Onko Suomi luokkayhteiskunta?

Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.

Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.

Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.

Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.

Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.

Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.

Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.

Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.

Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.

Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.

Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.

Uusi maa – matkalla Marsiin?

Vuoden 2015 alussa sain päähäni, että muuttaisimme USA:n itärannikolle viisilapsisen perheeni kanssa. Jostain syystä New York, Washington ja Boston ovat sellaisia kaupunkeja, joissa koen aina olevani jotenkin enemmän kotonani kuin missään muualla maailmassa.

Hain yhtä kiinnostavaa pestiä MIT:ltä, jota en saanut. Huhtikuussa 2015 lenkkeilin pitkin Central Parkia ja mietin, että pitäisi varmaan ruveta pankkiiriksi, jos haluaisin asua Manhattanilla. Asiat kehittyivät tosi hämmästyttävästi ja toukokuussa sähköpostissa oli työtarjous New Yorkista (ei pankkialalta kuitenkaan). Aloimme vaimoni kanssa katsella asuntoja Manhattanilta.

Mutta sitten tapahtui hämmentävä sattumien sarja, joiden seurauksena syntyi Lightneer. New York sai jäädä, ainakin toistaiseksi.

Tapahtumien seurauksena syntyi tämä biisi, ”Uusi maa”. Olin jo kirjoittanut tekstin käytännössä valmiiksi, kun Elon Musk julkisti suunnitelmansa ihmiskunnan muutosta Marsiin. Tajusin, että eihän tämä biisi kerrokaan New Yorkista.

Matkalippuja odotellessa.

Uusi maa

Lähde mun kultani matkalle mukaan
Lähde mun kanssani kauas pois

Mennään sinne, missä ei oo käynyt kukaan
Kultaisille rannoille lennetään pois

Siell’ on meille talo
Siell’ on meille uusi maa
Meidän koti kultainen

Elämämme valo
Puhalletaan loistamaan
Uuden maailman siemen kylvetään

Lähde mun kanssani matkalle tähtiin
Mennään ja piirretään maailma uus

Kirkkaaseen toivojen kirjomaan yöhön
Seilataan kohteena tulevaisuus

Siell’ on meille talo…

Tule, me mennään ja otetaan haltuun
Unelmain määräämä todellisuus

Nyt me mennään vauhdilla horisonttiin
Ajatus on maailmoista ihan uus

Siell’ on meille talo…

Yhden totuuden kriitikot

Suomalaiseen keskusteluun on viime aikoina hiipinyt hämmentävä ilmiö, joka on harmillisesti tartuttanut myös korkeasti koulutetun keskustelukulttuurin. Milloin mitäkin vänkäämistä ja inttämistä kun on alettu nimittää kritiikiksi. Ilmiö on entuudestaan tuttu vaikkapa maahanmuuttokritiikistä tai rokotekritiikistä, joissa yksinapainen vahvistusvinouman ruokkima vastahanka on naamioitu näennäisesti hyväksyttävämmän ”kritiikin” kaapuun.

Ilmiö korostuu verkkofoorumeilla kun vastarannankiiski esittää negatiivisen kommentin ja kuoro komppaa kiitoksilla ”kriittisestä” näkökulmasta. Pseudokriittinen höpönlöpö on kuitenkin vuotanut maahanmuuttofoorumeilta myös akateemisempaan keskusteluun, korostetuimmillaan viimeaikaiseen koulun digitaalisaation arviointiin.

Arvon kriitikot, toistakaa perässä: kritiikki ei ole yhtä kuin vastahanka.

Kyllä, epäkohtia tulee nostaa esiin ja tarkastella avoimesti ja läpinäkyvästi. Negatiivisen keskustelukulttuurin tyrmääminen on tuhoisaa sivistykselle. Mutta niin on yksisilmäinen dumaaminenkin.

Kritiikki tarkoittaa asioiden ja ilmiöiden tasapainoista ja monipuolista punnitsemista ja arviointia. Vaikka kritiikki voi usein nostaa esiin epäkohtia ja ikäviä asioita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että johtopäätös kiinnitetään jo ennen aineistoon tutustumista ja joka ikinen argumentti käännetään vaikka sitten väkisin tukemaan omaa jo ennalta lotottua näkökulmaa.

