Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.

Mihin libertarismia tarvitaan?

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos ”vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.

Fiktiivistä taloustiedettä

On mielenkiintoista, että libertaristisen aatesuunnan magnum opus on fiktiivinen järkäle Atlas Shrugged. Mielenkiintoista siksi, että myös libertaristinen ihmiskäsitys on läpeensä fiktiivinen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ajatus ihmisestä pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä on tieteellisesti kestämätön. Ihmismieli muovaantuu jatkuvasti sosiaalisen ja ympäristön vaikutuksen tuloksena. Siitä huolimatta Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaiset talouselämän vaikuttajat painottavat rationaalisuudesta käyttövoimansa ammentavaa yksilökeskeisyyttä.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo.

Frank Martelan lanseeraama loistava termi suhdelo kuvastaa ihmisluonnetta erinomaisesti. Ihmisen persoona ei ole eristyksissä syntynyt atomistinen monoliitti, vaan alati muutoksessa oleva kokonaisuus, jonka luonne heijastelee ihmisen sosiaalista ympäristöä.

Aivotoiminnan keskiössä olevat peilisolut heijastavat ympärillä tapahtuvia asioita: kun näet vaikkapa toisen ihmisen kärsivän, myös omissa aivoissasi aktivoituvat kärsimystä aiheuttavat alueet – jollet ole kokemuksen kautta joutunut tyystin puuduttamaan itseäsi tunnekokemuksille. Aivotoimintasi ei siis perustu vain syntymässäsi saamiisi aineksiin, vaan muovautuu alati ympäristösi ja yhteisösi vaikutuksesta. Se, mitä sinä olet on myös sitä, mitä yhteisösi on. Me olemme ihan aivoissa tapahtuvien fyysisten muutosten seurauksena kollektiivi, toisin kuin esimerkiksi Apunen tekstissään esittää.

Myös libertaristinen unelma ihmisen vapaudesta on tuulesta temmattu. Ihmisen toiminnasta vain murto-osa on tietoisesti säädeltävissä. Suurin osa toiminnastamme on automatisoitunutta, ja siten kaikkea muuta kuin vapaata. Vapaus ei olekaan sitä, että voi tehdä mitä vaan – vaan sitä, että voi tehdä sen, mikä on itselleen parasta. Ja tässä rationaalinen mielemme kyykkää alta aikayksikön.

Tähän huomioon perustuu esimerkiksi se, miksi Steve Jobs perusteli pornon poistamista App Storestaan nimenomaan vapautena. Jobs ymmärsi, että aika moni ihminen on viettiensä vietävänä. Jos teinin iPhonen ohjelmakaupan ruudulle lävähtää tissiohjelma, siirtyy komento saman tien alkukantaisesta viettitoiminnasta vastaavalle limbiselle järjestelämlle. Sormi käy osta-nappulalla ennen kuin tietoinen mieli edes ehtii tajuta, mitä tapahtui. Viettien ohjaama toiminta on kaikkea muuta kuin vapaata.

Itse libertaristiguru Ayn Rand on surullinen esimerkki siitä, miten fiktiivinen hänen ihmiskäsityksensä on. Rand kykeni kyllä ajoittain myös rationaaliseen päätöksentekoon. Mutta sitten kun tunnepuolella kävi köpelösti, kyykkäsi libertaarigurun  järjen käyttö legendaarisin seurauksin. Kun Rand sai tietää entisen miesystävänsä Nathaniel Brandenin syrjähypystä, Rand savusti hänet ulos miehen nimeä kantaneesta instituutistaan. Kostonhimo sai gurun erottamaan instituutistaan sen avainhenkilön, jonka seurauksena koko putiikki meni pian nurin. Tässä ei ole mitään rationaalista. Kyse on jälleen alkukantaisimman viettitoiminnan varassa toimimisesta.

Vapaus ei tarkoita siis sitä, että voit tehdä sen, mitä kulloinkin päähän pälkähtää. Usein päähänpistoja ajavat aivan muut voimat kuin rationaalinen päätöksenteko. Vapaus tarkoittaa sitä, että voit tehdä sen, mikä on sinulle parasta. Libertaristien esittämän fiktiovapauden vastakohta ei  myöskään ole totalitarismi, jossa päätökset tehdään vain yhden ihmisen etua palvellen. Itsekeskeisen fiktiovapauden vastakohta on todellinen yhteisöllinen vapaus, eli solidaarisuus: se, että kaikki yhdessä tuumin pidämme huolta toistemme hyvinvoinnista.