Tag Archives: björn wahlroos

Voiko taloustiede olla uskon asia?

06/11/2012

63 kommenttia

Tehdäänpä heti kärkeen yksi asia selväksi. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei taloustieteellisiä teorioita voi kritisoida muuten kuin taloustieteellisesti. Mutta siinä vaiheessa kun taloustiede koskettaa ihan tavallisen ihmisen ihan tavallista elämää, pitäisi tieteellisten teorioiden valintaa ohjata ilman muuta viimeisin tutkimustieto siitä, minkälaisia olentoja juuri ihmiset ovat.

Onkin harmi, ettei retoriselta iskuvoimaltaan kenties voimallisin viimeaikainen taloustieteen muotiliike libertarismi huomioi tätä tutkimustietoa lainkaan. Oikeistolibertaristien tekstejä lukiessa mukaan tempautuu kyllä saman tien. Argumentaation sisäinen johdonmukaisuus on päätähuimaavaa. Libertaristien sankarit Ludwig von Misesistä Ayn Randiin ovat loistavia kirjoittajia.

Harmi vaan, ettei libertarismilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä todellisuudentajun puute on tullut viime päivinä selvästi esille, kun olemme saaneet lukea mediasta nuorlibertaarien eriskummallisia käsityksiä sosiaalipolitiikasta. Saul Schubakin tai Aleksi Tolvasen näkemykset hämmentävät maallikkoa – mutta hämmentävät ne akateemista tutkijaakin. Kenties selkeimmin tämä käy ilmi organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnin nuorison kanssa hiljattain käymästä hilpeästä Facebook-keskustelusta.

Libertaristien opinkappaleet von Misesistä Friedmaniin, Randista Wahlroosiin svengaavat kuin hirvi. Monissa teksteissä on myös ihan oikeasti järkeä. Esimerkiksi Nalle Wahlroosin hiljattain julkaistu demokratian kritiikki osuu paikoitellen hyvin tärkeisiin kysymyksiin: kyllä, tarvitsemme vähemmän byrokratiaa ja kukkahattutäteilyä. Mutta nykyisen järjestelmän lapsentaudeista ei seuraa, että koko hyvinvointivaltio pitäisi jyrätä maan tasalle. Myös nykyjärjestelmässä on paljon hyvää.

Koska libertaristikirjoittajat ovat yleensä tavattoman älykkäitä, on tekstien sisäinen logiikka pistämätöntä. Harmi vaan, että pelkkä looginen pätevyys ei riitä hyvään argumentaatioon. Nyt tekstien perkaaminen on vähän niin kuin lukisi Klingonin kielen käsikirjaa. Napakkaa, mutta fiktiivistä.

Niin kuin logiikan tutkimuksen merkkimiehet Wittgensteinista Gödeliin ovat osoittaneet, logiikka ei koske todellisuutta lainkaan. Sen kohteena ovat ajattelun ja pätevän päättelyn rakenteet. Logiikan ja todellisuuden kytkös syntyy vasta, kun valitaan sellaiset aksioomat – kritiikittä hyväksytyt perusolettamukset –, jotka pitävät oikeasti paikkansa.

Libertaristeilla aksioomat on kuitenkin valittu norsunluutornissa, ei todellisessa maailmassa. Randin objektivismin peruskäsitykset on ammuttu alas jo aikaa sitten havaintopsykologian tutkimuksen parissa: ennakkokäsitykset, havaintokonteksti ja aikaisemmat kokemukset muokkaavat merkittävästi kokemuksen luonnetta. Mitään randilaista objektiivista kokemusta ei ole olemassakaan. Tässä kannattaa kurkata esimerkiksi Kevin O’Reganin, Alva Noën ja Daniel Simonsin tutkimuksia.