Minua kiinnostaisi suuresti kuulla kuinka laaja kokemuspohja esimerkiksi näillä koulun digitalisaatiota vastustavilla kansankynttilöillä on itsellään digitaalisista ratkaisuista. Veikkaanpa, ettei Dragonboxia, Minecraftia tai Clanedia ole tullut hakattua tuntikausia, viihteellisemmistä Änkkäreistä ja Kläsäreistä sun muista puhumattakaan. Ehkä Kahoot on nippa nappa tullut kerran käynnistettyä. Samalla kuitenkin oma näkökulma on kirkas ja selkeä: hus, pois paha digihömppä!

Miten voit kritisoida jotain, mitä et tunne? Leffakriitikkokin kuitenkin katsoo leffan alusta loppuun ennen kuin antaa arvionsa.

On ihan höpönlöpöä väittää vänkäämistä kritiikiksi silloin kun siitä puuttuu kritiikin kaikkein tärkein ominaisuus: tarkasteltavan asian monipuolinen arviointi ja punnitseminen. Punninnan jälkeen lopputulos voi toki olla painokkaankin negatiivinen: tällaisen rakentavan kritiikin kautta ajatus kirkastuu ja kehittyy. Mutta jos lopputulos on jo lukittu ennakkoon, ei kyse ole arvioinnista vaan ihan puhtaasta oman kannan pönkittämisestä.

Jotta kritiikki olisi onnistunut, tulee kriitikon pidättäytyä tekemästä äkkivääriä johtopäätöksiä ennen kuin hän on tutustunut avoimin mielin laajasti kritisoitavaan asiaan ja arvioinut sitä myös sillä olettamalla, että lopputulkinta voi olla myönteinenkin. Muutoin kyse ei ole kritiikistä vaan mustavalkoisesta vänkäämisestä.

Maahanmuuttokritiikki ei ole nettifoorumeilla yleensä maahanmuuton tasapainoista arviointia vaan yksisilmäistä vastustamista. Rokotekritiikki on harvoin todistusaineiston tasapainoista punnitsemista vaan yleensä yksinkertaisesti rokotteiden vastustamista. Ja surullista kyllä, suuri osa silmiini sattuneista koulu-uudistusten kritiikeistä ei ole tasapainoista arviointia – vaan yksisilmäistä vastahankaa. Toki hyviäkin kriittisiä digikannanottoja onneksi näkyy, kuten vaikkapa hiljattainen Arno Kotron ansiokas ja monipuolinen pohdinta digikiintiöistä.

Koulu-uudistus, niin kuin muutkin kiistanalaiset ilmiöt, kaipaisi nimenomaan kriittistä arviointia klassisen sivistyneen keskustelukulttuurin hengessä. Siis erilaisten näkökulmien avarakatseista punnitsemista ja niiden rauhallista tarkastelemista monista eri näkökulmista.

Toki hypotalamus punaisena vänkääminen nettifoorumeilla on varmaan tosi kivaa ajanvietettä. Keskustelua se ei kuitenkaan edistä niin pitkään kun kritiikillä on vain yksi ainoa totuus.

Nimby – Not In My Back Yard!

En yleensä käy mielenosoituksissa. Viime kesänä osallistuin kuitenkin monikulttuurisuutta kannattavaan huikeaan Meillä on unelma -tilaisuuteen, jossa toinen toistaan valovoimaisemmat artistit ilmaisivat kantansa maahanmuuton puolesta. Tilaisuutta hämmensi järjestäjien päätös kutsua paikalle myös aiemmin vahvasti rasistisista mielipiteistään tunnettu Matias Turkkila.

Minusta oli mielenkiintoista nähdä, miten samalla tavalla me ”suvaitsevaiset” voimme suhtautua meille outoon ja erilaiseen kuin ne, joita kritisoimme (aiheesta) erilaisuuden vastustamisesta. En tuntenut Turkkilaa entuudestaan, mutta tilaisuudessa minulle jäi käsitys ihmisestä, joka yritti päästä aitoon dialogiin – turhaan. Myöhemmin kun luin hänen tuoreempia tekstejään, käsitys vahvistui entisestään. Turkkila vaikutti nähdäkseni loiventaneen rajusti aiemmin aika pölhöjäkin näkökulmiaan erilaisuudesta.

