Raja: rakkauden sanottamisesta

Menin vähän yli 11 vuotta sitten naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen yhä aika häkeltynyt siitä, kun väitetään, että avioliiton tunnelataus haihtuu ensimmäisten aviovuosien aikana. Olen yhä vähintään yhtä lätkässä Lauraan kuin seurustellessamme, ehkä vielä enemmän.

Ongelmana tunteiden sanoittamisessa on, että karkeasti ottaen suomalaisen miehen tunnesanasto on: ”jee, pöö”. Ehkä hyvänä päivänä vielä ”olet ihana” ja ”olet rakas”. Saman sanaston veivaaminen vuodesta toiseen alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa. Ja silti: ei sydän voi vaietakaan.

Vuosi sitten kesällä keksin, että jos oma sanavarasto ei riitä, ehkä apua löytyisi runokirjoista. Suorin Kampin Suomalaiseen ja nappasin hyllystä mukaan kesälukemiseksi Tommy Tabermannin rakkausrunoja ja kokoelman Eino Leinon klassikoita. Ehkä runojen rantalukemisesta olikin apua tunteiden sanottamiseen. Mutta samalla tajusin, että vaikka sanoja olisi kuinka, jää todellinen tunneviesti aina sanojen tuolle puolen.

Kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa, kirjoitin pienen runon, joka alkoi suurin piirtein näin: ”Tänään piirrän tähän rajan; se erottaa meidät vielä tänään kahdeksi ihmiseksi.”

Nyt rajaa ei enää ole.

Raja

Joskus toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin sinulle:
”Tänään piirrän tähän rajan”

Se erotti meidät kaksi, mut samalla ennustin
Että jonain päivänä rajaa ei enää oo

En tiedä milloin sen rajan viime rippeet haihtuivat
Oliko se silloin kun meistä tuli yksi
Vai kun meistä tuli monta
Nyt rajaa ei enää ole

En aina osaa olla sulle niin hyvä kuin ansaitset
Mutta olet silti siinä

Sanat loppuvat aina kesken kun yritän kertoa
Kuinka rakas ja ihana ja hyvä sä mulle oot

En tiedä milloin…

Yritin lukea runokirjoja, Leinoa ja Tabermannia
Että saisin lisää sanoja

Mutta ei se sanojen määrällä ratkea, vaan sillä mitä jää
Sanojen taakse piilemään

En tiedä milloin…

Tykkään katsoa sua kun sä nukut
Sä oot niin kaunis, tai ainahan sä oot
Mutta iltaisin mun sydämeni täyttyy onnesta
Kun vaan olet siinä lähellä

Päivänsäteeni

”Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän…”

Tämä on ehkä yksi pysäyttävimpiä lauseita, joita olen ikinä tulleet ajatelleeksi.

Rakkaus on niin kokonaisvaltainen ja olemassaolon rajat uudelleenpiirtävä käsite, että sitä on monesti vaikea tajuta.

En nyt tarkoita rakkautta banaalissa arkiromanttisessa mielessä, vaan sellaisena elämänviivamme läpikäyvänä voimana, joka luo ikuisesti rikkumattomia yhteyksiä välillemme.

Yhtäältä rakkaus on yhtä kuin elämä: se tekee meidät itseämme suuremmiksi. Toisaalta se yhdistää meidät peruuttamattomasti, riistää meiltä itsemääräämisoikeuden. Rakkaus vie minän mennessään, tilalle tulee me.

On pelottavaa rakastaa, antaa oma ydinminuus jäännöksettä toiselle. Mutta vaikka rakkaus tuo aina mukanaan menettämisen pelon, on joka ikinen rakkauden sävyttämä pelon häivähdys hinta, joka kannattaa maksaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Ilman rakkautta ei olisi mitään. Todellisuudessa on vain me – ”minä” on pinnan raapaisu, illuusio.

Rakkaus tekee meistä yhdessä suurempia kuin koskaan voisimme olla yksin.

Vasta rakkaus tekee meistä todellisia.

 

Päivänsäteeni

Jos joku teistä otettaisiin multa pois
En tiedä mitä tekisin, en tiedä miten sellaisen kestää vois

Ei ole maailmassa arvokkaampia aarteita
Kuin te päivänsäteeni
Päivänsäteeni

Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän
Se sitoo meidät ikuisiksi ajoiksi yhdeksi

Mut helposti sen pelon tuoman kivun mä siedän
Kun se tekee meidät yhdessä suureksi

Rakkaus ei ole tunne

Keltainen lehdistö tekee parhaansa ottaakseen yhden tärkeimmistä sanoistamme hengiltä. Puhutaan salarakkaista ja julkkisten uusrakkaista. Lehtien palstoilla repostellaan oman tunne-elämän vuoristorataisuudella. Samalla unohdetaan, mistä rakkaudessa on oikeasti kysymys.

