, tavataan yrittäjiä, sijoittajia ja kavereita, verkostoidutaan – ja bailataan aamutunneille asti lasersäteiden loisteessa.

Vuoden 2017 Slushin tervetulobannerissa luki: ”Nothing normal ever changed a damn thing. Weirdos, step in.” Mikään normaali ei koskaan muuttanut yhtikäs mitään. Kummajaiset, astukaa sisään.

Startup-kulttuuri, ja Slush sen symbolina, on muodostunut etenkin Suomessa vedenjakajaksi. Joko startupeista ollaan ihan poskettoman innoissaan tai sitten niitä vihataan silmittömästi. Normaalisti jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset eivät kuitenkaan tiedä startupeista oikeastaan mitään. Slushinkin kriitikoista harva on tosiasiassa käynyt tutustumassa startup-tapahtumaan saatikka sitten työskennellyt startup-yrityksessä. Startup-yritykset ovat helppo kohde olkinukkeargumenteille. Niihin liitetty hype kun on helppo käsitteellistää valheellisuutena tai vähintäänkin katteettomana toiveajatteluna.

Startupien käyttövoima on nimenomaan toivo. Usko siihen, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, että toiminnallamme on seurauksia, joiden takia maailma on huomenna parempi kuin nyt. Että tänään vasta ajatuksen tasolla oleva firma on viiden vuoden päästä merkittävä tekijä maailmassa. Ehkä se takoo samalla miljardien liikevaihtoa. Startup-kulttuurissa on kyse tulevaisuuden muotoilusta – ei vain tulevan passiivisesta vastaanottamisesta.

Tämä on juuri se, mikä erottaa toiveajattelun toivosta: aito usko omaan asiaan, mitä ikinä se onkaan. Tulevaisuus ei ole jotain, joka odottaa passiivisesti huomisessa. Se on jotain, mitä me kaikki luomme omilla toimillamme, valinnoillamme ja päätöksillämme.

Koska toivo on startupien tärkein polttoaine, eivät startupit ole suinkaan ongelmattomia. Toivo voi myös keikahtaa hybriksen puolelle. Ja joskus – tosin kokemukseni mukaan harvoin – joku ketku voi vedättää toivon kipinä silmissään pitkää päivää tahkovia yrittäjänalkuja. Startup-kulttuuri on myös mitä hämmästyttävin yhteiskunnallinen sulatusuuni ja törmäyspiste. Mitä muuta voi odottaakaan, kun miljoonia – tai miljardeja! – hallinnoivat investointipankkiirit tekevät bisnestä parhaimmillaan vasta lukiosta valmistuneiden intoilijoiden kanssa?

Tulevaisuus on aina ensin tarina – jotain, mitä keksimme ja sitten teemme todeksi. Tässä on startup-kulttuurin ydin. Ensin sellaisten tarinoiden kertominen, joihin voimme rakastua. Ja toiseksi sen taakan kantaminen, että teemme tarinoista tosia, oli tie kuinka myrskyinen tahansa. Ja usko pois, myrskyjä joka ikisen startupin taipaleella riittää enemmän kuin tarpeeksi. Kun vielä enemmistö startupeista epäonnistuu, täytyy sellaisen perustajalla tosiaan olla paria muumia vajaa laakso.

Mutta vaikka startup-taival menisi aivan poskelleen, voi startupin perustaja ainakin kokea tekevänsä jotakin suurta; elää täysillä; ja ainakin yrittää venyä siihen potentiaaliin asti, joka ihan jokaisella ihmisellä on – mutta jonka rajoja harva koskaan selvittää.

Slushissa 20 000 ihmistä kokoontuu valot silmissään tekemään tulevaisuutta todelliseksi. Kysymys kuuluukin, miten nämä 20 000 tulevaisuutta tehdään todellisiksi.

Jokainen startup-maailmaan sukeltanut on ottanut jo ensimmäisen tärkeimmän askeleen: hän on seurannut omaa innostustaan.

Miksi innostuneen ihmisen silmissä sitten loistaa valo? Silloin kun valot ovat päällä, joku on kotona.

Kirjoitus on ote uudesta startupeja käsittelevästä kirjastani Kiitorata – Startup-maailman molemmat puolet (Tammi). Kirjassa käsittelen startup-ilmiötä käytännönläheisestä näkökulmasta ja pyrin avaamaan tasapuolisen kuvan startup-maailman riemuista ja haasteista. Tutustu kirjaan täällä.