Nimby eli Not In My Back Yard on lyhenne, joka kuvaa meidän yleistä vastustustamme uutta ja erilaista kohtaan. Kukaan ei halua takapihalleen vankilaa tai mielisairaalaa, huumeparantolasta puhumattakaan. Mutta samalla jos yrittäisimme ymmärtää erilaisuutta aktiivisemmin, voisimme kehittää myös rikkaampaa ja valovoimaisempaa yhteiskuntaa. Kuten Kanadan huikea pääministeri Justin Trudeau taannoin totesi, erilaisuus on ennenkaikkea vahvuuden perusta.

Mielenosoituksen jälkeen kirjoitin melkein yhdeltä istumalta biisin, joka on yhtäältä kriittinen ”maahanmuuttokriitiikkiä” – eli maahanmuuttonimbyismiä – kohtaan. Samalla sen voi yhtä lailla lukea myös kritiikiksi Turkkilan puheenvuoron dumanneita mielenosoittajia kohtaan. Kummassakin tapauksessa kyse on nähdäkseni siitä, että meillä on niin kiire olla oikeassa ettemme malta kuunnella, mitä toisella on asiaa – tai tutustua siihen, minkälainen toinen oikeasti on.

Toisen ja toiseuden ymmärtämisessä asuu kuitenkin ihmisyyden suuri rikkaus. Jos vain maltamme kuunnella ennen kuin tuomitsemme.

Nimby

Tori alkoi täyttyä ihmisistä
Kaikki tulivat paikalle
Ihmettelemään uutta asukasta

Se puhui kummalla tavalla
Ja näytti erilaiselta
Ei me tiedetty miten sen kanssa ollaan

Älä tuu mun takapihalle
Ei me sua tänne haluta
Älä puhu mulle mitään
Ei me sua kuitenkaan tajuta

Juhlahumu yltyi uusiin sfääreihin
Kun me juhlittiin
Omaa ensiluokkaisuuttamme

Meidän piirileikkiin ei oo vierailla mitään asiaa
Pysykööt he omissa koloissansa

Älä tuu mun takapihalle…

Äly hoi älä jätä – tolkkua digihuumaan

Arno Kotro kirjoitti muutama päivä sitten veretseisauttavan kolumnin Helsingin opetuslautakunnan hiljattaisesta päätöksestä kiintiöidä digilaitteiden käyttö Helsingin kouluissa. Hämmästyttävässä päätöksessä on linjattu, että yläassteilla ja lukioissa digilaitteita tulisi käyttää peräti 70% opiskeluajasta.

Ymmärrän, että digitalisaatio on murrosvaihe, johon liittyy paljon epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä, jotka vaikeuttavat päätöksentekoa. Yhtäällä digievankelistat julistava tietolaitteiden kaikenkattavaa autuutta. Toisaalla ns. ”vanhan koulun” edustajat panevat hanttiin ihan vaan periaatteesta. Keskustelun typistäminen kärjistyksiin ei kuitenkaan edistä itse asiaa: miten nykykoulua voisi kehittää niin, että se palvelisi parhaiten sekä oppilaita, opettajia että yhteiskuntaa.

Itse kuulun ilman muuta tulevaisuuteen kurkottavien digitalisaation kannattajien joukkoon, ihan jo nykyisen toimenkuvanikin puolesta. Oppimispeliyhtiön toimitusjohtajana olisi erikoista, jos vastustaisin kiivaasti digitaalisia ratkaisuja. Samalla olen kuitenkin tuntemani tutkimuskentän pohjalta vakaasti sitä mieltä, että perinteisemmillä oppimismenetelmillä, kuten kirjoilla ja jopa luennoillakin on paikkansa. Omilla luennoillani (jep) olen lähes aina alleviivannut, että vaikka tabletit ammuttaisiin täyteen kuinka fantastisia oppimispelejä ja -alustoja tahansa, ei mikään oppimistrendi tule ikinä vetämään vertoja asiastaan aidosti innostuneelle opettajalle.

Nähdäkseni koulujen yhden keskeisen painopisteen tulisi olla siinä, miten oppimista saadaan syntymään. Ei siis siinä, miten opetetaan, miten pannaan luokka paremmuusjärjestykseen – tai mitä oppivälineitä käytetään. Nämä ovat vain (oikein käytettyinä) tapoja synnyttää oppimista. Tässä mielessä opetuslautakunnan hulppea työkalukiintiölinjaus on ihan päätön. Ihan niin kuin Kotro tekstissään osoittaa, tietyissä oppiaineissa, kuten filosofiassa, perinteiset menetelmät pesevät digihärpäkkeet 11–0. Jos nyt opettaja velvoitetaan seuraamaan digikiintiötä, seuraa siitä ihan päättömiä asetelmia, joissa esimerkiksi keskustelutunnin jälkeen pitää räpeltää tablettia kaksi tuntia – ihan vaan räpeltämisen ilosta.

