Kesälomalevy: Filosofiaa aamunkoittoon

Filosofiaa aamunkoittoon

Kirjoitin joka kesä 2011–2014 uuden kirjan käsikirjoituksen. Viime kesänä vaimoni pyysi, että en kirjoittaisi, koska se tarkoittaa kuulemma sitä, että istun lomat biitsillä tai terassilla nenä kiinni läppärissä niin intensiivisesti, etten tajua yhtään mitä maailmassa tapahtuu.

Minulla on kuitenkin vähän outo pää.

Kesällä 2015 päässä oli kirjan kokoinen tyhjiö, ja mieli alkoi sitten tulvia musiikkia. Ostin kirjakaupasta pinkan runokirjoja ja pienen vihreän mustivihkon. Ennen kuin tajusinkaan, kirjoitin ekaa kertaa sitten 1990-luvun lopun suomenkielisiä lyriikoita vihkooni biitsillä ja terassilla.

Kesällä syntyi parikymmentä aihiota ja yli tusinan verran kappaleita, yhdeksän niistä hyviä. Sitten alkoivat työt.

Pääni toimii sillä tavalla hassusti, että jos suuntaan ajattelun tilan vahvasti yhteen asiaan, ei tilaa jää muulle. Nykyinen työni Lightneerissa on niin intensiivistä, että koko vuoden aikana kirjoitin vain yhden biisin lisää.

Samalla tämä musa näköjään kaikui yhä jossain tietoisuuden alapuolella.

Nyt pidin taas kahden viikon kesäloman, ja pää napsahti takaisin automaattikirjoitustilaan. Keväällä tekemäni ”Monenkirjavia kuvitelmia” osoittautui levyn avaimeksi – biisiksi, joka näyttää, miten kokonaisuus pitää rakentaa.

Kymmenen biisin levy tuli valmiiksi, Filosofiaa aamunkoittoon.

Siitä tuli minusta aika kiva.🙂

Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.

 

Vuonna 2040 lapset oppivat koulussa ihmettelemään

Maailma muuttuu tällä hetkellä niin nopeasti, että on vaikeaa sanoa, mitä 2040-luvun koulussa opetellaan. Sen sijaan on todennäköisesti helpompaa ennustaa, mitä koulussa ei opita.

Hämmentävintä teknologian tämänhetkisessä kehityksessä on, kuinka monta arkista askaretta koneet ottavat pian haltuun. Jo nyt Waverly Labs kehittää Star Trek -henkistä reaaliaikaista kielen tulkkausjärjestelmää. Google Translaten huikea kamerakääntäjä mahdollistaa esimerkiksi tiekylttien ja ruokalistojen kääntämisen reaaliaikaisesti kieleltä toiselle. Vuonna 2040 arkikokemuksemme päälle piirtyykin saumaton digitaalinen rinnakkaistodellisuus vähän samaan tapaan kuin maailmalla nyt nähdään esimerkiksi Pokémon Go -pelissä.

Nähdäkseni vuonna 2040 on mahdollista, että sekä substanssiosaaminen että jopa suuri osa taitoaineista (esimerkiksi juuri kielet) on tuettu tai jopa korvattu kokonaan erilaisilla tekoälyyn ja koneoppimiseen perustuvilla mekanismeilla. Tuolloin on toteutettu jo lähes täydellinen IA (Intelligence Amplification), jossa ihmisajattelu on integroitu tietoverkkoihin reaaliaikaisesti esimerkiksi erilaisten älylasiratkaisujen avulla. Kun tarvittavaan tietoon ja taitoihin pääsee salamannopeasti käsiksi verkon kautta, ei muistiin painamisella ole enää nykyisenlaista merkitystä.

Kuten presidentti Tarja Halonen totesi Suomi-Areenassa viime perjantaina pidetyssä tilaisuudessa, tietoon pääsystä huolimatta meidän pitää myös tulevaisuudessa tietää, milloin vaikkapa jatkosota tai nuijasota on sodittu. Nippelitietoon käsiksi pääsy ei korvaa koulun yleissivistävää merkitystä. Mutta sen sijaan, että koululaiset pänttäisivät vuosilukuja kokeisiin, he seikkailevat nuijasodissa ja muissa historian pyörteissä esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa. Jo nyt Google tarjoaa koulujen tarpeiksi esimerkiksi virtuaalimatkoja jopa avaruuteen asti. 2040-luvulla tämä on arkipäivää.

