Tag Archives: mikael jungner

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö – jos järkeä on käytössä

26/07/2018

13 kommenttia

Yksi lempisanonnoistani on Mikael Jungnerin sutkaus: ”Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö.” Siinä kiteytyy näppärästi nykyisen liberaalin intelligentsian perusajatus: jos ihmiset saavat itse valita, he kykenevät tekemään parempia päätöksiä kuin jos vaikkapa poliitikot päättävät heidän puolestaan. Usein ihmiset ovat itse lähempänä päätöksentekoa koskevia tekijöitä ja ymmärtävät ne paremmin kuin kaukaa kabineteistaan lakeja säätävät poliitikot.

Nyt tästä sinänsä aika tärkeästä ajatuksesta saatiin väännettyä vaihteeksi ihan kohtalaisen kokoinen jupakka. Suurin piirtein puolet Sääntö-Suomesta riensi lynkkaamaan Jungnerin, koska hänen mielestään on ihan ookoo, jos kaveri tekee nuotion rankkasateessa vaikka alueelle olisikin annettu metsäpalovaroitus. Some-Suomi on eri mieltä. Sama se sataako kaatamalla vai ei. Sääntö on sama kaikille.

Sääntö-Suomi on kuitenkin sääntöineen yksi planeetan hyvinvoivimpia kolkkia. Tähän on simppeli syy: iso osa säännöistä toimii ainakin yleensä.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö silloin kun järkeä on käytössä. Toisin sanoen, voit rikkoa sääntöä hyvällä omallatunnolla, jos ymmärrät, miksi sääntö on olemassa, mitä se sääntelee ja mitä sen rikkomisesta seuraa. Tämä edellyttää siis sitä, että säännön rikkoja ymmärtää hyvin tilanteen, jossa sääntöä rikkoo – niin kuin voisi ajatella olevan asian laita, jos tekee nuotion rankkasateella. Tilanteen ymmärtävä ja säännön tunteva ihminen voi poiketa totutusta, koska hän ymmärtää, mitä hänen toiminnastaan seuraa. Sen sijaan jos joku asiaa täysin ymmärtämätön poikkeaa säännöstä, on kyseessä useimmiten puhdas idiootti.

Sääntöä voi rikkoa järkevästi vain, jos ymmärtää, miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta seuraa.

Säännöt ovat olemassa niitä varten, jotka eivät tiedä, miten jokin elämänala toimii. Säännöt toimivat juuri siksi, että on täysin epärealistinen ajatus, että kaikki viisi ja puoli miljoonaa suomalaista tietäisivät kaiken ihan joka asiasta nuotionteosta maahanmuuttopolitiikkaan tai maantieajosta sorsan suolestamiseen. Jokainen tietää jostain jotain ja muutamasta elämänalasta kenties paljonkin – mutta me kaikki olemme suurimmalla osalla aloista idiootteja. Tällöin hyvä nyrkkisääntö on seurata sääntöä. Sen on näet säätänyt joku sellainen, joka ainakin yleensä tietää, mitä tekee.

Nopeusrajoitukset on notskien tekemisen lisäksi hyvä esimerkki. Nopeusrajoitukset vähentävät ihan tutkitusti liikenneonnettomuuksia. Siitä huolimatta jossain Saksan autobaanoilla saa hanata Mersullaan ihan just niin lujaa kuin haluaa – jos haluaa.

Nopeusrajoitukset ovat olemassa minun kaltaisiani ihmisiä varten. Olen nimittäin aika lailla täysi katastrofi auton ratissa. En minä tajua, miksi Lahdentiellä saa ajaa sataakahtakymppiä mutta Kehä Kolmosella ei. Siksi luotan siihen, että joku minua fiksumpi on asiaa kelannut tovin tai kaksi ja ajan sen mukaan, mitä tien varteen ladatut lätkät sanovat – tai ainakin yritän kovasti.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta, etteikö joku valtateiden valtteribottas tajuaisi milloin voi nostaa kierroksia ja milloin ei. Jos tietää, miksi rajoitukset on säädetty niin kuin ne on, ja jos on hyvä syy niitä rikkoa, on kyse hyvästä järjen käytöstä. Mutta sääntöä voi rikkoa järkevästi vain jos oikeasti ymmärtää, miksi sääntö on olemassa. Meikäläisen kaltaisten maantietumpuloiden kannattaa vaan säätää navigaattori varoittamaan ylinopeudesta ja tehdä niin kuin robottitäti käskee.

