Pasi ja Pena Afrikassa

Pasi ja Pena lähtivät kilpailevien kenkäkauppojen edustajina tutkimaan Afrikan markkinoita. Kun he olivat aikansa reissanneet pitkin poikin Afrikkaa, he sähköttivät kotiin raporttinsa.

Pasin viesti kuului näin: ”Kukaan ei käytä täällä kenkiä. Tilanne on täysin toivoton. Markkinoita ei yksinkertaisesti ole. Palaan kotiin.”

Pena puolestaan sähkötti tähän tapaan: ”Kukaan ei käytä täällä vielä kenkiä. Lähettäkää heti kolme kontillista. Täällä on planeetan kuumimmat markkinat. Jään tänne tekemään elämäni kauppoja!”

Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraavat blogikirjoitukset ilmestyvät tammikuussa. Lämmintä joulua ja lennokasta uutta vuotta kaikille!

Valittamisen seireeninlaulu

Vietimme pitkän viikonlopun vaimoni suvun luona Puolassa. Samalla opin taas arvostamaan sitä, miten hienosti asiat Suomessa ovat. Sunnuntaina satoi vähän tavallista enemmän. Koska Varsovassa ei ole satsattu sadekaivojen hoitoon, tulvivat kadut pian yli äyräiden. Vaimon serkun kotitalon pohjakerros tulvi niin, ettei siellä saanut liikkua sähköiskuvaaran takia. Teinipoika haki parkkipaikalle kanootin ja ryhtyi melomisharjoituksiin. Joillakin moottoriteillä vettä oli kaksi metriä.

Samantapaisiin ilmiöihin kiinnitin huomiota viime syksynä konferenssireissulla Roomassa. Oli kiva palata Helsinkiin, kun julkiset palvelut toimivat tuosta vaan. Mietin myös viime kesänä Moskovassa konferenssijärjestäjän huomiota siitä, että Venäjällä ei olla onnellisia asioiden takia, vaan niistä huolimatta. Saavutetuille eduille tullaan kuitenkin nopeasti sokeiksi. Kuinka moni suomalainen iloitsee rankkasateella siitä, että sadekaivot toimivat?

Suomalainen pessimismi on minusta ihan tolkuttoman outo ilmiö. Vaikka olemme maailman huippumaita ties millä mittareilla mitattuna, epäkohtien löytäminen on suorastaan kansallislajimme.

Business Insider julkaisi taannoin huikean sarjan graafeja viime vuosikymmenten kehityksestä. On ihan käsittämätöntä katsoa, että minkälaisessa maailmassa todella elämme – huolimatta siitä, että yleinen asenneilmapiiri tuntuu sukeltavan alati negatiivisemapan suuntaan. Aseellisten konfliktien ja diktatuurien määrä on romahtanut sadassa vuodessa. Lukutaidottomuus on länsimaissa lähes olematon ilmiö. Ja absoluuttinen köyhyyskin on puolitettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.

Mutta ainahan sitä keksii syytä valittaa. Washington Post julkaisikin BI:n tilastojen pohjalta irvileukaisen graafisarjan, joka tuhoaa uskosi ihmiskuntaan. Kyseessä ovat tasan samat kuvaajat kuin Business Insiderinkin jutussa. Mutta nyt ne on otsikoitu pessimistisemmin. Aseellisten konfliktien määrä on lisääntynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli 77-vuotiaiden kuolleisuus on kasvanut dramaattisesti. Ja kioskikirjallisuuden kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä. Tai sitten sen pohjassa voi olla niin ammottava musta aukko, että siitä menee kaikki läpi heittämällä.

Nyt en halua väittää, että pitäisi vetää kehityksen kunniaksi ruusunpunaiset lasit naamalle ja tarkastella maailman epäkohtia ylimielinen virne naamalla. Päin vastoin: maailmassa on yhä paljon asioita, joille täytyy tehdä jotain. Absoluuttisessa köyhyydessä elää yhä satoja miljoonia ihmisiä. Ja jopa Suomessa, jossa asiat ovat globaalisti aivan huipputasolla, on paljon tehtävää.