Ludwig von Misesin praxeologiana tunnetun toiminta-ajatuksen perustana on puolestaan niin sanottu toiminta-aksiooma. von Mises muotoilee aksiooman teoksessaan Human Action näin: ”Ihmisen toiminta on tarkoitukseen suuntaavaa toimintaa. Toisin sanoen, toiminta on käytäntöön pantua ja agentiksi muuntunutta tahtoa, joka tähtää päämääriin.”

von Mises kumppaneineen menee aksioomansa kanssa kuitenkin rytisten metsään. Tässä huomaa, että teorian kehittäjä on taloustieteilijä, ei psykologi. Kun katsotaan, mitä maailman huippupsykologit nobelisti Daniel Kahnemanista John Barghiin, Amos Tverskysta Jonathan Evansiin tuumaavat ihmisen toiminnan perusteista, syntyy aivan toisenlainen kuva.

Puhtaan matematiikan ja taloustieteellisten yhtälöiden maailmassa von Misesin aksiooma voi vaikuttaa kyllä ihan uskottavalta. Mutta kun tarkastellaan mittavaa satoja, ellei tuhansia vertaisarvioituja huippututkimuspapereita käsittävää tutkimusta, jotka on tehty oikeiden ihmisten kanssa, on lopputulos toinen.

Kahneman ja Tversky osoittivat Nobel-palkituissa tutkimuksissaan, että ihminen tekee itse asiassa harvoin tietoisia ja päämääräsuuntautuneita päätöksiä. Päin vastoin, valtaosa ihmisen toiminnasta ohjautuu opittujen toiminnanprosessien ja tiedostamattomien rutiinien varassa. Pahimmillaan tämä tulee esiin, kun pintaan pääsevät alkukantaiset biologisen evoluution tuottamat vaistot. Puhtaasti sukupuolivietin tai energiavarantojen maksimoinnin varassa toimiminen johtaa vain seksiskandaaleihin ja amerikkalaiseen ruuminrakenteeseen.

Bargh ja Evans ovat puolestaan uransa aikana näyttäneet valtavan tutkimusnäytön nojassa, että ihmisen toimintaa ohjaa rationaalisen ajattelun sijaan useimmiten tiedostamaton – niin hyvässä kuin huonossakin. Kuten Yale-professori Bargh esittää, peräti 95% ihmisen toiminnasta on täysin automaattista. Tässä ollaan siis aika kaukana von Misesin ”egon merkityksellisestä vastauksesta aistiärsykkeisiin ja ympäristötekijöihin”. Ego on käytössä vain 5% ajasta. On huolestuttavaa, jos maailmantaloutta ohjaava teoretisointi huomioi vain tämän pintaraapaisun inhimillisestä ajattelusta.

Libertaristit paaluttavat usein myös ihmisen perustavanlaatuista itsekkyyttä. Tämä 1900-luvun alussa suosittu ajatus on myöskin osoitettu täysin kestämättömäksi. Esimerkiksi Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Dacher Keltner on tutkimuksissaan osoittanut, että ihmisen perustoiminta on sosiaalista ja altruistista: vaikka peliteoria ennustaa esimerkiksi vangin dilemmassa oman edun tavoittelua, on Keltner osoittanut tutkimuksissaan, että todellisessa maailmassa ihmiset toimivat useimmiten yhteistyöhaluisesti. Tunnetutkimuksen neurotiede kertoo puolestaan, että ihmisaivot synkronoivat tunteita tavattoman nopeasti. Ihminen pyrkii normaalisti estämään toisten ihmisten huonovointisuutta – jollei ole itse kriisitiltanteessa tai psykopaatti.

Lopuksi, libertaarien idealisoima negatiivinen vapaus – ajatus siitä, että ihmisten pitäisi antaa tehdä mitä haluavat ilman toisten häirintää – on tutkimustiedon valossa kaikkea muuta kuin vapautta. Jos emme sovi yhteisiä pelisääntöjä, ihmiset pääsevät mekastamaan viettiensä varassa kaasu pohjassa. On meillä tästä esimerkkejäkin. Esimerkiksi Somaliassa valtion rooli on kutistunut käsittääkseni aika absoluuttiseen minimiin. Negatiivinen vapaus ei ole itse asiassa vapautta lainkaan – vaan monelle ihmiselle vaistotoimintojen orjuutta. Veikkaan, että aika harva alkoholisti on päättänyt vonmisesläisittäin ruveta päämäärätietoisesti alkoholistiksi paremman tekemisen puutteessa.