Koulu ei voi olla paikka, johon tullaan ensisijaisesti räpläämään digilaitteita. Ennemmin se on paikka, johon tullaan oppimaan – ja nauttimaan oppimisen ilosta. Kun nyt joka ikinen opettaja ei voi joka ikinen päivä olla innosta soikeana oppiaineestaan, on hyvä, että uusia menetelmiä tutkitaan ja otetaan käyttöön. Mutta yksisilmäinen uutuudenviehätyksen kiintiöinti ei ole sen tolkumpaa hommaa kuin vanhassa hampaat irvessä pysyttäytyminenkään.

Suomalainen koulu on huikea siinä autonomian määrässä, jolla opettajat voivat kehittää työtään. Luullakseni tämä on suomalaisen tasa-arvon ohella yksi syy siihen, miksi koulumme pärjäävät niin loistavasti kansainvälisessä vertailussa.

Mitä jos digikiintiöiden sijaan tarjottaisiinkin vaan opettajillemme uudet työkalut ja niiden käyttöön vaadittava koulutus? Annetaan heidän itse arvioida, kuinka paljon kussakin opetustilanteessa digistä kannattaa ottaa irti.

Suomessa on koulutettu maailman parhaat opettajat. Annetaan heidän tehdä älyvapaiden älylaitekiintiöiden sijaan työtään, johon heidät on koulutettu. Digivallankumous syntyy ihan sitä kautta, kun ihmiset hoksaavat, että ajoittain myös uudella voi saada ihmeitä aikaan.

Aikakone

Depeche Moden Ultra oli minulle nuorena muusikkona tosi tärkeä levy. Yleensä kun aloin miksaamaan uutta levyä, kuuntelin etenkin levyn avausbiisiä ”Barrel of a Gun” uudestaan ja uudestaan. Biisin soundimaailma oli minulle todella iso juttu.

Tässä biisissä kuuluvat varmaan aika selvästi Deppareiden ja etenkin Ultran sävyt, joka on sikäli vähän jännää, että biisi on oikeastaan alunperin yhdenlainen tribuutti nuoruuteni toiselle musiikkivaikuttajalle – biisin nimikkobändille. (Jossain vaiheessa tajusin, että koko Filosofiaa Aamunkoittoon -levyn tärkeimmät vaikuttajat ovat Aikakone, Anssi Kela, Cheek – ja Mimi ja Kuku!)

Toisin kuin muilla levyn raidoilla, tämän biisin lyriikoissa ei muuten ole mitään sen ihmeellisempiä syvämerkityksiä. Halusin vaan kirjoittaa yhdelle nuoruuteni lempibändille tribuutiksi tällaisen Doctor Who -henkisen aikamatkailurallatuksen.

Biisissä on myös mukana maailman parhaat vierailevat vokalistit (tarkkaan ottaen kohdasta 2:35 alkaen).

Aikakone

Pari vuosisataa taaksepäin nyt kelataan
Ja aurinkoista Ludvigia sitten moikataan
[Aikaa rullataan]

Ja kuinka monta vuosikymmentä viel’ tarvitaan
Et lentolaudat saadaan tennareihin tarttumaan
[Aikaa rullataan]

Aion elää elämäni kesät uudestaan
Mennä historian ihmeitä katsomaan
Tutustua vielä läheisemmin tulevaan

Nyt on aika matkustaa
Kauas, kauas porhaltaa
Eikä taakse katso kukaan
Kun me ajan virtaan sukelletaan

Sitten mennään vuosii pari sataa miljoonaa
Niin päästään tutustuun Jurassic Parkin tunnelmaan
[Aikaa rullataan]

Ja kauas galaksien ehtooseen myös matkataan
Ja älykännykällä maailmanloppu kuvataan
[Aikaa rullataan]

Aion elää elämäni kesät uudestaan
Mennä historian ihmeitä katsomaan
Tutustua vielä läheisemmin tulevaan

Nyt on aika matkustaa…

Joonatan: ”Niin, mut mitä tarkoittaa tulevaisuus?”
Silja: ”Tulevaisuus, esim. huominen on tulevaisuutta. Tulevaisuus on sitä aikaa, mikä on vasta tulossa.”
Luukas: ”Et sä voit matkustaa vaik’ siihen aikaan, millon on sun seuraavat synttärit.”
Silja: ”Jos sä matkustaisit aikakoneella vaikka 3000-luvulle, niin silloin sä oisit niinku tulevaisuudessa.”