Toivoisin myös, että tulevaisuuden koulu ei yritä tehdä kaikista hyviä kaikessa, vaan ohjaisi jokaisen oppilaan löytämään ainakin yhden sellaisen alan, jossa hän todella kokee onnistuvansa. Itse olin koulussa surkea vaikkapa historiassa, koska se ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Sen sijaan matematiikasta, psykologiasta ja filosofiasta en meinannut saada tarpeekseni.

Koulujen painotus siirtynee puhtaasta substanssioppimisesta tiedon arviointiin, etiikkaan, omien elämäntavoitteiden ja -merkitysten määrittelyyn sekä oman ajattelun päivittämiseen. Kun kaikki tieto on reaaliaikaisesti käsillä, korostuu myös tiedon suhteellisuus: monesti esimerkiksi eri näkökulmista saavutetut tutkimustulokset riitelevät keskenään. Siksi tulevaisuuden koulun päätehtävä on opettaa päivittämään omaa ajattelua ja omia näkökulmia tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Maailmassa, jossa kaikki tieto on heti käsillä on tärkeintä oppia kyseenalaistamaan – ja ihmettelemään.

Oppiaineita tuskin on nykyisessä mielessä, vaan oppiminen tapahtuu todellisia ilmiöitä pohtimalla, usein hyödyntäen erilaisia virtuaalitodellisuuden ja laajennetun todellisuuden apuvälneitä. Kun älylasit tulostavat vaikkapa laskutoimitusten ratkaisut tai kielenkäännökset salamannopeasti näkökenttään, siirtyy ihmisen ajattelun painopiste toisaalle.

Kävimme kiinnostavan debatin keskusteluun osallistuneiden kansanedustajien kanssa siitä, mitä ihmisen ajattelulle tapahtuu, kun esimerkiksi päässälaskulle käy kuten tulentekotaidolle tai nyrkkipyykille. Pyykkikone ja hella eivät kuitenkaan ole tehneet meistä tyhmempiä, vaan ne ovat vapauttaneet aikaa muunlaisille aktiviteeteille. Luullakseni tulevaisuuden teknologiset murrokset vapauttavat samalla tavoin ihmiskunnalle ennennäkemättömät resurssit ajattelun kehittämiseen ja parantamiseen.

On toki myös mahdollista, että ihmiset käyttävät vapautuvan ajan ja ajattelun kaistan saippuasarjoihin ja juorulehtiin. Juuri tästä syystä koulun merkitys ajattelun kehittäjänä muuttuu tulevaisuudessa vielä nykyistä tärkeämmäksi. Koulu on suuri tasa-arvoistaja, joka mahdollistaa sen, että jokainen lapsi saa käsiinsä hyvän elämän avaimet. Kun teknologia vapauttaa ajattelun kaistaa, voi opettaja ohjata oppilaiden kiinnostusta esimerkiksi kaunokirjallisuuden tai taideaineiden pariin, kuten kansanedustaja ja tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen totesi.

Opettajan rooli on tulevaisuudessa ohjaavampi ja valmentavampi. Opettajan rooli on myös luullakseni jopa nykyistä merkittävämpi, koska ihmiskontaktin ja ihmisymmärryksen merkitys kasvaa suorassa suhteessa tietoon pääsyn kanssa. Kun kaikki tieto on käsillä, on keskeisintä tietää, mitä sillä tekee. Pelkkä nippelitiedon netistä kaivaminen on hyödytöntä ilman sitä tukevaa aiempaa ymmärrystä.

Jotta olemme valmiit tulevaisuuden maailmaan, meidän pitää satsata siihen, että siirrymme vähitellen pois siiloutuneista oppiaineista ilmiökeskeisyyteen, luennoivasta opettamisesta oppimisen tukemiseen sekä uusien oppimisratkaisujen ja -teknologioiden käyttöönottoon, jotta Suomi ei jää junasta kun muu maailma ottaa loikan uuden ajan oppimiseen.

Kaikissa näissä esimerkiksi Suomen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma ottaa askeleita juuri oikeaan suuntaan. Nyt pitää olla rohkea myös käytäntöön viennissä.

Kun teknologia korvaa meille vaikeita prosesseja – niin kuin se on tehnyt jo satoja vuosia – vapautuu kaistaa uudenlaiselle ajattelulle. Tärkeimpään rooliin nouseekin itse ajattelun arviointi.