Oikeistolibertarismin taustalla oleva taloustiede ei siis oikeastaan huomioi lainkaan sitä valtavaa tieteellisen tiedon määrää, jota meillä on ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Kuten Thomas Taussi totesi yllä linkkaamassani Facebook-keskustelussa, tämä ei oikeastaan edes ole taloustieteen tarkoitus. Mutta siinä vaiheessa kun tällaisen argumentaation pohjalta aletaan tehdä poliittisia päätöksiä, olisi aika tärkeää pitää huoli siitä, että taustalla olevalla tutkimuksella on edes jotain tekemistä todellisen elämän kanssa. Teoria voi olla hieno ajatusrakennelma, vähän niin kuin shakkipeli. Sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää päätöksenteon ohjenuorana sen enempää kuin pelejäkään.

Maailman kovatasoisin tieteellinen tutkimus osoittaa meille kirkkaasti, ettei ihminen toimi rationaalisesti harkiten ja utiliteettiaan maksimoiden. Edellä linjaamani argumentit perustuvat 2000-luvulla julkaistuihin tutkimuksiin, joita on tuotettu muun muassa Harvardissa, Yalessa, Princetonissa, Stanfordissa ja Berkeleyssä – ei Itävallassa 1940-luvulla. Tuhannet ihmisten parissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että ihmisen toiminta on enimmäkseen automatisoitunutta, ja sen perustana on ennen kaikkea pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisen hyvän maksimointiin.

Tätä silmällä pitäen oikeistolibertarismi on monella tapaa ennemminkin jännä uskonto. Vaikka libertarismia mainostetaan usein tieteellisenä oppisuuntana, on sen tieteellinen pohja nykytiedon valossa aika olematon. Niin pitkään kuin libertarismin aksioomat ovat irtaantuneet siitä, miten oikeasti tiedämme ihmisten toimivan, ei kyse ole tieteellisesti uskottavasta teoriasta. Tässä mielessä libertarismi onkin yksi uskonto muiden uskontojen joukossa: dogmaattinen ja sisäisesti johdonmukainen ajatusrakennelma, johon sitoutuminen vaatii jonkinlaista herännäisyyttä tai uskon hyppyä.

Vaikka uskovaisille saarnamiesten argumentit kuulostavatkin kiistattomilta, me libertaaripakanat jäämme raapimaan päätämme ihmetyksestä. Miljoonien ihmisten elämään vaikuttava teoretisointi ei voi olla pelkästään uskon asia.

Mihin libertarismia tarvitaan?

16/05/2012

29 kommenttia

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos ”vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.

Fiktiivistä taloustiedettä

14/05/2012

9 kommenttia

On mielenkiintoista, että libertaristisen aatesuunnan magnum opus on fiktiivinen järkäle Atlas Shrugged. Mielenkiintoista siksi, että myös libertaristinen ihmiskäsitys on läpeensä fiktiivinen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ajatus ihmisestä pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä on tieteellisesti kestämätön. Ihmismieli muovaantuu jatkuvasti sosiaalisen ja ympäristön vaikutuksen tuloksena. Siitä huolimatta Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaiset talouselämän vaikuttajat painottavat rationaalisuudesta käyttövoimansa ammentavaa yksilökeskeisyyttä.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo.

Frank Martelan lanseeraama loistava termi suhdelo kuvastaa ihmisluonnetta erinomaisesti. Ihmisen persoona ei ole eristyksissä syntynyt atomistinen monoliitti, vaan alati muutoksessa oleva kokonaisuus, jonka luonne heijastelee ihmisen sosiaalista ympäristöä.

Aivotoiminnan keskiössä olevat peilisolut heijastavat ympärillä tapahtuvia asioita: kun näet vaikkapa toisen ihmisen kärsivän, myös omissa aivoissasi aktivoituvat kärsimystä aiheuttavat alueet – jollet ole kokemuksen kautta joutunut tyystin puuduttamaan itseäsi tunnekokemuksille. Aivotoimintasi ei siis perustu vain syntymässäsi saamiisi aineksiin, vaan muovautuu alati ympäristösi ja yhteisösi vaikutuksesta. Se, mitä sinä olet on myös sitä, mitä yhteisösi on. Me olemme ihan aivoissa tapahtuvien fyysisten muutosten seurauksena kollektiivi, toisin kuin esimerkiksi Apunen tekstissään esittää.