Kehitysyhteistyö toimii tehokkaasti neljässä tasossa – merkintöjä UNICEF-matkalta Boliviaan

Bolivia on eteläamerikkalainen valtio, joka on hiljattain noussut köyhimpien maailman maiden joukosta keskituloisten joukkoon. Yhtenä tekijänä Bolivian nousussa ovat olleet erilaisten kehitysyhteistyökumppaneiden rahoittamat ja mahdollistamat projektit, joiden avulla kamppaillaan köyhyyttä vastaan, torjutaan sairauksia ja lisätään yleisinhimillistä hyvinvointia muun muassa tukemalla tasa-arvoa ja lisäämällä koulutusmahdollisuuksia.

Vierailin UNICEFin vapaaehtoisryhmän kanssa Boliviassa viime viikolla. Ikimuistoisen matkan aikana tutustuimme laajasti UNICEFin yhteistyöprojekteihin Santa Cruzissa, Cochabambassa, Independenciassa ja Tiquirpayassa. Päällimmäisenä matkalta jäi mieleen, kuinka monessa eri tasossa kehittyvää maata voidaan tukea. Kehitysyhteistyöprojektit muodostavatkin nähdäkseni eräänlaisen hierarkian tai pyramidirakenteen, jossa yhteistyöprojektit etenevät välittömistä ongelmanratkaisutilanteista syvällisempään vaikuttamiseen.


Unicefin ”smurffit” vierailun alussa.

Pyramidin kärkenä ovat ”laastarit”. Nämä ovat hankkeita, joissa hoidetaan jotain välitöntä ongelmakohtaa. Esimerkiksi Santa Cruzissa koskettavimpia tapaamisia oli katulapsien suojakoti, jossa tapasimme paikallisia kodittomia lapsia. Olin häkeltynyt siitä, kuinka avoimia ja helposti lähestyttäviä suojakodin pojat olivat. Pelasimme yhdessä futista ja juttelimme arjen askareista. Jos en olisi tiennyt, että kyse oli kodittomista lapsista, olisin arvellut, että nämä ovat ihan tavallisia bolivialaisia poikia. Kohtaaminen oli vaikuttava, mutta samalla sydäntäsärkevä: tilastojen mukaan vain yksi kymmenestä katulapsesta pääsee kiinni tavallisen elämän syrjään. Tekemistä siis riittää. Silti on upeaa, että on olemassa tällaisia hankkeita, jotka antavat rankkaa elämää eläville lapsille edes hetken hengähtää.


Jalkapallopeli Santa Cruzin kodittomien poikien kanssa.

Seuraavana tasona tulee ”haavanhoito”: tapa ratkoa ongelmia pitkäkestoisemmin. Santa Cruzissa tapaamamme rikostuomion saaneet nuoret olivat päässeet mukaan ohjelmiin, joista he kiittivät mahdollisuutta uuteen elämään. Oli koskettavaa kuunnella 17-vuotiaan pojan kertomusta siitä, miten ohjelma oli antanut hänen elämälleen aivan uuden suunnan. Mielessä kummitteli kuitenkin samalla ajatus: täytyykö nuoren mokata kunnolla, jotta hän saisi elämänsä kuntoon? Eikö heitä voisi auttaa paremmin jo ennen mokaa? Tätä varten näitä projekteja kuitenkin tehdään: yksikin lapsi tai nuori on korvaamattoman arvokas olento ja jos yksikin löytää elämälleen suunnan, ollaan jo tehty jotakin suurta.

Kolmas taso on ennaltaehkäisy. Esimerkiksi pienenpienessä Tiquirpayassa juttelimme 6–7-vuotiaiden koululaisten kanssa, jotka olivat innoissaan esimerkiksi matematiikasta tai kielten opiskelusta. Samaten vuoristokylä Independenciassa sairaanhoito on kehittynyt viime vuosina paljon ja mahdollistaa yhä useammalle ihmiselle paremman elämän. Satsaamalla koulutukseen ja terveyteen luomme pohjan, jossa yhä harvempi syrjäytyy tai putoaa kyydistä.


Keskustelua koulupäivän arjesta 6-vuotiaiden Miriamin, Joelin ja muiden tiquirpayalaiskoululaisten kanssa.