Nyt on aika matkustaa…

Menetelmiä ja kokeiluja oppimisen ja opettamisen uudistamiseksi

Kävin alkuviikosta Tampereella puhumassa oppimisen ilosta. Viime aikoina olen usein lopettanut oppimista koskevat puheenvuoroni esittelemällä erilaisia menetelmiä, joita kokeiluista ja oppimisen uudistamisesta kiinnostunut opettaja voisi soveltaa arjessa. Tällä kertaa olin kuitenkin rakentanut puheenvuoroni teoreettisemmasta näkökulmasta.

Saamani palautteen perusteella käsitin, että monet kuulijat olisivat toivoneet myös konkretiaa. Innostuinkin siksi kirjaamaan ylös joitain mielestäni kiinnostavia työkaluja oppimisen uudistamiseen.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olisi myös kiinnostavaa kuulla, minkälaisella menetelmäkirjolla oppimista tänä päivänä kehitetään, jos haluat jakaa omia parhaita käytäntöjäsi esimerkiksi kommenteissa.

Oppilaan kiinnostuksen kohteiden kartoittaminen:
Itsetutkimuksen työkaluja opiskelijalle
Ajattelun ammattilainen: Urahaaveista vauhtia opintomotivaatioon

Arviointi ja Pekka Peura:
Pekka Peuran blogi
•Pekka Peuran blogi: Itsesäätelyn ja itsearviointitaitojen kehittymistä tukevien työkalujen kayttö opetuksessa
Ajattelun ammattilainen: Numerot eivät mittaa osaamista

Itseohjautuvuus
Wired: Free Thinkers
Sugata Mitra: Hole in the Wall

Käännetty luokkahuone ja Khan Academy:
Ajattelun ammattilainen: Oppimisen vallankumous
Khan Academy

Luokkahuoneen tuunaus ja Maarit Korhonen:
Herää koulu: Luokkahuoneen tuunaus

Oppimispelejä:
Lightneer Blog: The Best Learning Games Roundup

Koodaus:
Scratch Jr
Scratch
Human Resource Machine
Hello Ruby

Lopuksi, yhdestä hauskan oppimisen huipuista, loistoanimaatio Olipa kerran… elämästä on näköjään tulossa HD-tasoinen uusintajulkaisu.

Oppimisen uudistaminen on luullakseni antoisinta etsimällä ja kokeilemalla erilaisia, juuri sinulle sopivia menetelmiä. Mikään oppimismenetelmä ei kuitenkaan lyö laudalta asiastaan innostunutta opettajaa. Opettajan kannattaa siis nähdäkseni käyttää aikaa myös sen miettimiseen, mikä opetettavassa asiassa itseään innostaa. Kenties silloin tällöin jopa aiheesta innostunut oppilaskin voi toimia opettajana.

Raja: rakkauden sanottamisesta

Menin vähän yli 11 vuotta sitten naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen yhä aika häkeltynyt siitä, kun väitetään, että avioliiton tunnelataus haihtuu ensimmäisten aviovuosien aikana. Olen yhä vähintään yhtä lätkässä Lauraan kuin seurustellessamme, ehkä vielä enemmän.

Ongelmana tunteiden sanoittamisessa on, että karkeasti ottaen suomalaisen miehen tunnesanasto on: ”jee, pöö”. Ehkä hyvänä päivänä vielä ”olet ihana” ja ”olet rakas”. Saman sanaston veivaaminen vuodesta toiseen alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa. Ja silti: ei sydän voi vaietakaan.

Vuosi sitten kesällä keksin, että jos oma sanavarasto ei riitä, ehkä apua löytyisi runokirjoista. Suorin Kampin Suomalaiseen ja nappasin hyllystä mukaan kesälukemiseksi Tommy Tabermannin rakkausrunoja ja kokoelman Eino Leinon klassikoita. Ehkä runojen rantalukemisesta olikin apua tunteiden sanottamiseen. Mutta samalla tajusin, että vaikka sanoja olisi kuinka, jää todellinen tunneviesti aina sanojen tuolle puolen.

Kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa, kirjoitin pienen runon, joka alkoi suurin piirtein näin: ”Tänään piirrän tähän rajan; se erottaa meidät vielä tänään kahdeksi ihmiseksi.”

Nyt rajaa ei enää ole.

Raja

Joskus toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin sinulle:
”Tänään piirrän tähän rajan”

Se erotti meidät kaksi, mut samalla ennustin
Että jonain päivänä rajaa ei enää oo

En tiedä milloin sen rajan viime rippeet haihtuivat
Oliko se silloin kun meistä tuli yksi
Vai kun meistä tuli monta
Nyt rajaa ei enää ole

En aina osaa olla sulle niin hyvä kuin ansaitset
Mutta olet silti siinä

Sanat loppuvat aina kesken kun yritän kertoa
Kuinka rakas ja ihana ja hyvä sä mulle oot

En tiedä milloin…

Yritin lukea runokirjoja, Leinoa ja Tabermannia
Että saisin lisää sanoja

Mutta ei se sanojen määrällä ratkea, vaan sillä mitä jää
Sanojen taakse piilemään

En tiedä milloin…

Tykkään katsoa sua kun sä nukut
Sä oot niin kaunis, tai ainahan sä oot
Mutta iltaisin mun sydämeni täyttyy onnesta
Kun vaan olet siinä lähellä

Punakynä tappaa rohkeuden

Elämme aikaa, jossa onnistuminen vaatii yhä useammin kykyä riskin ottamiseen. Aikamme tarvitsee enemmän rohkeutta ja vähemmän mussuttamista. Valitettavasti kulttuurimme ei ole pysynyt murroksessa mukana. Etenkin suomalainen slaavilais-germaanisessa puristuksessa kasvanut kulttuuriperintö taipuu paremmin osoittamaan virheitä kuin kannustamaan uutta kohti.

Suomalaiseen keskusteluun on pesiytynyt ihmeellinen tapa väittää milloin mitäkin synkistelyä ”kritiikiksi”. On maahanmuuttokritiikkiä, rokotekritiikkiä ja yleisönosastojen palstat täyttävää pseudokriittistä nokkapokkaa. Iso osa näistä keskustelijoista on kuitenkin käsittänyt kritiikin perusluonteen täysin väärin.

Kritiikki ei suinkaan tarkoita yksisilmäistä dumaamista tai virheiden väkisin esiin kaivamista. Kriittisyys tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua ja arviointia. Kuten Wikipedia asian määrittää, kritiikin ”tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely”. Kriittisen arvioinnin tulos voi olla myös positiivinen: elokuva- ja musiikkikriitikko voi antaa teokselle neljä tai viisikin tähteä. Kriittisyys ja negatiivisuus eivät siis ole sama asia, vaikka ne usein suomalaisessa keskustelussa sekoittuvatkin.

Sivumennen sanoen, usein nämä viiden tähden taideteokset ovat niitä, joissa virheitä vasta piisaakin. James Joycen Odysseus valitaan yhä uudelleen kirjallisuuskriitikoiden klassikkolistojen kärkeen. Ilmestyessään teoksessa oli kuitenkin toistatuhatta virhettä. Monien kriitikoiden mielestä juuri tämä teoksen ensimuoto on kaikkein paras.

Suomalaisessa nettikeskustelussa ynnä muualla yleistyneellä mukakriittisyydellä on olemassa ihan oma terminsäkin: trollaaminen. Se tarkoittaa sitä, että asiat esitetään vaikka väkisin mahdollisimman negatiivisesti. Tämä johtuu siitä, että virheen löytäminen on monin kerroin helpompaa kuin uusien ratkaisujen kehitteleminen. Ajattelun laiskuus onkin usein syynä pseudokriittiseen trollaukseen.

Virhekeskeisyyden juurisyy ei ole kuitenkaan slaavilais-germaanisissa kulttuurivaikutteissamme. Suurin syypää on nähdäkseni opettajan punakynä.

Jos meitä koulitaan kahdentoista vuoden ajan toistamalla yhä uudestaan, että kysymyksiin on aina oikeat vastaukset ja että et tällä(kään) kertaa vastannut oikein, on aika varmaa, ettei järjestelmä tuota rohkeita riskinottajia – vaan pelokkaita virheen välttäjiä.

