Sain viime viikolla tuttavaltani luettavaksi uuden Bright-sided -teoksen arvostelun. Kirja pui kriittisesti viime vuosina yleistynyttä positiivisen ajattelun kulttuuria, ja erityisesti amerikkalaisille tyypillistä muikeilua vaikeidenkin asioiden kohdalla: jos saat potkut, sinun täytyy pitää sitä mahdollisuutena – surkuttelu on kiellettyä!

Tekstin kriittiset huomiot amerikkalaistyyppistä mukapositiivista muikeilua ja sen ääri-ilmentymiä, kuten australialaista hömppäbestselleriä The Secretiä kohtaan, ovat toki perusteltuja. Mutta teksti nosti silti karvani pystyyn. Arvostelun loppupuolella kirjoittaja nimittäin niputtaa positiivisen psykologian samaan pakettiin Ophrahin ja The Secretin kanssa. Katsokaas, kyllä psykologian pitää olla ongelmakeskeistä – tieteeseen nyt viho viimeisenä saa sotkea mukaan jotain niin epäilyttävää kuin positiivisuutta.

On kuitenkin olemassa kahdenlaista positiivisuutta.

Secretin ja Ophrahin edustama amerikkalaistyyppinen muikeilu on tuhoisaa siksi, että vaikka se saattaa kannustaa superonnistujia menestymään entisestään, se syyllistää syrjäytyneitä ja masentuneita: ”Sinulla menee huonosti siksi, että et osaa ajatella positiivisesti!” Tässä, niin kuin jokaisessa svengaavassa valheessa, on toki totuuden siemen: positiivinen ajattelu auttaa saamaan tuloksia aikaiseksi tehokkaasti. Yksisilmäinen positiivinen ajattelu on kuitenkin vaarallista, niin kuin yllä linkatussa kritiikissä hyvin huomioidaan.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä positiivisen psykologian kanssa. Positiivinen psykologia kun ei ole mitään oma-apuhömppää tai australialaista tosi-TV-johdannaista. Siinä on kyse erittäin arvostetusta tieteenalasta, jonka edustajiin kuuluu huippunimiä maailman parhaimmista yliopistoista kuten Harvardista.

Positiivisen psykologian ykkösnimi, professori Martin Seligman linjaa oppisuunnan peruskiven teoksessaan Authentic Happiness näin: perinteisesti psykologia on keskittynyt hoitamaan mielen ongelmia – siis sitä, mikä voi mennä pieleen. Positiivinen psykologia siirtää painopisteen hyvinvointiin: miten ihminen voisi voida oikeasti hyvin. Tässä voikin kysyä, kumpi lähestymistapa on parempi: ongelmien hoitaminen sitten kun ne ovat syntyneet, vai niiden ehkäiseminen ennen kuin ne pääsevät edes alkuun? Toki ongelmien hoitaminenkin on tärkeää, mutta nähdäkseni painopisteen pitäisi kuitenkin olla aina ensisijaisesti toimivien toimintamallien löytämisessä niin, ettei ongelmia pääsisi edes syntymään.

Tästä syystä linkkaamani kritiikki on nähdäkseni vielä tuhoisampaa kuin Secretin kaltainen positiivisuushömppä. Se sallii ihmisille mahdollisuuden tuudittautua ajatukseen siitä, että turha tässä on mitään yrittää, kun ei mistään mitään kuitenkaan tule. Tällaisesta passiivisesta asenteesta tulee itseään toteuttava profetia: kun mitään ei yritä, ei mitään saavutakaan.

Aito positiivisuus on ratkaisukeskeistä ajattelua, jossa katse pidetään päämäärissä ja tavoitteissa – mutta myös ongelmat huomioidaan silloin kun niitä matkan varrelle sattuu. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson linjaa teoksessaan Positivity, positiivisuus ei ole Pollyanna-tyylistä ”naminami, ihanaa!” -tyyppistä muikeilua. Myös negatiivisille tunteille on tärkeä roolinsa elämässä. Mutta keskittymällä positiivisesti ratkaisuihin ja jalostamalla positiivisia tunteita on elämä huomattavan paljon syvällisempää ja merkityksellisempää kuin jos joka taitteessa pyrkisimme vain kiinnittämään huomion siihen, mikä on pielessä.