Pyramidin pohjalla on kuitenkin juurisyiden hoito. Vaikka Bolivia onkin kehittynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, vallitsee siellä, niin kuin niin monessa muussakin maailman kolkassa, yhä paikoin hurja epätasa-arvo. Siksi rakenteisiin vaikuttaminen, eli UNICEFin työ niin hallituksen kanssa kuin ruohonjuuritasolla on ensiarvoisen tärkeää. Se, mihin valtio budjetissaan satsaa määrää kehityksen suunnan. Tuloerojen tasaaminen, absoluuttista köyhyyttä vastaan taisteleminen ja perheiden kouluttaminen ymmärtämään, että esimerkiksi lasten kurittaminen on fundamentaalisesti väärin, ovat avainasemassa sellaisen pohjan luomisessa, josta jokainen lapsi voi ponnistaa ihmisarvoiseen ja kannattelevaan elämään. Mieleeni jäi näistä aloitteista etenkin UNICEFin ja Caritaksen yhteisprojekti, joissa perheitä koulitaan ymmärtämään, mikä on lapselle oikeasti hyväksi.

Vaikuttavaa oli se, että kaikissa neljässä tasossa tapahtuu koko ajan hurjan hienoja juttuja, joita mitataan tarkoilla tulosmittareilla. Kyse ei siis ole puuhastelusta, vaan määrätietoisesta työstä, jonka seurauksena ihmiskohtalo toisensa jälkeen kasvaa ihmisarvoiseen elämään. Koska jokaisen ihmisen ihmisarvo on prikulleen sama, tarkoittaa tämä nähdäkseni sitä, että niin pitkään kun yksikin lapsi tai nuori on yhä vaarassa joutua yhteisestä maailmastamme sivuun, joutuu elämään väkivallan uhan alla tai pelkäämään terveytensä puolesta, tekemistä riittää.

Kotiin palattuani katson henkeäni haukkoen ympärilleni. Bolivian viikon jälkeen Suomi tuntuu lähes taianomaiselta utopialta. Meillä ei tarvitse pelätä aliravitsemusta, tuberkuloosia tai sitä, että lapsi ei palaakaan kotiin koulumatkaltaan. Vaikka Suomella on omanlaisiaan haasteita, ovat meidän asiamme kansakuntana monessa mielessä aivan käsittämättömän hyvin. Nähdäkseen lähelle täytyy joskus käydä kaukana.

Nähdäkseni meistä jokaisella on moraalinen velvollisuus auttaa ja tukea niitä, joiden asiat eivät vielä ole niin hyvin kuin meillä. Boliviassa näin konkreettisesti, miten upeaa jälkeä nämä projektit parhaimmillaan saavat aikaiseksi, tehden maailmaa lapsi ja nuori kerrallaan paremmaksi ja ihmisarvoa kunniottavammaksi paikaksi.


Laama.

Somelynkkaukset perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan

Sosiaalisen median nykyinen irvikuva näytti jälleen voimansa tässä oululaisen Riikka Moilasen tapauksessa. Näitä kohuja on kiusallista seurata, koska ne perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan. Ongelma on yhtäältä ymmärtämättömyys siitä, miten ihmismieli toimii, toisaalta eettinen.

Ajatus siitä, että ihminen pystyy kontrolloimaan kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä on nykypsykologian tutkimuksen valossa kestämätön. Ihmismieli jakaantuu karkeasti ottaen kahteen hyvin erilaiseen yksikköön: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisen mielen kyky vaikuttaa ajatteluun on huomattavan paljon arkikäsitystä rajallisempi. Esimerkiksi Daniel Kahnemanilta, Jonathan Evansilta tai Keith Stanovichilta löytyy mittava määrä tutkimuksia, jotka osoittavat, ettei kukaan meistä ole omien ajatustensa valtias.

Ihminen ei suinkaan valitse itse jokaista ajatustaan, sanaansa ja tekoaan. Jos valitsisi, kukaan meistä ei ikinä menettäisi malttiaan, kiroilisi, söisi liikaa suklaata tai puhuisi sivu suunsa. Tosi asiassa sitä tekevät ihan kaikki. Väsyneenä tai stressaantuneena tietoisen ajattelun kontrolli heikkenee entisestään, ja suusta pääsee sammakoita. Kyse on ihan normaalista inhimillisestä ilmiöstä.