Tulevaisuuden koulussa vuonna 2040 lapset oppivat ennen kaikkea ihmettelemään.

Koppioppimisen aika on ohi

Kolmasluokkalainen esikoistyttömme kertoi tänään, että kouluun oli tullut uutena 6.-luokkalainen poika, jota muut luokkakaverit kiusasivat. Hänet oli lopulta siirretty Montessori-luokalle. Montessorit kun eivät kuulemma kiusaa.

Minusta tämä on ihan veretseisauttava signaali peruskoulustamme. On ihan päätötä, että me pidämme yhä koulukiusaamista välttämättömänä pahana osana koulunkäyntiä, kun se ei selvästikään sitä ole.

Koulukiusaaminen on hämmästyttävä ilmiö ainakin kolmesta syystä: ensinnäkin, sen yleisyyden takia; toiseksi, kuinka voimattomilta me sen edessä vaikutamme; ja kolmanneksi, kuinka yksinkertaista koko ongelma olisi pyyhkiä historiaan.

Ratkaisu on tässä: innostunut lapsi ei kiusaa.

Turhautunut ihminen etsii ulospääsyä ahdistuksestaan hinnalla millä hyvänsä. Kun heikompaa luokkakaveria monottaa polveen, kokee ainakin saavansa jotakin aikaan. Etenkin jos muu osa koulupäivästä koostuu kuoliaaksi tylsistyttävistä luennoista ja huonosti sujuvat kokeet muistuttavat uudestaan ja uudestaan omasta riittämättömyydestä.

Missä vaiheessa me heräämme siihen, ettei turhautumisen ja tylsistymisen kuulu olla osa täyspainoista oppimista? Kun ihmisellä on vapaus kokeilla uutta ja kun häntä kannustetaan ja kannatellaan nimenomaan vahvuuksien kautta, ei kiusaamiselle jää tilaa.

Juuri näin toimii Montessori-pedagogiikka: 1., 3. ja 5.-luokkalaiset ja 2., 4. ja 6.-luokkalaiset tutkivat ja ihmettelevät yhdessä ja kasvavat kukin omien vahvuuksiensa kautta.

Professori Kirsti Lonka totesi eilen järjestetyssä Sail for Good -tilaisuudessa, että jonkun kettutytön pitäisi vapauttaa nykykoululaiset koppioppimisesta.

Mitä jos aletttaisiin rakentaa aidosti innostavaa ja vahvuuksiin keskittyvää koulua? Montessorista olisi hyvä ponnistaa vauhtiin.

Koppioppimisen aika on ohi.

Punkki tappaa talossa ja puutarhassa

Kaikista klikkiansoja kylvevistä medioista hämmästyttävästi juuri Yleisradio tiesi taannoin otsikoida näin: ”Erittäin vaarallinen aivokuume leviää Suomessa – hoitoa ei ole”. Luulin aluksi otsikon perusteella, että juttu olisi Iltalehdestä, mutta ei, tässä meidän verovaroillamme tuotetaan laatu-uutisia.

Ihan kiva, että Yle toimii jonkun sattumanvaraisen rokotteen myyntiedustajana pelottelemalla peräti 20 ihmistä tartuttaneella ötökällä.

Verrokiksi, jos uutisen mainitsemia “joitakin kuolonuhreja” on vaikkapa neljä, puutiaisen teilaamaksi tulemista neljä kertaa todennäköisempää on kuolla pyöräillessä, kahdeksan kertaa todennäköisempää heittää veivi dokaamalla ja peräti kolme tuhatta kertaa todennäköisempää on moikata viikatemiestä ranskalaisia popsimalla. Katso vaikka täältä.

Fillarit ja viina, roskaruoasta puhumattakaan, ovat siis monin verroin erittäin vaarallista aivokuumetta vaarallisempia.

Jep, ymmärrän kyllä, että pelko myy – mutta mitä Yle tässä oikein myy?

Ja saisikohan jostain McDonalds-rokotteita?

Lightneerin ensimmäinen oppimispeli käsittelee hiukkasfysiikkaa

Julkistimme maanantaina San Diegon GSV Summitissa oppimispelistudiomme Lightneerin ensimmäisen oppimispelin. Se on hiukkasfysiikkapeli BIG BANG, jonka kehittämisessä on mukana asiantuntijoita mm. CERN:istä, Harvardista ja Helsingin yliopistosta.