Mutta pointtini on, että näille asioille täytyy tosiaankin tehdä jotain. Ei riitä vain, että osoittaa epäkohdan. Itse asiassa jatkuva valittaminen on kaikkein vaarallisinta. Epäkohdista nuriseminen kun saa aikaiseksi merkillisen psykologisen reaktion: kun saa sanottua, mikä on pielessä, on asia jo ikään kuin puoliksi hoidettu. Nyt se on sitten ”noiden muiden” hommma fiksata se. Itse voi sitten jatkaa valittamista lämmitetyssä ja viemäröidyssä asunnossa, jossa televisiossa on värit, keittiössä jääkaappi ja hella, jossa hanasta tulee juomakelpoista vettä ja seinästä sähköä ja internet.

Epäkohtien tunnistaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Se on myöskin ihan perhanan viehättävää. Toimimattoman tunnistaminen on äärettömän paljon helpompaa kuin uuden ratkaisun keksiminen. Samalla se stimuloi prikulleen samoja aivojen palkintojärjestelmiä kuin aikaan saaminenkin. Valittaminen on addiktoivaa.

Uuden keksimisen hankaluudesta huolimatta ehdottaisin kuitenkin, että pyrkisimme valittamisen ohella miettimään myös ratkaisuehdotuksia. Jos jokin on pielessä, sille pitää tehdä jotain. Mutta mietitään sitten ihan oikeasti, mitä tehdään – eikä jäädä vaan suremaan sitä, että maailmassa on virhe.

Ratkaisuehdotusten löytäminen on muuten monin verroin helpompaa, kun pää ei ole viritetty taistele-tai-pakene -tilaan – johon sen valittaminen syöksee alta aikayksikön. Yksi hyvä niksi positiivisen ongelmanratkaisukapasiteetin lisäämiseen olisikin keskittyä ajoittain myös siihen, missä olemme onnistuneet.

Voisimmekin hieman useammin pysähtyä myös miettimään sitä, miten niin älyttömän monet asiat ovat jo nyt hurjan hienosti. Me olemme kehittyneet niin kansakuntana kuin globaalistikin aivan hurjaa vauhtia viimeisen sadan vuoden aikana. Vaikka ajattelumme perusvinoumat toista uskottelevatkin, ennen ei todellakaan ollut paremmin.

Pidetään tahti yllä, ja kun vastaan tulee ongelma, ratkaistaan se. Me pystymme siihen kyllä.

Eroon Aladobix-kompleksista

Tulevaisuus on paljon parempi, kuin miltä se näyttää menneitä tuijottamalla ja pessimistisesti pahinta odottamalla. Yhteiskuntamme on kuitenkin vähän niin kuin gallialaiskylän päällikkö Aladobix. Rohkea gallialainen kun ei pelännyt mitään muuta, kuin sitä, että taivas putoaa niskaan. Mutta kun ei se putoa.

Päin vastoin, olemme menossa koko ajan parempaan suuntaan.

Me elämme ihmiskunnan historian vaurainta ja rauhallisinta aikaa. Teknologian, yhteiskuntamallien ja lääketieteen kehitys ovat mahdollistaneet huikeita edistysaskeleita, joista takavuosien kuninkaat pystyivät vain uneksimaan.

Teknologian kehitys mahdollistaa yhä useammalle korkean ja laadukkaan elintason. Yhteiskuntamallien kehitys mahdollistaa turvallisen ja tasa-arvoisen elämän suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä. Ennen pitkää tämä kehitys leviää myös kehittyviin maihin. Ja lääketieteen kehitys on mahdollistanut sen, että länsimaisen ihmisen eliniänodote on korkeampi kuin koskaan. Kunhan vaan keksisi, mihin eläkepäivät käyttää.

Voimme suunnata huomion siihen, mikä kaikki on pielessä. Tai sitten voimme tähytä tulevaan ja miettiä, miten teemme asiat pian vielä entistä paremmin. Seuraavan 5–10 vuoden aikana tulemme näkemään huikeita kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa. 3D-printterit ja laajennetun todellisuuden digilasit ovat ihan näppäriä pikku härpäkkeitä. Aivoliittymistä saa jo nykypäivänä ainakin hauskoja leluja, ja avaruusturismikin on pian kannattavaa.

Mutta entäs koko planeetan kattava lukutaito? Globaali ratkaisu vesiongelmaan? Kannettava digitohtori, joka analysoi verinäytteen kentällä muutamassa minuutissa? Massiivisia online-pelejä, jotka ratkovat ihmiskunnan kiperimpiä ongelmia? Tai mitä tuumaisit sellaisista jälkiteollisesta länsimaista, joissa pitkälti jokainen ihminen voisi viettää aikansa sellaisten askareiden parissa, jotka kiinnostavat juuri häntä kaikkein eniten? Kaikilla näillä alueilla tapahtuu jo juuri nyt valtavan paljon. Kymmenen vuoden päästä suuri osa näistä visioista on arkipäivää.

