Miksi itsekkyys on kehno pelistrategia?

Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti.

Toimintaasi ohjaavat tiedostetut ja tiedostamattomat päämäärät. Tiedostetut päämäärät ovat proaktiivisia – ne saavat syntynsä omasta arvomaailmastasi. Tiedostamattomat puolestaan ovat reaktiivisia – ne syntyvät ulkoisten ärsykkeiden tuloksena. Mitä proaktiivisempaa elämäsi on, sitä paremmin toteutat arvojasi, ja sitä paremmin voit. Pelkkä proaktiivisuus ei kuitenkaan vielä riitä pitkäkestoiseen hyvinvointiin.

HBO:n lännensarjan Deadwood pääkonna on häikäilemätön saluunanpitäjä Al Swearengen. Swearengen on psykopaattinen roisto, joka ei emmi hetkeäkään ottaa mainaria hengiltä, jos sillä nettoaa taalan tai pari. Swearengen on kyllä proaktiivinen: hän tietää, mitä haluaa, ja miten sen saa. Mutta hänen toimintaansa ohjaa myös paatunut itsekkyys.

Itsekkyys tarkoittaa omien päämäärien toteuttamista muiden päämäärien kustannuksella tai niistä välittämättä.

Itsekkyys ei ole hyvä pelistrategia. Vaikka itsekäs toiminta voi olla hedelmällistä lyhyellä tähtäimellä, ei siitä useimmiten seuraa kauaskantoisesti toivotunlaisia tuloksia. Itsekkyys synnyttää nimittäin aina kielteisiä kerrannaisvaikutuksia. Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin – mutta häviät helpommin turnauksen. Jokainen voitto petaa uusia vaikeuksia seuraavien haasteiden eteen.

Kun tiedät mitä haluat, sinulla on aina kaksi tapaa saavuttaa se. Voit puskea häikäilemättä kohti päämäärääsi muista vähät välittämättä. Tai voit tavoitella sinnikkäästi päämäärääsi, samalla muiden tarpeet ja toiveet huomioiden.

Kuvitellaanpa olevamme tanssiaisissa. Tanssiaissali on täyttynyt iloisesta tanssikansasta, ja Straussin pauloihin tempautuneet pariskunnat valssaavat koko lattian täydeltä. Pasi ja Pena tulevat paikalle, ja huomaavat, että heidän morsionsa odottelevat tanssilattian toisella puolella. Tilanne on kuin lastenlaulusta ”Leijonaa mä metsästän”: ”Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää – täytyy mennä läpi!”

Pasi valitsee Wall Street -strategian. Hän puskee lattian läpi, tallaten samalla pariskuntien varpaille, pyydellen kenties matkallaan anteeksi ohjatessaan ihmisiä olkapäitä kosketellen tieltään. Pena sen sijan suoristaa frakkinsa, ottaa hyvän ryhdin ja valssaa paritta lattian toiselle puolen, väistellen samalla tanssijoita, jotka eivät edes huomaa, että hän keinahtelee ohitse. Tuloksena sekä Pasi että Pena saavat morsmaikkunsa. Mutta vain toisen loppuilta täyttyy vihaisista katseista.

Epäitsekkyyden ei tarvitse tarkoittaa päämäärättömyyttä tai muiden tahtoon alistumista. Myös epäitsekäs voi toimia proaktiivisesti. Epäitsekkyys tarkoittaa ymmärrystä siitä, että myös muilla tanssijoilla on omat päämääränsä, jotka kannattaa huomioida omassa toiminnassaan. Jos asettuu poikkiteloin torpedoimaan muiden päämääriä, synnyttää varmasti kielteisiä kerrannaisvaikutuksia. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Päämäärät voi saavuttaa sekä itsekkäästi että epäitsekkäästi. Vain jälkimmäisessä tapauksessa mahdollistat sen, etteivät menneet teot palaa vaanimaan silloin, kun sitä vähiten aavistat. Mitä itsekkäämmin toimit, sitä enemmän kasaat esteitä myöhemmille päämäärillesi. Epäitsekkään työ sen sijaan sujuu pitkällä tähtäimellä kuin tanssi.