Äkkiseltään voisi ajatella, että hiukkasfysiikkaa on vaikeaa puristaa pelin muotoon. Mutta käytännössä peliä kehittäessä on käynyt ilmi, että hiukkasfysiikan maailma atomifuusioineen ja maailmankaikkeuden historioineen tarjoaa aivan huikean perustan mukaansa tempaavalle pelille.

Aloitimme pelin tuotannon tammikuussa, ja nyt olemme jo päässeet tekemään ensimmäisiä pelitestauksia. Huikeinta on nähdä kun esimerkiksi omat 4- ja 7-vuotiaat poikani pelaavat peliä silmät loistaen – ja oppivat samalla keräämään kvarkkeja, rakentamaan protoneita ja tunnistamaan atomeita.

Tavoitteenamme on alusta asti ollut tehdä oppimispelejä, jotka pystyvät kilpailemaan mukaansatempaavuudessaan parhaiden pelien kanssa. Kun näen, miten lapset innostuvat pelistä olen aivan varma siitä, että maailman taitavimmista pelisuunnittelijoista koostuva huipputiimimme tekee tästä huikean pelin.

Pelit tarjoavat oppimiselle aivan loistavan alustan. Ihminen, joka ei välttämättä ole pätkääkään kiinnostunut fysiikasta saattaa kuitenkin innostua hauskasta pelistä. Ja sitten kun fysiikan tunnilla eteen pamahtaa periodinen alkuainetaulukko tai kimppu kvarkkeja ja protoneita, ne ovatkin tuttuja – ja hauskoja!

Oppimispelit voivat mullistaa ennennäkemättömässä mittakaavassa sen, miten opimme. San Diegon tapahtumassa digimaailman kärkivaikuttajat Bill Gatesista huippuarkkitehti Frank Gehryyn korostivat, että lahjakkuus on tasaisesti jakaantunut maantieteellisesti – mutta mahdollisuudet eivät ole.

Uuden ajan digioppiminen tuo mahdollisuuden laittaa oma lahjakkuus likoon joka ikiseen maailman kolkkaan. Ratkaisuja on jo nyt lukemattomia, ja pelit tulevat varmasti olemaan merkittävässä roolissa uuden ajan oppimisessa.

San Diegossa näin, mitä kaikkea oppimisen pioneerit rakentavat juuri nyt. Näkemäni pohjalta olen vakuuttunut, että olemme aivan uuden ajan oppimisen vallankumouksen kynnyksellä. Ei mene kuin hetki, kun uusi oppiminen on joka ikisen maailman ihmisen hyppysissä niin, että jokainen voi oppia omaan tahtiinsa, omien vahvuuksiensa mukaan.

Meidän pitää tuoda yksilöllinen oppiminen kaikkien ulottuville.

Se on joka ikisen ihmisen perustavanlaatuinen oikeus.

Jos haluat viimeisimmät Lightneerin kuulumiset suoraan sähköpostiisi, tilaa uutiskirjeemme täältä.

Lightneer ja oppimisen tulevaisuus

Viikonloppuna luin jutun amerikkalaisesta koulutytöstä, joka oli vastannut standardoituun kokeeseen väärin. Kokeessa oli kysytty, mikä on suurin kolmella numerolla ilmaistava luku. Koska tyttö ei ollut vastannut ”999”, opettaja hylkäsi vastauksen. Vasta pitkällisen oikeusprosessin jälkeen – tervetuloa Amerikkaan! – opettaja suostui hyväksymään tytön vastauksen oikeana. Yhdeksän potensiin yhdeksän potensiin yhdeksän kun oli ”väärin” siksi, ettei luokalle oltu vielä opetettu potenssilaskua.

Olemme merkittävien oppimisen ja opettamisen murroksen äärellä. Maailman muutosnopeus pakottaa koulut ja koulutuksen muuttumaan, usein nopeammin kuin mikä tuntuu mukavalta tai tarkoituksenmukaiselta. Juuri kun tabletteihin on ehditty nippa nappa tottua, rynnistävät luokkahuoneisiin, sanotaanko vaikka virtuaalilasit. Yritä siinä sitten pysyä vauhdissa mukana.

Digitaalisuus ja uudet oppimismenetelmät tarjoavat sekä haasteita että uusia ratkaisuja. Suomi on oppimisen muutoksessa globaali suunnannäyttäjä. Uudet avaukset perusopetuksen opetussuunnitelmasta Scoolin tyyppisiin globaaleihin tienraivaajiin toimivat uuden ajan oppimisen majakoina maailmalle.