Myös libertaristinen unelma ihmisen vapaudesta on tuulesta temmattu. Ihmisen toiminnasta vain murto-osa on tietoisesti säädeltävissä. Suurin osa toiminnastamme on automatisoitunutta, ja siten kaikkea muuta kuin vapaata. Vapaus ei olekaan sitä, että voi tehdä mitä vaan – vaan sitä, että voi tehdä sen, mikä on itselleen parasta. Ja tässä rationaalinen mielemme kyykkää alta aikayksikön.

Tähän huomioon perustuu esimerkiksi se, miksi Steve Jobs perusteli pornon poistamista App Storestaan nimenomaan vapautena. Jobs ymmärsi, että aika moni ihminen on viettiensä vietävänä. Jos teinin iPhonen ohjelmakaupan ruudulle lävähtää tissiohjelma, siirtyy komento saman tien alkukantaisesta viettitoiminnasta vastaavalle limbiselle järjestelämlle. Sormi käy osta-nappulalla ennen kuin tietoinen mieli edes ehtii tajuta, mitä tapahtui. Viettien ohjaama toiminta on kaikkea muuta kuin vapaata.

Itse libertaristiguru Ayn Rand on surullinen esimerkki siitä, miten fiktiivinen hänen ihmiskäsityksensä on. Rand kykeni kyllä ajoittain myös rationaaliseen päätöksentekoon. Mutta sitten kun tunnepuolella kävi köpelösti, kyykkäsi libertaarigurun  järjen käyttö legendaarisin seurauksin. Kun Rand sai tietää entisen miesystävänsä Nathaniel Brandenin syrjähypystä, Rand savusti hänet ulos miehen nimeä kantaneesta instituutistaan. Kostonhimo sai gurun erottamaan instituutistaan sen avainhenkilön, jonka seurauksena koko putiikki meni pian nurin. Tässä ei ole mitään rationaalista. Kyse on jälleen alkukantaisimman viettitoiminnan varassa toimimisesta.

Vapaus ei tarkoita siis sitä, että voit tehdä sen, mitä kulloinkin päähän pälkähtää. Usein päähänpistoja ajavat aivan muut voimat kuin rationaalinen päätöksenteko. Vapaus tarkoittaa sitä, että voit tehdä sen, mikä on sinulle parasta. Libertaristien esittämän fiktiovapauden vastakohta ei  myöskään ole totalitarismi, jossa päätökset tehdään vain yhden ihmisen etua palvellen. Itsekeskeisen fiktiovapauden vastakohta on todellinen yhteisöllinen vapaus, eli solidaarisuus: se, että kaikki yhdessä tuumin pidämme huolta toistemme hyvinvoinnista.

Kaikki yhden – vai yksi kaikkien puolesta?

19/03/2012

11 kommenttia

Viime aikoina on taas paukutettu kovaan ääneen ihmisen oikeudesta itsekkyyteen. Erityisesti Björn Wahlroos ihannoi avoimesti yksilön oikeutta toteuttaa itseään muista välittämättä. Peruste on yleensä sama: itsekkyys on olennainen osa jokaisen organismin henkiinjäämistä.

Kyseessä on kuitenkin alkeellinen virhepäätelmä.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan klassinen argumenttivirhe, jota nimitetään naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Siinä päätellään siitä, miten asiat ovat siihen, miten niiden pitäisi olla. Tyypillisin esimerkki tästä on tukea moraaliargumenttia sillä, mikä on luonnollista. Itsekkyys on luonnollista – siispä se on hyvää. Mutta kun luonnollista on myös nälkäkuolema ja naapuriheimon joukkomurha.