Kun yksittäinen lause tai jopa sana irrotetaan asiayhteydestä, jaetaan riittävän monta kertaa ja liitetään erilaisilla assosiaatioharjoitteilla negatiivisiin mielleyhtymiin (”poliitikot ovat sellaisia”, ”johtajat totta kai ajattelevat näin”, ”puhui mitä salaa ajatteli” ja niin edelleen) syntyy täysin todellisuudesta irrotettu mielikuva ihmishirviöstä. Todellisuudessa kyseessä on ihan samanlainen ihminen kuin se ruudun takana tapittava.

Sosiaalisen median kohdalla ymmärtämättömyyden nykypsykologian perusteista vielä ymmärtää. Klikkihakuinen media sen sijaan vahvistaa nykyään ilmiötä entisestään. Ylen verkkosivun etusivulla on tätä kirjoittaessani juttu, jossa toimittaja on pyytänyt päihdeongelmaisilta vastineita ”oululaisen kaupunginvaltuutetun ihmisroska-kommentteihin”. Anteeksi nyt vain, mutta mistä ihmeen ”kommenteista” tässä on kyse? Kysymys ei ole kommenteista – tai edes yksikössä ”kommentista” – vaan surkeasta sanavalinnasta, jota sammakon suustaan päästänyt on välittömästi pyytänyt anteeksi.

No se psykologiasta. Isompi haaste on eettinen. Nämä kohut perustuvat nimittäin lähes poikkeuksetta kummalliseen uuspuritanistiseen ajatukseen siitä, että hyvä ihminen ei tee virheitä. Ihan joka ikinen ihminen kuitenkin mokaa joskus. Sanoo väärän sanan, käyttäytyy tyhmästi, juo liikaa bileissä. Se on ihan normaalia ihmiselämää. Tämän takia peruskristillinen anteeksipyytämisen ja -antamisen periaate on ihan älyttömän tärkeä. Ainostaan tiedostamalla oman törttöilynsä ja pyytämällä sitä anteeksi on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Uuspuritanismi ohjaa sen sijaan piilottamaan omat mokansa. Ei tarvitse kuin vilkaista historiaa tai maailmamme puritanistisia kulttuureita nähdäkseen minkälaisia painekattiloita siitä syntyy.

Nyt tämä alati poteroituva yhteiskunta on jakautumassa niin, että yhtäältä äänessä ovat populistiset öyhöttäjät, jotka voivat sanoa ihan mitä tahansa. Jostain kumman syystä populistit pääsevät sanomistaan pääsääntöisesti kuin koira veräjästä, koska oma porukka hurraa taustalla. Samaan aikaan liberaalileiri näyttää menneen paniikkiin. Seurauksena on tämä uuspuritanismin aalto, jossa meteli saadaan aikaiseksi milloin mistäkin intiaanihatusta.

Ihmisellä pitää olla ihan reilusti lupa mokata ja pyytää anteeksi ilman, että tarvitsee pelätä salamapotkuja tai totaalista julkista häpeärangaistusta. Muussa tapauksessa kukaan viitteellisestikään järkevä ihminen ei kohta uskalla sanoa tai tehdä mitään siinä pelossa, että joku jossain vetää herneen nenään.

Olen aika neuvoton siitä, mitä tälle asialle voi tehdä. Syypää kun ei ole kukaan yksittäinen ihminen tai edes ihmisjoukko, vaan kyse on aika tyypillisten psykologisten vinoumien vahvistumisesta sosiaalisen median kaikukammioissa. (Tarkkaan ottaen kyse on nähdäkseni cocktailista, jossa yhdistyvät negatiivinen ajatusvinouma, argumentaatiovirhe nimeltä haloefekti sekä sosiaalisen median luontainen informaatiokato, mutta tämän avaaminen vaatisi ihan oman postauksen.)

Ehkä tästä pitäisi kuitenkin käydä jotain vähän sivistyneempää keskustelua myös langoilla? Muuten kohta äänessä ovat enää öyhöttäjät ja lynkkaajat – ja muut meistä laskevat päiviä siihen, milloin Elon Muskin ensimmäinen lento Marsiin lähtee.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö – jos järkeä on käytössä

Yksi lempisanonnoistani on Mikael Jungnerin sutkaus: ”Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö.” Siinä kiteytyy näppärästi nykyisen liberaalin intelligentsian perusajatus: jos ihmiset saavat itse valita, he kykenevät tekemään parempia päätöksiä kuin jos vaikkapa poliitikot päättävät heidän puolestaan. Usein ihmiset ovat itse lähempänä päätöksentekoa koskevia tekijöitä ja ymmärtävät ne paremmin kuin kaukaa kabineteistaan lakeja säätävät poliitikot.