Uskon, että oppimispelit ovat yksi merkittävimmistä uuden ajan oppimisen mahdollistajista. Ensinnäkin, oppiminen on yksi huikeimmista inhimillisistä kokemuksista. Ja toisekseen, jokainen hyvin suunniteltu peli on itsessään oppimiskokemus. Jos peli rakennetaan oppimistavoitteista käsin, on peleillä mahdollista oppia aivan huikeita asioita.

Kirkkaimmillaan olen nähnyt oppimispelien vaikutuksen Dragonboxin ja Fun Englishin tyyppisten huippujen kohdalla. Kolmevuotias poikani oppi Dragonboxilla ratkomaan yhtälöitä. Fun English on puolestaan opettanut koko lapsikatraallemme englannin kielen perussanaston.

Viime vuonna oppiminen ja oppimispelit tempaisivat mukaansa. Ideoituani kesän mittaan uusia oppimismenetelmiä yhdessä Lauri Konttorin, Niklas Hedin ja Peter Vesterbackan kanssa perustimme viime syksynä uuden oppimispelistudio Lightneerin.

Syksyllä tiimiimme liittyivät myös huikeat pelisuunnittelija Ilari Kaarnakari, pääkoodaaja Alberto Alonso ja markkinointisuperstara Marja Konttinen. Tammikuun alussa ensimmäinen peli siirtyi tuotantoon. Jos kaikki menee hyvin, peli julkaistaan vielä tämän vuoden puolella.

Olemme isojen oppimisalan murrosten edessä. Oppimispelit voivat olla merkittävä muutosvoima oppimisen tulevaisuudelle. Kuvittele maailma, jossa ihmiset oppivat päivittäin uusia asioita hiukkasfysiikasta uusiin kieliin, historiasta vaikkapa koodaamiseen – mutta niin, että oppiminen on yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa kuin vaikkapa Clash Royalen pelaaminen. Olen aivan varma, että tämä yhtälö on ratkaistavissa.

Maailmassa on jo valtavan monta uutta pelintekijää, jotka ovat ratkaisun jäljillä. Olen hurjan innoissani, että voin ajatella meidän Lightneerilla olevan yksi näistä pioneereista. Lopputuloksen tietää vain jälkikäteen, mutta tällaiselle matkalle lähdöstä ei olisi voinut kieltäytyä. Fiilis on vähän kuin olisimme pyyhältämässä USS Enterprisen komentokannella kohti tuiki tuntemattomia galakseja.

Suomi voi toimia uuden ajan oppimisen ainutlaatuisena suunnannäyttäjänä. Missään muualla maailmassa kun ei löydy sellaista osaamista sekä pelialalla että oppimisessa kuin täällä Pohjolassa.

Tolkun ihminen on toiminnan ihminen

Tässä nopea tekstianalyysi Jyri Paretskoin kirjoituksesta. Huolimatta siitä, kuinka kivaa on jakaa Martin Luther Kingin (sinänsä ihan loistavaa) hiljaisuussitaattia, Paretskoi ei ainakaan kehottanut tolkun ihmisiä olemaan hiljaa ja katselemaan sivusta kun ääriliikkeet kaappaavat vallan.

Paretskoin mukaan tolkun ihminen (lainaukset suoraan tekstistä):

  • on valmis auttamaan apua tarvitsevia
  • ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois
  • vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan
  • tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy
  • toivoo, että jokainen voi tuntea olonsa turvalliseksi, mutta ymmärtää, ettei kaduille tarvita partioita
  • ei tee johtopäätöksiä tai yleistyksiä tuntemattomista ihmisistä sen perusteella, mihin kansanryhmään nämä sattuvat kuulumaan
  • ei pelkää kohdata ihmistä ihmisenä
  • osaa keskustella kriittisesti maahanmuuttopolitiikasta
  • on asiallinen, perustelee näkemyksensä ja kunnioittaa toisia
  • tuomitsee rasismin yksiselitteisesti
  • ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään

Ja niin edelleen.

Huomaatko, mitä tolkun ihminen ei tee? Hän ei vedä koko ajan hernettä nenäänsä.

Paretskoi puhuu myös hiljaisuuudesta. Ongelma ei ole se, että tolkun ihmiset ovat hiljaa. He käyvät keskustelua koko ajan – ja tekevät asioita parempaa Suomea rakentaakseen.