Rakkaus ei ole tunne, vaan päätös. Päätöksen taustalla on kyllä ihastusta ja intohimoa. Mutta näistä tunteista kypsyy todellinen rakkaus: autenttinen halu sitoutua. Pappi ei kysy vihkiseremoniassa: ”onko hyvä fiilis?” Hän kysyy: ”tahdotko?”

Rakkaus on tahtomista. Se on sitä, että vaikka ei aina tuntuisikaan hyvältä, sitoudut silti. Vaikka sattuu, olet vierellä. Vaikka on vaikeaa, kannattelet. Olet läsnä. Päätät. Ja päätät yhä uudelleen.

Rakkaus voi kohdistua ihmiseen. Se voi myös kohdistua työhön tai aatteeseen. Niin kuin Steve Jobs sanoi, työ voi olla yksi elämän suurista rakkaustarinoista.

Rakkaus on autenttista halua sitoutua. Se on antautumista, oman elämän antamista toisen käteen. Rakkaus on sitä, että toinen menee minun edelleni. Se on sitä, että minusta tulee suurempi kuin mitä yksin olen. Se on yhdessä yhdeksi tulemista.

Rakkaus on päätös siitä, että kävi miten kävi, toinen menee aina edelle. Kenties rakkauden kirkkain osoitus onkin varmuus siitä, että on valmis kuolemaan toisen puolesta.

Me tarvitsemme lisää rakkautta. Me tarvitsemme lisää tahtoa. Lisää halua jatkaa, vaikka sattuisi.

Tunteet tulevat ja menevät, ne ovat hetkellisiä. Rakkaus, päätös, pysyy.

Rakkaus on päätös antautua toiselle. Ja rakentaa vuosi vuodelta yhdessä parempaa.

Sanojen myrkyttämisestä

Päivän lööppi tiesi taannoin kertoa, että Jyri Häkämiehellä on uusi rakas. Minusta on kaameaa, miten juoru- ja iltapäivälehdet ovat tekemässä selvää jälkeä sanasta, jota juuri tärkeämpää ei ole olemassa. Yhden illan jutuista tulee keltaisen lehden sivuilla rakkaita, ja sitten on vielä nämä salarakkaat. Yhdestä koko sanastomme tärkeimmästä sanasta on tullut kahden pennin makkaraa, jolla voidaan kuvata kenen tahansa petipuuhia.

Sanat muuttavat maailmaa.

Tärkeiden sanojen omiminen tusinaviihteen käyttöön ei ole ihan vaaratonta. Sanat eivät ole fiksattuja otuksia, jotka talletetaan pään sisällä olevaan virtuaaliseen sanakirjaan. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään. Ongelmana on, että tietoisesti pystymme käsittelemään vain sellaisia asioita, joihin meillä on riittävän toimiva sanasto. Ja jos tärkeät sanat myrkytetään, ei jäljelle jää enää riittävää tarttumapintaa mutkikkaille asioille.

Sanat syntyvät assosiaatioiden kautta. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää. Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia.

Mutta kokemus voi myös väsyttää sanoja. Hoe vaikkapa riittävän monta kertaa kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa kissa. Miau. Sana väsähtää alta aikayksikön: sitä merkitsevä symboli saa ylivallan, ja merkitys häipyy tiedostamattoman syövereihin.

Jari Sarasvuo puhui taannoin blogissaan saastuneista sanoista. Sarasvuon mukaan ’menesyminen’ on saastunut sana; se liitetään nykyisin itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista.

Sanojen myrkyttäminen on vaarallista. Suomalaisen miehen tunnesanasto on jo nyt suurin piirtein: kiva, perkele. ’Rakkaus’ sanana tuntuu monelle jotenkin nololta ja vesittyneeltä, vaikka kyse on ihmiselämän tärkeimmästä asiasta: aidosta ja syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen.

Jos rakkaus tarkoittaa sitä, että tuon kanssa olisi kiva pamahtaa sänkyyn, millä ihmeellä me sitten kuvaamme sitä syvällistä ja mystistä yhteyttä, joka toisensa kokonaisena hyväksyvien ihmisten kesken voi syntyä? Sellaista yhteyttä, jota esimerkiksi teologi Jason Lepojärvi valottaa taannoisessa haastattelussaan?

Se, millaisessa maailmassa elämme riippuu paljon siitä, millä tavalla sanoja käytämme. Sanat muuttavat maailmaa.