Nyt tästä sinänsä aika tärkeästä ajatuksesta saatiin väännettyä vaihteeksi ihan kohtalaisen kokoinen jupakka. Suurin piirtein puolet Sääntö-Suomesta riensi lynkkaamaan Jungnerin, koska hänen mielestään on ihan ookoo, jos kaveri tekee nuotion rankkasateessa vaikka alueelle olisikin annettu metsäpalovaroitus. Some-Suomi on eri mieltä. Sama se sataako kaatamalla vai ei. Sääntö on sama kaikille.

Sääntö-Suomi on kuitenkin sääntöineen yksi planeetan hyvinvoivimpia kolkkia. Tähän on simppeli syy: iso osa säännöistä toimii ainakin yleensä.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö silloin kun järkeä on käytössä. Toisin sanoen, voit rikkoa sääntöä hyvällä omallatunnolla, jos ymmärrät, miksi sääntö on olemassa, mitä se sääntelee ja mitä sen rikkomisesta seuraa. Tämä edellyttää siis sitä, että säännön rikkoja ymmärtää hyvin tilanteen, jossa sääntöä rikkoo – niin kuin voisi ajatella olevan asian laita, jos tekee nuotion rankkasateella. Tilanteen ymmärtävä ja säännön tunteva ihminen voi poiketa totutusta, koska hän ymmärtää, mitä hänen toiminnastaan seuraa. Sen sijaan jos joku asiaa täysin ymmärtämätön poikkeaa säännöstä, on kyseessä useimmiten puhdas idiootti.

Sääntöä voi rikkoa järkevästi vain, jos ymmärtää, miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta seuraa.

Säännöt ovat olemassa niitä varten, jotka eivät tiedä, miten jokin elämänala toimii. Säännöt toimivat juuri siksi, että on täysin epärealistinen ajatus, että kaikki viisi ja puoli miljoonaa suomalaista tietäisivät kaiken ihan joka asiasta nuotionteosta maahanmuuttopolitiikkaan tai maantieajosta sorsan suolestamiseen. Jokainen tietää jostain jotain ja muutamasta elämänalasta kenties paljonkin – mutta me kaikki olemme suurimmalla osalla aloista idiootteja. Tällöin hyvä nyrkkisääntö on seurata sääntöä. Sen on näet säätänyt joku sellainen, joka ainakin yleensä tietää, mitä tekee.

Nopeusrajoitukset on notskien tekemisen lisäksi hyvä esimerkki. Nopeusrajoitukset vähentävät ihan tutkitusti liikenneonnettomuuksia. Siitä huolimatta jossain Saksan autobaanoilla saa hanata Mersullaan ihan just niin lujaa kuin haluaa – jos haluaa.

Nopeusrajoitukset ovat olemassa minun kaltaisiani ihmisiä varten. Olen nimittäin aika lailla täysi katastrofi auton ratissa. En minä tajua, miksi Lahdentiellä saa ajaa sataakahtakymppiä mutta Kehä Kolmosella ei. Siksi luotan siihen, että joku minua fiksumpi on asiaa kelannut tovin tai kaksi ja ajan sen mukaan, mitä tien varteen ladatut lätkät sanovat – tai ainakin yritän kovasti.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta, etteikö joku valtateiden valtteribottas tajuaisi milloin voi nostaa kierroksia ja milloin ei. Jos tietää, miksi rajoitukset on säädetty niin kuin ne on, ja jos on hyvä syy niitä rikkoa, on kyse hyvästä järjen käytöstä. Mutta sääntöä voi rikkoa järkevästi vain jos oikeasti ymmärtää, miksi sääntö on olemassa. Meikäläisen kaltaisten maantietumpuloiden kannattaa vaan säätää navigaattori varoittamaan ylinopeudesta ja tehdä niin kuin robottitäti käskee.

Maailma ei muutu paremmaksi ilman näkemyksellistä kansalaistottelemattomuutta – siis fiksua sääntöjen rikkomista. Se ei muutu, elleivät Mikael Jungnerin tyyppiset ajattelijat uskalla keikuttaa venettä ja romuttaa totuttuja asenteita. Jos kaikki seuraisivat ihan jokaista sääntöä ihan koko ajan, voitaisiin ruveta jonottamaan lippuja fritzlangilaiseen liukuhihnatulevaisuuteen.