Ongelma on, että tämä keskustelu ja rakentaminen jää kaiken kouhottamisen jalkoihin.

Mitä jos jätettäisiin hetkeksi se herne pöydälle ja juteltaisiin vähän?

Peace out.

Ääripäistä ja ääripäistä

Eilinen Iisalmen sanomien Jyri Paretskoin kirjoitus tolkun ihmisistä oli heittämällä paras kannanotto kiivaana vellovaan maahanmuuttokeskusteluun. Kohkaamisen jalkoihin kun tuntuu jäävän se tosiseikka, että palstatilaa valtaa nimenomaan marginaalinen vähemmistö – eivät kansan ”syvät rivit”.

Suurin osa suomalaisista kykenee keskustelemaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä haasteista ihan normaalisti ilman sormella osoittelua tai vastapuolen kantojen kärjistämistä. Mutta harmillisesti tämä maltillinen enemmistö ei saa palstatilaa, koska filosofinen ”toisaalta ja toisaalta” -pohdinta ei raflaa lööpeissä tai blogeissa yhtä komeasti kuin ”natsit riehuivat Tukholmassa” tai ”mamut vaanivat puskassa”.

Keskustelu näyttää poteroituneen kahden vihaisen ja pelokkaan ääripään olkinukkeasemasotaan. Samaan aikaan enemmistö, vaikka haluaisi, ei kykene käymään mielekästä julkista keskustelua, johtuen nykymedian lainalaisuuksista (pähkinänkuoressa: se myy mikä pelottaa tai kiihottaa eniten).

Nämä keskustelun ääripäät ovat siis juurikin ne tahot, jotka joko syyttävät toista osapuolta kategorisesti rasisteiksi tai suvakeiksi. Keskustelun vastakohtaparit eivät siis ole suvaitsevasti argumentoivat ja polttopulloiskijät – tai kääntäen puskaraiskaajat ja isänmaan toivot. Keskustelun ääripäät ovat ne tahot, jotka kategorisesti kieltäytyvät näkemistä, että myös toisin ajattelevilla voi olla hyvät perusteet omille näkökulmilleen.

Alleviivaan vielä: puhun siis nimenomaan käynnissä olevan keskustelun ääripäistä. Näiden poteroituneiden ja äänekkäiden keskustelijoiden lisäksi meillä on nimittäin vielä kaksi vielä  pienempää vähemmistöryhmää: itse polttopullojen heittäjät ja puskissa vaanijat.

Näissä ryhmissä – siis sekä ”natseissa” että ”raiskaajissa” – puhutaan pahimmillaankin vain muutamista kymmenistä ihmisistä. Mutta lööpit ja meidän pelkoreaktoita pään tukkoon sylkevät mantelitumakkeemme synnyttävät kuvan siitä, että polttopulloiskijöitä ja terroristeja vaanii jo joka kulman takana.

Väliaikatiedote: ei vaani.

Idiootteja ja rikollisia on ollut aina. Se, minkä värinen iho heillä on tai mitä hihamerkkejä he tykkäävät kantaa on sivuseikka sille, ettei idiotiaa tai rikollisuutta tule suvaita pätkääkään.

Ja tämän joka ikinen tolkun ihminen ymmärtää.

Sen takia meillä on oikeuslaitos joka huolehtii siitä, että tämä urpoileva porukka otetaan kiinni ja tuomitaan lain kirjaimen mukaan.

Samaan aikaan meidän pitäisi opetella puhumaan rauhallisesti maailmasta, joka on sellaisessa jamassa, että ihmisten vaan pitää päästä pakoon vaikeita oloja – ja että tämä tulee myös synnyttämään levottomuuksia, joita emme ole osanneet ennakoida. Fakta on, että jos laitetaan 30 000 minkä tahansa maan kansalaista puoleksi vuodeksi potkimaan kiviä vieraalle maalle, syntyy ongelmia.

Tähän kysymykseen ei ole helppoa ratkaisua. Mutta keskustelemalla maltillisesti ja rakentavassa hengessä, ratkaisu on varmasti mahdollista löytää.

Miten olisi, laitetaanko olkinuket hetkeksi sivuun ja jutellaan itse asiasta?

Kehittyvissä maissa kytee uuden oppimisen uusi aalto

Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.

Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.

Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.

Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!

Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!

Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!

Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.

Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.

On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.

Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.