Mihin libertarismia tarvitaan?

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos ”vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.