Maailma ei muutu paremmaksi ilman näkemyksellistä kansalaistottelemattomuutta – siis fiksua sääntöjen rikkomista. Se ei muutu, elleivät Mikael Jungnerin tyyppiset ajattelijat uskalla keikuttaa venettä ja romuttaa totuttuja asenteita. Jos kaikki seuraisivat ihan jokaista sääntöä ihan koko ajan, voitaisiin ruveta jonottamaan lippuja fritzlangilaiseen liukuhihnatulevaisuuteen.

Samaan aikaan säännöt ovat olemassa, jotta kaikkien ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita.

Säännön rikkominen on järjen käyttöä vain jos säännön rikkoja tietää mitä tekee.

Innostustalous: Miten aito intohimo kääntyy fiksuiksi talousluvuiksi?

26/09/2013

4 kommenttia

Järjestimme eilen Finlandia-talolla Innostustalous-seminaarin. Seminaarissa joukko suomalaisia ajatteluvaikuttajia avasi näkökulmia innostumiseen ja innostamiseen. Keskeisessä roolissa oli ajatus siitä, miten kovat ja pehmeät arvot voisivat paiskata kättä niin, että ihmisten hyvinvoinnista ja intohimosta kasvaisi myös merkittävä kansantalouden moottori.

Kaikkien tuntema innostaja Jari Sarasvuo esitti avauspuheenvuorossaan, että elämänlaatu seuraa toteutettujen ideoiden laadusta. Siis pelkkä ajattelu ei riitä, vaan ajatukset täytyy viedä myös käytäntöön. Ideat eivät kuitenkaan synny eristyksissä, vaan niiden taustalla ovat Sarasvuon mukaan ihmissuhteet. Ihmissuhteiden perustana on puolestaan inspiraatio, ja viime kädessä aito intohimo. Hyvinvointi seuraa siis aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta kumpuavista ja käytäntöön viedyistä ideoista.

Yrityskouluttaja, tutkija ja taitoluisteluliiton puheenjohtaja Susanna Rahkamo nosti esiin ristiriidan vanhan ja uuden johtajuuden välillä. Vanhaa johtajuutta edustaa komentaminen, korjaaminen ja kontrolli. Uutta johtajuutta kuvastavat puolestaan innostuminen, innostaminen ja innovointi. Samoin kuin Sarasvuokin, Rahkamo korosti yhteistyön merkitystä. Yksin on vaikeaa innostua. Yksi aidon intohimon kriteereistä onkin Rahkamon mukaan se, että pystyt innostumaan myös toisten ideoista.

Kansanedustaja Mikael Jungner jatkoi vanhan ja uuden ajan kahtiajaon teemaa esittämällä, että on olemassa kaksi erilaista maailmaa. Hallintaperustainen maailma on sellainen, jossa arvostettuja ominaisuuksia ovat ahkeruus, osaaminen ja tottelevaisuus. Ketterä maailma on puolestaan sellainen, jossa arvostetaan intohimoa, luovuutta ja oma-aloitteisuutta. Jungnerin mukaan maailma ei toimi enää hallinnan sääntöjen mukaan, vaikka niistä yhä pidetäänkin kynsin hampain kiinni. Tarvitaan murrosta, jossa jokainen muuttaa maailmaa olemalla se, mitä aidosti on.

Redesigning 925 -yrityksen toimitusjohtaja Pekka Pohjakallio nosti esiin työtä koskevan uutisoinnin negatiivisen vinouman. Nokian Salon tehtaan sulkeminen uutisoitiin isoin otsikoin. Kun samalla alueella uusi yritys palkkasi 200 työntekijää, toimittaja ei pitänyt tapahtumaa riittävän mielenkiintoisena. Pohjakallio esitti, että nykyaikana työtä ei voi enää suorittaa mekaanisesti – ei, vaikka kyse olisi itsessään mekaanisesta työstä. Kun maailma on murroksessa, odotetaan ihmeratkaisuja: että tulisi konsultti, ja ratkaisisi asian. Tosi asiassa nyt tarvitaan siirtymä reaktiivisesta ajattelusta proaktiiviseen ajatteluun: siis ajatteluun, joka lisää autonomian, aikaansaamisen ja merkityksen tunteita.