Mutta ei kehitys silti liiku itsestään. Se tarvitsee meitä kaikkia. Jokainen ihminen, joka ponnistelee ja tekee töitä paremman tulevaisuuden eteen myös luo itse parempaa tulevaisuutta. Niin kuin bisnesguru Peter Drucker totesi, paras tapa ennustaa tulevaisuutta on synnyttää sitä itse.

Meillä on edessämme huikea tulevaisuus, kunhan lähdemme rakentamaan sitä ja uskomme siihen, että pystymme tekemään elämästä alati parempaa sekä itsellemme että toisillemme. Mutta vasta orientoitumalla aktiivisesti rakentamaan parempaa tulevaisuutta pääsemme irti turhasta synkistelystä ja Aladobix-kompleksista. Ei se taivas niskaan putoa. Tulevaisuus on paljon parempi kuin luulimme.

Stockdalen paradoksi

Amiraali Jim Stockdale joutui sotavangiksi Vietnamin sodassa. Hän oli sotavankina kahdeksan vuotta ilman minkäänlaista käsitystä siitä, tulisiko hän ikinä enää näkemään perhettään. Siitä huolimatta Stockdale jaksoi uskoa mahdollisuuksiinsa – ilman, että hän olisi sortunut vaaleanpunaiseen naminami-positiivisuuteen. Stockdale selvisi lopulta hengissä kotiin. Hän totesi kokemuksistaan näin: “Ei pidä ikinä sekoittaa uskoa siihen, että lopulta selviät siihen, että kohtaat myös kaikkein brutaaleimmat tosiasiat nykytilanteessa, mitä ikinä ne ovatkaan.”

Jim Collins nimesi tämän asenteen Stockdalen paradoksiksi. Se tarkoittaa sitä, että silloin kun elämä heittää eteen vastoinkäymisiä, kohtaat ne suoraan ja rehellisesti, yhtään siloittelematta – mutta uskot silti, että loppujen lopuksi selviät vastoinkäymisistä voittajana.

Käännä esiin elämäsi kaunis puoli

Ihmisaivojen biologinen rakenne ohjaa meitä lähtökohtaisesti negatiiviseen ajatteluun. Liskoaivo amygdala pitää huolen siitä, että jos jokin meinaa mennä pieleen, suuntaat jakamattoman huomiosi sitä kohden – ja samalla suljet silmäsi kaikelta siltä, mikä on elämässäsi oikeasti hyvin. Positiivinen ajattelu vaatiikin omaa aktiivisuutta. Onneksi siihen on olemassa monia tieteellisesti perusteltuja menetelmiä.

Asioita voi aina tarkastella monella erilaisella tavalla. Filosofikollegani Markus Neuvonen kehitteli kesän lopulla loistavan menetelmän, jonka avulla voit nopeasti jumpata elämästäsi esiin sen parhaat puolet.

Kutsuttakoon niksiä vaikkapa positiivisuuskartaksi.

Homma toimii näin. Ota A4- tai A3-paperi. Kirjoita sen keskelle esimerkiksi ”Minun elämäni”, ”Positiivisuuskartta” tai muuta vastaavaa. Kirjoittele sen jälkeen ympärille eri elämäsi ydinalueita. Työ, puoliso, lapset, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, harrastukset ja niin edelleen. Kirjoita sitten jokaisen ydinalueen ympärille kaikki sellaiset positiiviset asiat, joita niistä tulee mieleesi. Työsi on kenties haastavaa ja siippasi maailman paras kuuntelija. Vanhemmat ovat viisautta täynnä ja harrastukset tuovat säkenöintiä elämääsi.

Menetelmän merkittävin vaikutus ei kuitenkaan liity näihin positiivisiin juttuihin orientointiin, vaan siihen, että käännät myös kurjista jutuista kauniit puolet esiin. Kenties joku kollegasi on ärsyttävä käkättäjä. Tai ehkä töissä on nyt juuri kamalan stressaavaa. Kirjoita nyt myös nämä negatiiviset puolet miellekarttaasi. Mutta ennen kuin lopetat, kirjoita kullekin negatiiviselle asialle ainakin yksi miellekartan haara, joka alkaa sanalla ”mutta”. Kollega on käkättävä, ”mutta toisaalta hänellä on usein hyviä ideoita.” Töissä on stressaavaa, ”mutta toisaalta työt tarjoavat herkullisia uusia haasteita”. Ja niin edelleen.

