Erityisesti akateemiseen maailmaan on pesiytynyt harhakäsitys siitä, että viljelemällä konstikkaita sanoja syntyy fiksu vaikutelma. Kuten tutkimukset osoittavat, tämä ei pidä paikkaansa: sanahirviöt vain karkoittavat ihmiset alta aikayksikön. Fiksua ja iskevää puhetta voi kyllä harjoitella monella tavalla Ciceron kaavasta klassikkokirjallisuuden lukemiseen. On kuitenkin tapa puhua, jolla synnytät fiksun vaikutelman tilanteessa kuin tilanteessa:
Ole hiljaa.
Fiksuin vaikutelma ei synny sellaisesta ihmisestä, joka lataa suut ja korvat täyteen omaa erinomaisuuttaan. Kaikkein eniten arvostamme sellaista ihmistä jolla on sosiaalista pelisilmää – ja joka osaa ennen kaikkea kuunnella. Fiksuin puhe tehdäänkin siis korvilla, ei suulla.
Antiikin filosofi Sokratesta pidettiin Ateenan fiksuimpana miehenä. Ateenan Paarmaksikin kutsuttu nokkelikko ei kuitenkaan ollut niinkään tunnettu nokkelista sutkautuksistaan, vaan terävistä kysymyksistään. Sokrates oli älynnyt, että paras vaikutelma syntyy keskustelussa silloin, kun on itse pääasiassa hiljaa – ja antaa keskustelukumppanin vastailla toinen toistaan pistävämpiin kysymyksiin.
Meillä on myös taipumus hypätä johtopäätöksiin. Tämä perustuu ihan mielemme primitiivisiin rakenteisiin, kuten nobelisti Daniel Kahneman osoittaa loistokirjassaan Thinking, Fast and Slow. Tästä syystä usein etenkin tiukan paikan tullen kannattaa pitää suu supussa ja yrittää kerätä mahdollisimman paljon tietoa keskustelukumppanilta, ennen kuin ehdotat itse jotain uutta. Fiksuus ei siis tarkoita nähdäkseni kykyä ladata ulkomuistista puolikasta sanakirjaa. Se tarkoittaa sitä, että saat aikaan hedelmällisiä uusia tuloksia yksin ja yhdessä toisten kanssa. Usein tämä edellyttää enemmän kuuntelua kuin puhumista.
Niin kuin Abraham Lincoln kerran sanoi, on parempi olla hiljaa ja vaikuttaa hölmöltä – kuin avata suu ja poistaa viimeisinkin epäilys.