Hiljattain TTL:n tutkimusprofessoriksi nimitetty Jari Hakanen vyörytti ruudulle valtavan määrän innostuksen talous- ja terveysvaikutuksista kertovia tutkimuksia. Hakanen teroitti, ettei hiljattaisessa innostusta tukevassa positiivisen psykologian tutkimuksessa ole kyse vain siitä, että unohdetaan ikävät asiat ja hymyillään, vaan siitä, miten saadaan tutkimusnäytön varassa ihmiset innostumaan ja motivoitumaan. Hakasen Suomeen lanseeraama työn imu -käsite selittää valtavan paljon ilmiökenttää, jossa nähdään, että työ kuin työ voi olla innostava, jos ihminen löytää oikean tavan suhtautua siihen. Oman työn tuunaaminen on tässä keskeisessä roolissa. Vaikka esimerkiksi bussikuskilla ei ole valtavan paljoa vapautta vaikuttaa työhönsä, voi hän päättää tervehtiä matkustajia iloisesti. Tämän seurauksena hänen hyvinvointinsa ja innostuksensa kasvaa merkittävästi.

Lopuksi puhuin itse sisäisen motivaation talousvaikutuksista ja yleisemmin innostustalouden käsitteestä. Esittelin tässäkin blogissa usein viittaamiani tutkimuksia siitä, miten sisäinen motivaatio lisää niin hyvinvointia kuin tuottavuuttakin. Itse asiassa sisäisen motivaation talousvaikutukset ovat niin merkittävät, että jos sisäisesti motivoidusta työstä, kutsumustyöstä, tulisi suomalaisen työn normi, olisi kestävyysvajekin pian historiaa. Jo yksinomaan Harvard Business Review’n viime vuonna julkaistun huippupaperin esittämä innostuksen synnyttämä 16% tuottavuusnousu riittäisi todennäköisesti selvittämään bkt-haasteet, puhumattakaan niistä kerrannaisvaikutuksista, jotka syntyvät, kun innostuneet ihmiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja alkavat puuhata yhdessä.

Jos haluamme rakentaa tulevaisuuden Suomea aidon intohimon varaan, on aika toimia nyt. Kaikkein keskeisimmässä roolissa uuden Suomen rakentamisessa ovat elämänsä nivelvaiheissa olevat 15- ja 18-vuotiaat nuoret. Siis ihmiset, jotka miettivät juuri nyt jopa koko loppuelämäänsä määrittäviä elämänvalintoja. Meidän pitäisi nyt kysyä, mitä he haluavat arjessaan tehdä. Siis ei sitä, miksi he haluavat isona tai mitä he haluavat tienata. Vaan yksinkertaisesti, minkälaisista aktiviteeteista ihannearki voisi koostua. Kymmenen vuoden päästä nyt 15- ja 18-vuotiaat ovat 25- ja 28-vuotiaita – siis merkittävä osa suomalaista työväestöä. Jos rakennamme nyt uutta Suomea, jossa keskeisessä roolissa on arvokas ja palkitseva arki, on meillä jo kymmenessä vuodessa sellainen maa, jossa on normaalia herätä maanantaiaamuna ja lähteä töihin intoa täynnä.

Kun kuuntelin eilisiä erinomaisia esityksiä, piirtyi mieleeni kirkas kuva siitä, että tällainen Suomi on täysin mahdollista rakentaa. Kuten Jari Hakasen laaja tutkimusnäyttö osoitti, kyse ei ole toiveajattelusta vaan ihan normaalista ihmisen käytäntöjen ymmärtämisestä. Pekka Pohjakallion kokemukset yrityskentältä näyttävät, näitä uuden ajan käytäntöjä voidaan tuoda osaksi ihan tavallista arkista työpäivää. Mikael Jungnerin, Susanna Rahkamon ja Jari Sarasvuon puheenvuorot puolestaan avasivat kukin näkökulman samaan asiaan: intohimo ei ole kiva pikku lisä, joka voidaan lätkäistä muuten harmaan arjen päälle. Intohimo on keskeisintä inhimillisen hyvinvoinnin ja tuottavuuden käyttövoimaa.

Ja se on käyttövoimaa, joka voidaan tehdä todelliseksi tarttumalla toimeen nyt.

Mikael Jungner puhui esityksessään pingviineistä. Pingviinit patsastelevat avannon äärellä. Yhtäkkiä yksi pingviini hyppää. Muut ihmettelevät hetken aikaa, miten uskaliaalle suunnannäyttäjälle käy. Jos hai ei syö pingviiniä, muut hyppäävät lopulta perään.

Suunnannäyttäjäpingviinit ovat jo hypänneet. Nyt on aika meidän muiden kääriä hihat ja hypätä perään.

Tehdään Suomesta innostustalouden majakkamaa vuoteen 2023 mennessä.

Miten luova intohimo muuttaa maailmaa?