Lopputuloksena sinulla on kartta, jossa näet elämäsi hyvät puolet, ja käännät myös ensi silmäyksellä huonoista asioista niiden positiiviset puolet esiin. Positiivisuuskartan avulla käännät elämästäsi esiin sen kauniin puolen.

Iiro Etana juoksukilpailussa

Iiro Etana oli kuullut, että oli tullut juoksukilpailu. Iiro Etana aikoi mennä juoksukilpailuun ja eräänä päivänä Iiro Etana oli menossa juoksukilpailuun. Iiro Etana voitti juoksukilpailun, vaikka etanat ovat hitaita.

(Lähde: Kevätpörriäinen 2012. Tekijä: Penni 1A.)

Pelko ja positiivinen ajattelu

Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.

Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:

Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.

Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.

Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.

Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.

Mahdotonta!

Kun alkuperäistä Macintosh-tietokonetta kehitettiin 1980-luvun alussa, eräällä prototyypillä kesti todella pitkään käynnistyä. Steve Jobs kysyi tietokonetta kehittävältä insinööriltä, saisiko hän höylättyä 10 sekuntia pois käynnistysajasta.

“Mahdotonta!” totesi insinööri. Fysiikan lait ovat mitä ovat, eikä niitä noin vain kierretä.

Jobs kysyi tällöin yllättäen, voisiko insinööri edes yrittää, jos ihmishenkiä olisi kyseessä. Hieman kiemurrellen insinööri sanoi, että kai hän silloin voisi yrittää.

Jobs nappasi tussin ja alkoi kirjoittaa valkotaululle. Jos Macintosheja myytäisiin viisi miljoonaa kappaletta, ja käynnistäminen veisi joka päivä kymmenen sekuntia vähemmän, tarkoittaisi ajansäästö suurin piirtein viiden miljoonan tunnin säästöä vuodessa. Se tarkoittaisi sitä, että vajaa kymmenen ihmiselämää säästyisi vuodessa. Kymmenessä vuodessa ihmishenkiä säästyisi lähes sata.

Pari viikkoa myöhemmin kone käynnistyi kaksikymmentä kahdeksan sekuntia nopeammin.

Positiivisuudesta ja positiivisuudesta

Sain viime viikolla tuttavaltani luettavaksi uuden Bright-sided -teoksen arvostelun. Kirja pui kriittisesti viime vuosina yleistynyttä positiivisen ajattelun kulttuuria, ja erityisesti amerikkalaisille tyypillistä muikeilua vaikeidenkin asioiden kohdalla: jos saat potkut, sinun täytyy pitää sitä mahdollisuutena – surkuttelu on kiellettyä!

Tekstin kriittiset huomiot amerikkalaistyyppistä mukapositiivista muikeilua ja sen ääri-ilmentymiä, kuten australialaista hömppäbestselleriä The Secretiä kohtaan, ovat toki perusteltuja. Mutta teksti nosti silti karvani pystyyn. Arvostelun loppupuolella kirjoittaja nimittäin niputtaa positiivisen psykologian samaan pakettiin Ophrahin ja The Secretin kanssa. Katsokaas, kyllä psykologian pitää olla ongelmakeskeistä – tieteeseen nyt viho viimeisenä saa sotkea mukaan jotain niin epäilyttävää kuin positiivisuutta.

On kuitenkin olemassa kahdenlaista positiivisuutta.

Secretin ja Ophrahin edustama amerikkalaistyyppinen muikeilu on tuhoisaa siksi, että vaikka se saattaa kannustaa superonnistujia menestymään entisestään, se syyllistää syrjäytyneitä ja masentuneita: ”Sinulla menee huonosti siksi, että et osaa ajatella positiivisesti!” Tässä, niin kuin jokaisessa svengaavassa valheessa, on toki totuuden siemen: positiivinen ajattelu auttaa saamaan tuloksia aikaiseksi tehokkaasti. Yksisilmäinen positiivinen ajattelu on kuitenkin vaarallista, niin kuin yllä linkatussa kritiikissä hyvin huomioidaan.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä positiivisen psykologian kanssa. Positiivinen psykologia kun ei ole mitään oma-apuhömppää tai australialaista tosi-TV-johdannaista. Siinä on kyse erittäin arvostetusta tieteenalasta, jonka edustajiin kuuluu huippunimiä maailman parhaimmista yliopistoista kuten Harvardista.