Se, mikä on ihmiselle luonnollista ei ole lainkaan välttämättä ihmiselle hyvää. Tämän saa tuta Nallekin laukoessaan äkkivääriä kommenttejaan. Sitten pitää ihmetellä, miksi media nimittelee ökyksi ja kadulla osoitellaan sormella. Itsekkyys kun ei sosiaalisessa yhteisössä tuota yleensä kovinkaan kauaskantoisia tuloksia. Itse asiassa itsekkyys tuottaa tuloksia vain lyhyellä tähtäimellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Törmäsin taannoin tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnontilassa harjoittaneet hyperseksiä – siis kaikki kaikkien kanssa. Artikkelissa aprikoitiin sitä, että ihmiselle moniavioisuus on luonnollinen tila, ja yksiavioisuus viljelykulttuurin myötä syntynyt epäluonnollinen vääristymä. Moniavioisuus kun mahdollistaa vahvimpien geeniperimän siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Ongelmana on, että vahvimpien geeniperimän siirtäminen on hyvä juttu vain silloin kun asustellaan metsän siimeksessä. Siinä vaiheessa, kun kilpakumppanin nenän lyttääminen ei riitä enää tulosten saamiseen, ei vahvuus ole selviytymisen merkityksellisin kriteeri. Darwinkaan ei puhunut vahvimpien eloonjäännistä – vaan sopivimpien. Ja vasta yksiavioisuus takaa sen, että myös hintelät paksurilliset nörtit pääsevät jatkamaan sukuaan. Näin ydinvoimalat saadaan tuottamaan lämpöä, ja kuuraketit ammuttua matkaan. Yksiavioisuus takaa nimittäin lajille paljon alkukantaista moniavioisuutta monipuolisemman osaamiskirjon.

Professori Martin Seligman on tutkimuksissaan löytänyt kolme erilaista onnellisuuden tasoa. Wahlrooslaiset libertaarit operoivat näistä alkeellisimman, hedonistisen tason kanssa. Seuraavalla tasolla ihminen löytää työstään flow-kokemuksia ja työskentelee sisäisesti motivoidun asian parissa – siis ilman tarvetta ulkoisille kannustimille. Mutta kaikkein korkein onnellisuuden taso, on Seligmanin mukaan merkityksellisyys – siis se, että ihminen kykenee palvelemaan flow-tilassa työskennellen koko yhteisön etua.

Itsekkyys voi olla lyhytnäköisesti toimivin ratkaisu luolamiesyhteisössä. Kulttuurievoluutio on kuitenkin painellut kovaa vauhtia biologisen evoluution ohi. Se, mikä on luonnonmukaista ei ole välttämättä hyvää. Parhaat tulokset saamme aikaan silloin, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen – ja toimivat yhteisen hyvän eteen.

Näin saat varmasti töitä alalta kuin alalta

07/09/2011

13 kommenttia

Eräs tuttavani kertoi minulle puolisen vuotta sitten kanadalaisen bisnesprofessorin menetelmän, jonka avulla on nähdäkseni täysin mahdotonta jäädä työttömäksi. Professori oli esittänyt, että oma aktiviteetti ratkaisee työn saannissa. Kuten aina, opiskelijoiden joukosta löytyi joukko skeptikoita. Niinpä professori päätti laittaa mutinoille pisteen.

Homma toimii näin. Mieti ensin, miltä alalta haluat saada töitä. Mieti sitten, mitkä yritykset ovat viisi alasi merkittävintä toimijaa. Ota selville kaikki, mitä suinkin pystyt näistä yrityksistä. Selvitä niiden talouskehitys viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Selvitä, kuka on perustanut yritykset ja miksi ne ovat olemassa. Pyri ymmärtämään, miten yritykset toimivat. Tartu sitten toimeen.

Valmistele lyhyt haastattelu. Pommita yritysten toimitusjohtajien sihteereitä niin pitkään – toki kohteliaasti – että saat varattua ainakin yhden lyhyen audienssin. Hämmästyttävää kyllä, kun kerrot, että kyseessä on unelma-alasi, ja että tarvitset vain enimmillään puolisen tuntia aikaa, suurin osa sanoo tässä kohtaa kyllä. Kuinka monta tällaista puhelua luulet toimitusjohtajan sihteerin saavan kuukaudessa?