Mutta maailmassa, jossa eilisen keinot eivät usein enää pure, on virheen pelko kaikkein katastrofaalisin virhe, jonka voimme tehdä.

Virheiden esiin kaivaminen ja yksisilmäinen nipottaminen eivät vie meitä minnekään. Sen sijaan se koulii ihmiset vauhkoiksi pelkureiksi. Se, mitä Suomi tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten on kuitenkin uskallusta kurottaa kohti uutta.

Kriittinen keskustelu tervehtyy puolestaan palaamalla antiikin ihanteiden mukaiseen aitoon ja monipuoliseen pohdintoon. Siis sellaiseen rikastavaan keskusteluun, jossa ratkaisuja ja niiden ehdotuksia arvioidaan ilman valmiiksi lukittuja ennakkoasenteita. Sekä uuden kehittäminen että aito kriittinen puntarointi on kuitenkin monin verroin vaikkapa delfiineistä nipottamista vaativampaa.

Toivoa kuitenkin on. Vahvuuksien kautta kasvaminen on nousemassa uudessa koulussamme yhä keskeisempään rooliin. Siirtymällä koulutuksessa virheiden osoittelusta vahvuuksien kautta kehittämiseen, kasvatamme seuraavista sukupolvista uuden Suomen suunnannäyttäjiä, jotka piirtävät meille kauniin tulevaisuuden.

Liian monta unelmaa

Musiikin tekeminen on pelottavaa.

Arvostan ihan älyttömästi niitä ihmisiä, joilla on uskallusta laittaa itsensä täysillä likoon vuodesta toiseen. Musiikki on nähdäkseni yksi niistä ilmaisumuodoista, jossa ihminen on paljaimmillaan. Esimerkiksi tällaisten blogikirjoitusten taakse on helppo mennä piileksimään nokkelien sanankäänteiden taakse. Mutta musiikissa on kohdattava kuulija niin auki että sattuu.

Juttelin toissa kesänä pitkästä aikaa ystäväni Janna Hurmerinnan kanssa musan tekemisestä. Janna on heittämällä yksi lahjakkaimmista musiikintekijöistä, joita olen ikinä tavannut. On ollut huikeaa nähdä, miten hän on noussut yhdeksi suomalaisen musiikkitaivaan kirkkaimmista tähdistä.

Janna sanoi, että minun pitää uskaltaa olla vielä paljaampi tai suorempi teksteissäni. Kertoa enemmän niistä asioista, jotka juuri pelottavat tai tuntuvat vaikeilta kertoa.

Tämän biisin eka teksti kertoi roboteista. Juttutuokion jälkeen heitin tekstin roskiin ja kirjoitin uusiksi yhdeltä istumalta. Se tuntui hyvältä. Mutta ihan eri tavalla pelottavalta kuin ennen. Ehkä  siksi, että tässä olin ensimmäistä kertaa nokikkain oman epävarmuuteni jakamisen kanssa sellaisella tavalla, johon en ole aikaisemmin uskaltautunut.

Liian monta unelmaa

Mulla on liian monta unelmaa
En mä tiedä minkä niist’ valkkaan
Sydän sanoo tänään niin tai näin
Huomenna se on toisin päin

Haluun mennä kauas korkeempaan
Mutta mieli vie matalaan
Joskus tuntuu että sahaan vaan
Vihonviimeistä puunoksaa

Mut joku mua potkii liikkeelle
Työntää ihan uudelle raiteelle

Mun täytyy tehdä tää
En voi enää pysäyttää
Korkeinta, kirkkainta unelmaa

Vielä mua tää vanhaan tapaan pelottaa
Mitä jos kuitenkin uskallan yrittää

Välil’ pikku jutut saa mut sekaisin
Ihme detskuihin jään jumiin
Luulen, että pitää tehdä niin tai näin
Oikeesti se on toisin päin

En mä tiedä onks mul joku neuroosi
Kai se kuuluu tähän työnkuvaan
Välil’ lennän ylös, välil’ syöksyn taas
Kunhan paikoilleni en jää vaan

Mun täytyy tehdä tää…

Ja joku mua potkii liikkeelle
Työntää ihan uudelle raiteelle

Mun täytyy tehdä tää…