Positiivisen psykologian ykkösnimi, professori Martin Seligman linjaa oppisuunnan peruskiven teoksessaan Authentic Happiness näin: perinteisesti psykologia on keskittynyt hoitamaan mielen ongelmia – siis sitä, mikä voi mennä pieleen. Positiivinen psykologia siirtää painopisteen hyvinvointiin: miten ihminen voisi voida oikeasti hyvin. Tässä voikin kysyä, kumpi lähestymistapa on parempi: ongelmien hoitaminen sitten kun ne ovat syntyneet, vai niiden ehkäiseminen ennen kuin ne pääsevät edes alkuun? Toki ongelmien hoitaminenkin on tärkeää, mutta nähdäkseni painopisteen pitäisi kuitenkin olla aina ensisijaisesti toimivien toimintamallien löytämisessä niin, ettei ongelmia pääsisi edes syntymään.

Tästä syystä linkkaamani kritiikki on nähdäkseni vielä tuhoisampaa kuin Secretin kaltainen positiivisuushömppä. Se sallii ihmisille mahdollisuuden tuudittautua ajatukseen siitä, että turha tässä on mitään yrittää, kun ei mistään mitään kuitenkaan tule. Tällaisesta passiivisesta asenteesta tulee itseään toteuttava profetia: kun mitään ei yritä, ei mitään saavutakaan.

Aito positiivisuus on ratkaisukeskeistä ajattelua, jossa katse pidetään päämäärissä ja tavoitteissa – mutta myös ongelmat huomioidaan silloin kun niitä matkan varrelle sattuu. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson linjaa teoksessaan Positivity, positiivisuus ei ole Pollyanna-tyylistä ”naminami, ihanaa!” -tyyppistä muikeilua. Myös negatiivisille tunteille on tärkeä roolinsa elämässä. Mutta keskittymällä positiivisesti ratkaisuihin ja jalostamalla positiivisia tunteita on elämä huomattavan paljon syvällisempää ja merkityksellisempää kuin jos joka taitteessa pyrkisimme vain kiinnittämään huomion siihen, mikä on pielessä.

Taloa rakentamassa

Pasi ja Pena ryhtyivät rakentamaan tahoillaan taloa. Kumpikin kaivoi aluksi maahan ison kuopan valaakseen talolleen perustan. Pasi kaatoi betonit kuoppaan ja alkoi lyödä tiiltä toisen perään. Pena oli kuitenkin tarkka mies, joka tiesi, kuinka monta asiaa voi mennä vikaan taloa rakentaessa.

Aluksi Pena rakensi suuren katoksen työmaan ylle siltä varalta, että sade yllättää. Näin työt voisivat jatkua säästä riippumatta. Sitten Pena rakensi kuoppaan vahvikkeet maanjäristysten varalta. Vaikkei järistyksiä ollut tiettävästi ollut vuosisatoihin, ei koskaan voi olla liian varma.

Pena rakensi talotyömaan ympärille myös korkean muurin. Vaikka naapurusto nyt olikin periaatteessa rehtiä väkeä, ei koskaan voi tietää, jos joku päättäisikin vohkia esimerkiksi kottikärryllisen tiiliä. Samaten Pena rakensi rakennustarvikkeille säänkestävän vajan. Eihän rakentamisesta nyt tulisi mitään, jos tiilet ja laasti lojuisivat taivasalla alttiina ties minkä taifuunin oikuille.

Ja niin Pena kävi läpi pitkää listaansa ja suojautui yhdeltä toisensa jälkeen mahdolliselta uhalta tai ongelmalta, jotka saattaisivat estää talohanketta toteutumasta. Puolen vuoden kuluttua Penalla olikin edessään talotyömaa, jossa lähes mikä tahansa ajateltavissa oleva uhka oli ennalta ehkäisty.

Pasin harjannostajaiset olivat olleet kolme viikkoa sitten. Pasi istui olohuoneessaan grillaamassa takassa makkaraa. Samalla Penan rakennustyömaalla ammotti yhä vain iso kuoppa.