Kun sitten tapaat toimitusjohtajan, kerro, että kyseessä on unelma-alasi. Käytä aikasi valmistelemiesi kysymysten esittämiseen ja kirjoita vastaukset ylös. Älä kerro itsestäsi muuta, kuin sen, että olet todella innoissasi alasta. Kysy lopuksi toimitusjohtajalta, voisiko hän suositella kaksi muuta ihmistä, joilta saisit alasta lisää tietoa. Jätä toimitusjohtajalle ansioluettelosi, mutta älä pyydä töitä. Kiitä haastattelusta ja poistu paikalta.

Toista sama saamiesi vinkkien kohdalla. Kun pommitat näiden kihojen sihteereitä, muista myös mainita, että olet saanut ensin haastattelemaltasi toimitusjohtajalta suosituksen ottaa yhteyttä. Näin ovet saattavat aueta hieman nopeammin. Ja kun tapaat muita pomoja, tee sama juttu kuin aiemmin. Kerää lisää tietoa, kysy keneen voit vielä olla yhteydessä ja jätä ansioluettelo. Älä pyydä töitä.

Sanotaan, että sydämesi sykkii pankkialalle. Kuvittele, että olet menossa viidennen tai kuudennen kontaktisi kohdalla. Tässä kohtaa olet jo synnyttänyt erittäin vaikuttavan verkoston, johon kuuluu alasi huippuja. Kun kyselet Herttoniemen Osuuspankin pankinjohtajalta siitä, miten homma toimii ja mainitset, että “Nallekin oli tästä prikulleen samaa mieltä” ja että “Penttilän Risto kertoikin minulle hauskan jutun…” teet vaikutuksen alta aikayksikön. Samalla tutustut koko ajan paremmin alaasi tapaamalla sen huippuja, ja keräät sellaista ymmärrystä, jota on koulun penkiltä mahdotonta saavuttaa. Lopulta on vain ajan kysymys, kun joku soittaa perään ja tarjoaa töitä.

Suomeen Kanadasta palattuaan tuttavani otti neuvosta vaarin. Hän sai pitkän ja hartaan pommituksen jälkeen monikansallisen jättiyrityksen Suomen osaston johtajan langan päähän. Puolen tunnin tapaamisen jälkeen pohatta passitti nuorukaisen kaksi kerrosta alemmas henkilöstöosastolle. Työt alkoivat kaksi viikkoa myöhemmin.

Ihmiset eivät ole koneita

22/08/2011

21 kommenttia

Nalle Wahlroos esitti viime viikolla jälleen aika erikoisia julkisia huomioita. Valtakunnanpohatan mukaan ihmiset eivät ensinnäkään tee tarpeeksi töitä. Toiseksi, pitäisipä peräti vapaa-aikakin panna verolle, jotta laiskurit saataisiin paimennettua takaisin sorvin ääreen.

Helsingin Sanomien viime perjantain (19.8.2011) lehden mielipidepalstalla Väinö Lahtinen nosti esiin mielenkiintoisen seikan. Itse Nallen isä, Bror Wahlroos, oli nimittäin aikanaan esittänyt juuri päinvastaisen lausunnon: ei töihin käytetyllä ajalla ole mitään merkitystä, kunhan työajalla saadaan aikaiseksi halutut tulokset.

Kiinteän työajan käsite onkin reliikki ajalta, jolloin valtaosa työstä oli nimenomaan aikaan sidottua: tehdastyötä ja peltotyötä.

Tällöin tunnissa ehti asentaa niin ja niin monta hilavitkutinta, ja niinpä valmiiden hilavitkuttimien määrä oli ennustettavissa käytettyjen työtuntien mukaan. Toisin sanoen, tehtaan tuottama tulos oli suoraan riippuvainen siitä, kuinka ahkerasti työläiset tehdashalleissa ahersivat.