Samaan aikaan säännöt ovat olemassa, jotta kaikkien ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita.

Säännön rikkominen on järjen käyttöä vain jos säännön rikkoja tietää mitä tekee.

Helppo ratkaisu suurin piirtein kaikkiin maailman ongelmiin

Maailma kärsii monenlaisista akuuteista ongelmista. Kuormitamme ympäristöä ihan liikaa. Kehittyneiden maiden syömis- ja liikuntatottumukset synnyttävät ennennäkemättömiä terveysongelmia. Talouskin yskii tämän tästä, vaikka juuri nyt jonkinlaista nousukautta elämmekin.

Koulun tehtävä on sivistää ja kasvattaa tulevia sukupolvia. Karkeasti voisi sanoa, että sivistystehtävä on tiedollinen ja kasvatustehtävä eettinen, vaikka tällaiset rajanvedot ovatkin tietysti häilyviä.

Tänään kanasalaattia mutustaessani mietin, että suomalaisella koululaitoksella olisi oivallinen mahdollisuus sekä sivistää tulevia sukupolvia että kasvattaa heitä toimimaan eettisesti ja ekologisesti toteuttamalla yksinkertainen temppu.

Lihansyönti on merkittävä ympäristökuormittaja ja terveysongelmien aiheuttaja. Itse lihansyöjänä mietin aika usein, miten tämä tapa pysyisi edes jossakin määrin aisoissa. Helpointa olisi tietysti, jos ei alkujaankaan olisi oppinut pupeltamaan eläinprotskua.

Kukaan viherpiipertäjä ei voi mennä ihmisten koteihin sanomaan, mitä pötyä vanhemmat pöytään lataavat. Koulu on sen sijaan ainakin vuosikymmenen pätkä jokaisen elämäntaivalta, jossa voimme vaikuttaa yhteisillä päätöksillä paljonkin tulevien sukupolvien tapoihin, tottumuksiin ja asenteisiin.

Mitäpä jos jo nyt edistyksellinen suomalainen koulu toimisi todellisena eettisenä ja ekologisena suunnannäyttäjänä siirtymällä 100% kasvisruokavalioon?

Näin tulevat sukupolvet oppivat tajuamaan, että myös rehuilla pysyy vatsa täynnä. Monet tottuvat käyttämään lihaa ainakin nykyistä vähemmän. Ruokabudjetista säästyneet rahat voidaan käyttää vaikka luokkakokojen pienentämiseen. Kun kyseessä on ekologisesti, taloudellisesti ja terveden kannalta kestävin vaihtoehto, ei paljon parempaa lahjaa tuleville sukupolville tule äkkiseltään mieleen.

Täyskasviskouluruoka toimii muuten myös mitä oivallisimpana ilmiöoppimisen alustana. Ruokkimalla ymmärrystä, että sillä, mitä suuhun laittaa on kestäviä seurauksia sekä planeetan että oman kropan hyvinvoinnille voi koulu sivistää ja kasvattaa mitä oivallisimmin ymmärtämään mutkikkaita ekologisia ja eettisiä kysymyksiä.

Kasviskouluruoalla on aika varmasti merkittäviä ekologisia, eettisiä, terveydellisiä ja taloudellisia positiivisia vaikutuksia. Sinänsä siis aika simppeli tapa ratkaista monta visaista ongelmaa yhdellä kertaa.

Mistä Twitter-myrskyt johtuvat?

Joko maailma on tullut hulluksi, tai sitten minä olen.

Ainakin siltä tuntuu, kun seuraa näitä nykyajan Twitter-myrskyjä. Ihan käsittämättömistä asioista saadaan mobilisoitua virtuaalisia lynkkauskampanjoita. Pahimmillaan särjetään kokonaisia ihmiselämiä.

Yksi osasyy on nähdäkseni maailman syvenevä poteroituminen. Vahvat äärioikeistolaiset ja liberaalipuritanistiset näkökulmat synnyttävät aaltoja ”ainoasta oikeasta ajattelutavasta”. Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.