15/04/2013

10 kommenttia

Osallistuin perjantaina Aalto-yliopistolla järjestettyyn paneeliin, jossa pohdittiin sitä, miten luova intohimo muuttaa maailmaa. Nähdäkseni olemme sellaisessa tilanteessa, jossa vanhan maailman mallit eivät pian ole enää vaihtoehto. Eläkekriisi, Kiina-ilmiö ja teknologian räjähdysmäinen kehitys pitävät huolen siitä, ettei teollisen ajan patruunajohtaminen tuota pian enää tulosta.

Tarvitaan intohimoa.

Paneelissa Mikael Jungner esitti, että meillä on tällä hetkellä kaksi maailmaa. 1980-luvun maailma on yhä äänekäs ja kiinni vallan kahvassa. Se perustuu voimankäyttöön. 1980-luvun maailma on kuitenkin ahdingossa. Voima ei riitä silloin kun juna meni jo.

2000-luvun maailmassa ei tarvita voimaa, vaan ketteryytä. Tätä ilmentävät parhaiten nykyajan uudet startup-komeetat. Hupparihörhöt laittavat kokonaisten teollisuudenalojen pakan uusiksi ennen kuin jättitalot ehtivät edes aloittaa viimeisintä organisaatiomuutosta.

Teknoguru Pia Erkinheimo sanoi, että tarvitsemme enemmän amatöörejä. Siis ihmisiä, jotka rakastavat sitä, mitä tekevät. Mediavaikuttaja Jarmo Eskelinen korosti tee-se-itse-kulttuurin ja verkkoistumisen voimaa. Nykyaikana verkottuneet ihmiset kykenevät tekemään huikeita juttuja, joista yksikään jättiorganisaatio ei voisi edes unelmoida, kuten sokeita kartoittamattomilla slummialueilla ohjaava BlindSquare.

Tähtiluistelija Kiira Korpi kertoi, miten hänen intohimoinen harrastuksensa on muuttunut ammatiksi. Hän kertoi myös, ettei hänen matkansa taitoluistelun huipulle ole suinkaan ollut mutkatonta. Matkalle on mahtunut kompastus jos toinenkin. Tärkeintä on kuitenkin miten virheisiin suhtautuu. Pitää nousta ylös ja yrittää uudelleen.

Tutkija ja yrityskouluttaja Susanna Rahkamo korosti sitä, että täytyy tarttua toimeen. Loputon arviointi ja analyysi eivät tuota tuloksia nopealla sykkeellä muuttuvassa maailmassa. Tehdään ensin ja katsotaan mitä tapahtuu. Olympiakomitean pääsihteeri Mika Sulin puolestaan korosti flow-kokemuksen merkitystä. Kun työ vie mukanaan, flow voi kannatella vaikka vuosikausia.

Professori Mikko Koria tähdensi, että intohimo ohjaa meitä löytämään tuntemattomia tuntemattomia. Siis niitä asioita, joista emme vielä edes tiedä että emme tiedä. Suuntaamalla luovan ajattelun ja intohimon räjähdysvoimaa voimme oppia uutta sellaisista asioista, joiden olemassaolosta emme tienneet mitään vielä hetki sitten.

Kuten Jarmo Eskelinen linjasi, ideat ovat verkostoja: käytämme samoja ideoita yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin alati eri tavoin. Ideat ruokkivat lisää ideoita. Seurauksena on jatkuvasti kiihtyvä itseään ruokkiva kehityskulku.

Ääretöntä monimutkaisuutta ei voi ottaa haltuun analysoimalla. Olennaista on tarttua nyt toimeen ja tehdä jotain uutta – jotain, joka kirkastaa omassa elämässäsi tai lähipiirissäsi sitä, missä oma intohimosi on.

Mieti vaikkapa, mistä tykkäät kaikkein eniten. Buukkaa sitten ensi viikolle kalenteriin tunti, ja tee juuri sitä. Peru palaveri ja anna itsellesi laatuaikaa, jotta intohimosi saa tilaa hengittää. Pura esteitä innostuksen edeltä. Anna ideoiden lentää.

Olen aivan varma siitä, että jos nyt tartumme toimeen ja alamme tekemään pieniä muutoksia kohti intohimoista elämäämme, meillä on käsissämme upea maapallo alta aikayksikön. Jo nyt tulokset ovat huikeita: viime vuosikymmeninä maailman absoluuttinen köyhyys ja nälänhätä ovat vähentyneet räjähdysmäisesti innostuneiden ideanikkarien ansiosta. Luulen myös, että olemme vasta ihan alussa.

Intohimo kun ei ole vain kiva pikku juttu, joka piristää päivää. Intohimo on suurin käyttövoimamme. Sillä muutetaan maailmaa.

Mihin libertarismia tarvitaan?

16/05/2012

29 kommenttia

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos ”vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.