Toisin on nykyaikaisen tietotyöläisen kohdalla. Konttorityössä työtunnit eivät tosiaankaan käänny tuloksiksi. Päin vastoin, kuten amerikkalainen bisnesguru Tony Schwartz on osoittanut, ihmisen kyky tulokselliseen aivotyöhön kyykkää jo muutaman tunnin jälkeen. Sallimalla tunnin pituiset nokkaunet keskellä työpäivää – kyllä! maksullisella työajalla! – ovat Schwartzin kouluttamien suuryritysten työntekijät Applesta Googleen nostaneet työtehoaan radikaalisti. Ihmisen aivot kun eivät ole tehdaskoje, vaan orgaaninen elin, jonka toimintateho alkaa laskea jo 90 minuutin suorituksen jälkeen.

Jos tampuurimajuri tuijottaa tuimasti vain käytettyä aikaa, ei voita kukaan. Työntekijät keikkuvat burn-outin partaalla. Esimiehet kamppailevat asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja eniten häviää Nalle Wahlroosin asemassa oleva omistaja ja osakkeenomistaja: kun työntekijät eivät tee tulosta, ei sitä tee yrityskään.

Jos työntekijät sen sijaan toimivat levänneinä ja tekevät riittävän lyhyttä päivää, nousevat aivotyön tulokset radikaalisti. Tuloksellinen työ motivoi myös enemmän ja johtaa näin positiiviseen kierteeseen. Kaikki voittavat: työntekijän on hyvä olla. Ja kun työntekijät työskentelevät energisesti ja tehokkaasti, myös firman tuottavuus kasvaa kohisten. Ihmiset kun eivät ole koneita.

Tehdään Nallesta onnellinen

20/09/2010

22 kommenttia

Nallella on paha olla. Suomalainen verotus vie jatkuvasti isomman siivun pankkigurun megaomaisuudesta, ja sekös kismittää. Mediassa taas kohkataan  jatkuvasti tuloerojen kasvusta. Ihmiset ovat käärmeissään, kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Todellinen ongelma ei ole kuitenkaan tuloerojen kasvu. Todellinen ongelma on se, että ihmisillä on paha olla. Jos olemme kiinnostuneet hyvinvoinnista, on rahan ympärillä pyörivä nykykeskustelu asemoitu täysin väärin.

Rahalla on nimittäin länsimaissa vain marginaalinen vaikutus onnellisuuteen.

Amerikkalaisten keskitulot ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan. Talouskasvulla ei ole kuitenkaan ollut enää yli viiteenkymmeneen vuoteen vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Rahattomuus tuo kyllä onnettomuutta. Mutta kun rahaa on riittävästi perustarpeiden säännölliseen täyttämiseen, ei raha enää lisää onnellisuutta. Kuluttaminen yli tarpeen kun synnyttää vain krapulan.

Onneksi viimeaikainen keskustelu on alkanut viimein suuntautua oikeaan suuntaan. Jos kerran halutaan olla onnellisia, keskitytään sitten onnellisuuteen. Mitä väliä on bruttokansantuotteella tai tuloeroilla, jos ihmisillä on oikeasti hyvä olla?

Rikkaus ei synnytä hyvinvointia. Tuloerot vaikuttavat kuitenkin hyvinvointiin toisella tavalla. Rikkailla ihmisillä ei ole nimittäin vain rahaa. Heillä on myös vaikutusvaltaa. Siksi onkin koko lailla iso ongelma, että meillä on niin paljon onnettomia rikkaita. Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie. Tämä heijastuu puolestaan yhteiskunnan päätöksenteossa aivan huipulle asti.

Kenties ratkaisu yhteiskunnan kahtiajakoon löytyisikin satsaamalla ihmisten onnellisuuteen, rikkaat mukaan lukien. Tehdään yhdessä tuumin Nallesta onnellinen mies. Ehkä talousguru kumppaneineen alkaisikin silloin käyttää vaikutusvaltaansa oikeasti toisten ihmisten hyväksi, kuten lukemattomat onnelliset raharikkaat filantroopit David Packardista Richard Bransoniin ovat tehneet.

Näkymätön käsi on puhdasta huuhaata: raha ei valu itsekseen rikkailta köyhille. Mutta hyvinvoiva ihminen haluaa luonnostaan auttaa myös vähempiosaisia. Tehdään siis rikkaista onnellisia. Siinä olisi näkyvää kättä kerrakseen.