Kun rintamalinjat syvenevät skandaali skandaalilta, epätoivo tuntuu kasvavan etenkin liberaalileirissä. Äärioikeistoon ei tunnu tarttuvan oikein mikään. Jos Donald Trumpia ei kaada edes #metoo, kai jotain pitää tehdä jollekin? On surullista, että liberaalit tuntuvatkin alkaneen jahdata ensi sijassa toisiaan närkästyskampanjoillaan, vaikka nyt viimeksi pahastumalla tästä Herra Heinämäen intiaanihatusta.

Vaikka poliittiset rintamalinjat ja maailman jonkinlainen kollektiivinen ahdistus selittävätkin osan ilmiöstä, todellinen syy on kuitenkin muualla: sosiaalisen median perusluonteessa ja sen synnyttämässä radikaalissa viestintävinoumassa.

Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että painettu sana on totta.

Vielä minun lapsuudessani 1980-luvulla painettu teksti oli lähes aina käynyt läpi pitkällisen laadunvarmistusketjun. Painokoneet eivät jauhaneet tekstiä ulos kuin vasta siinä vaiheessa, kun se oli arvioitu moneen kertaan. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista, että joku tuottaisi painettua tekstiä umpikännissä niin, että se päätyisi lukijan käsiin käymättä lukuisten kustannustoimittajien arvioitavana.

Samaten kirjallinen viestintä oli harkittua. Kirjeen tuottaminen käsin tai kirjoituskoneella vaati vaivannäköä ja ajatustyötä. Sitä ei voinut vaan töötätä kolmisormimenetelmällä sähköpostiruudulle ja painaa ”lähetä” ennen kuin ehdit edes lukea kirjoittamaasi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallinen viestintä on muuttunut täysin. Ensisijaisesti muutos johtuu sosiaalisesta mediasta, mutta sen juuret ovat jo 1990-luvulla sähköpostissa ja muissa sähköisissä viestimissä. Nyt kuka tahansa voi tuottaa julkista tekstiä toimimalla itse kirjoittajana, päätoimittajana, kustannuspäällikkönä, painokoneen käyttäjänä ja tekstin jakelijana.

Silti me suhtaudumme tekstiin yhä niin kuin olemme oppineet suhtautumaan vuosikymmenten aikana. Käsitys tekstin luotettavuudesta ja virallisuudesta istuu syvällä selkärangassamme.

Vain murto-osa nykyaikana lukemastamme tekstistä on tuotettu harkiten.

Päin vastoin, twiittejä lauotaan umpitunnelissa niin, ettei kirjoittaja edes muista aamulla kirjoittaneensa someen. Twiittien, statuspäivitysten, Instagram-kommenttien ja joskus jopa blogipostausten tuottaminen muistuttaa enemmän tapaa, jolla ilmaisemme itseämme suullisesti. Väitteet ovat spontaaneja, hiomattomia ja joskus ajattelemattomia.

Perinteisesti jos joku päästi aivopierun kaljatuopin äärellä, riitti sanoa perään ”anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin”. Keskustelukumppani tönötti nokan edessä. Pöyristynyt ilme riitti kommunikoimaan, että viesti ei mennyt perille niin kuin piti.

Jos töksäytys sen sijaan lipsahtaa Twitteriin ja kirjoittaja ehtii nukkumaan ennen ensimmäisiä kommentteja, ei anteeksipyyntö enää auta. Yön aikana twiittimyrsky on mobilisoinut lynkkausjoukot. Sosiaalisen median kaikukammio on nostattanut lipsahduksesta skandaalin.

Oma roolinsa on myös medialla. Ennen vanhaan virallisia poliittisia kannanottoja ja niiden sanamuotoja työstettiin viikkokaupalla. Nyt poliitikon aamutunneilla lähettämä tunteenpurkaus saatetaan tulkita lehtikirjoitelussa puolueen virallisena kantana. Kun media vielä korostaa ilmiötä siteeraamalla yksittäisiä twiittejä ikään kuin virallisina lausuntoina, ei ole ihme, että saamme lillukanvarsista aikaan mittavia paheksuntavyyhtejä.

Nähdäkseni suurin haaste nykyisessä viestintäkulttuurissa ei liity niinkään poliittisiin tai aatteellisiin rajanvetoihin, vaika ne toki kärjistävät ja ruokkivat myrskyjä.

Twitter-myrskyt syntyvät siitä, että me tuotamme sosiaalista mediaa kuin puhuisimme asioista – ja tulkitsemme sitä kuin lukisimme harkittua, painettua sanaa.

Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.

Kohti pyyhekumiloikkaa?

Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.