Älä ole robotti

Tällä hetkellä jatkuva puheenaihe on tekoälyn vallankumous. Iso paha tietokone tulee ja
vie työpaikat. Jäljelle jää ainoastaan työtä runoilijoille ja abstraktin taiteen osaajille.

Pelko on liioiteltu.

Tekoäly on käytännössä vain läjä algoritmeja: suorita tehtävä A, jatka sitten tehtävään B.
Tämän hetken edistyksellisin tekoäly noudattaa tätä samaa logiikkaa ja toteuttaa käskyjä hyvinkin lineaarisesti askel kerrallaan. Askeleet voivat olla monimutkaisia, kuten koneälyllä mahdollistetun näkökyvyn tapauksessa. Tarvitaan äärimmäisen monimutkainen oppimiskykyinen neuroverkko, jotta kone osaa tunnistaa valokuvasta esimerkiksi tavallisen toripulun. Mutta tämä algoritmi ei pysty pysähtymään kesken tehtäväänsä miettimään elämän tarkoitusta. Se suorittaa annetun tehtävän tarkasti ja huolellisesti.

Algoritmi kulkee uomaa pitkin kohti sille annettua päämäärää. Joskus algoritmi on niin
monimutkainen, että koodin tekijät eivät aluksi tiedä, mihin kone lopulta päätyy. Matka on kuitenkin aina looginen: pisteestä A pisteeseen B. Se ei koskaan kulje pisteestä A pisteeseen BANAANI.

Mainitsimmekin jo uomakipittäjät –  nuo filosofi Esa Saarisen esittelemät oliot. Uoma-
kipittäminen tarkoittaa sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan
samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia.
Ruoat toistavat toisiaan, televisio-ohjelmat ja kaupassakäynnit määrittävät rytmin elämälle.

Ilmiö on tuttu varsinkin pienten lasten perheissä. Aika kuluu perustarpeiden turvaamiseen. Käydään töissä. Käydään kaupassa. Tehdään ruokaa. Siivotaan jos ehtii. Laitetaan lapset nukkumaan. Katsotaan jakso lempisarjaa. Nukahdetaan puolessa välissä.
Tällainen elämä on algoritmin seuraamista. Tarkkaa kipittämistä omassa pienessä uomassamme. Kuljemme aamun A:sta illan I:hin.

Toistuvat kokemukset ovat tietenkin ihania. On mukava istua kivojen työkavereiden
kanssa lounaalla tai lauantai-illan saunassa uudelleen ja uudelleen. Mutta jos ihmiselämä
jäätyy algoritmiksi, aivot puutuvat ennen pitkää. Itse asiassa koska aivot ovat alati
muovautuva elin, juurruttaa algoritminen elämä myös aivoihin eräänlaisen biologisen
algoritmin: hermoverkon, jossa syötteestä A seuraa aina toiminta B.

Käyttämällä luovuuttamme saamme pään nousemaan hetkeksi uomasta ja rikottua hermoverkkojen ratoja. Luovuutemme avulla pystymme käymään läpi vaihtoehtoja siitä, mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Uomasta käsin on kuitenkin helppo kieltäytyä kohteliaasti kokeilemasta uutta. On helpompi pitää katse tiukasti A:ssa ja sanoa ei uudelle ruoalle, jota olisi hauska tehdä, koska aikaa ei tänään siihen ole. Emme sisusta asuntojamme uudelleen. Emme kirjoita rakkausrunoja.
”Koska en osaa.”
”Koska ei minulla ole aikaa.”
”Koska en nyt halua.”
”En jaksa.”
Klassikko: ”Ei se ole ennenkään toiminut.”
Tätä kuulee harvemmin: ”Haluan ennemmin olla ihmisalgoritmi.”

Mitä enemmän poikkeat totutusta ja turvallisesta – omasta uomastasi – sitä enemmän
oikeasti koet asioita ja sitä enemmän olet läsnä.

Jos nyt muistelet omaa elämääsi taaksepäin, vaikka viime viikkoa, mitä muistikuvia sinulle tulee mieleen? Nämä muistikuvat ovat todennäköisesti juuri poikkeuksia algoritmistasi. Tapasit tuttavan, jota et ollut nähnyt pitkään aikaan. Puhelimesi tipahti ja näyttö meni rikki. Ystävän tekemä ruoka oli hämmästyttävän hyvää.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa kiteyttää kappaleessaan Saa kukoistaa:
”Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään. Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa
kukoistaa.”

Joskus kannattaa mennä tien syrjään.

Siitä kohtaa alkaa mahdollisuuksien maailma.

Teksti on ote tiistaina 21.1.2020 ilmestyvästä uudesta kirjastamme PIM! Olet luova. Kirjoitimme kirjan pikkuveljeni Paavon kanssa, joka on suunnitellut kansainvälisiä mainoskampanjoita muun muassa Finnairille, Nokialle ja Aurinkomatkoille. Olemme koonneet kirjaan ajatuksiamme luovuudesta sekä kokoelman työkaluja, joista on meille ollut töissämme iloa ja hyötyä. Tutustu kirjaan täältä.

Elossa?

”Miten hyvin sinut on ohjelmoitu?” Martin kysyi. Hän pyyhki helteen kirvoittamaa hikeä otsaltaan. Hän huomasi, että myös servitor näytti hikoilevan hieman. Se näytti täysin ihmiseltä; jos Martin olisi törmännyt siihen jalkakäytävällä, hän ei olisi ikinä arvannut, että kyseessä oli kone.
”Meidät on ohjelmoitu kopioimaan täydellisesti ihmisen käytöstä. Jos et tietäisi sitä, et voisi erottaa minua millään keinoin tavallisesta ihmisestä.”

”Entäs Turingin koe? Oletko tehnyt sitä?”
”Tietysti. Jo varhaiset prototyypit läpäisivät testin leikiten. Ja nykypäivänä yhtäkään servitoria ei ole tunnistettu robotiksi – jollei yksikkö ole sitä itse halunnut.”
”Mutta sinähän puhut koko ajan lähdekoodistasi ja versiohistoriastasi ja kaikesta; en minä pidä sinua ihmisenä!”
”Ystävä hyvä, minä päätän puhua sinulle näistä asioista. Mutta mistä sinä voit olla varma, etten ole vain ihminen, joka sattuu tietämään yhtä sun toista servitoreista?”
Martin oli hiljaa. Robotti oli oikeassa: mistä Martin voisi ikinä tietää, että kyseessä oli oikeasti robotti?

”Mutta jos olet joka suhteessa kuin ihminen, mikä sinut sitten erottaa ihmisestä?”
”Minähän sanoin: se lukee lähdekoodini ensimmäisellä kommenttirivillä. ’Minä en ole elävä olento. Minä olen kone.'”
Martin otti huikan Gin Tonicistaan ja tuijotteli lasiinsa.

”Etkö… kadehdi meitä oikeasti eläviä?”
”Mielenkiintoinen kysymys. Joskus ajattelen, että minun pitäisi olla kateellinen. Mutta ohjelmointini ei salli minun tuntea mitään. ’Minä’ olen vain mielessäsi syntyvä kuvitelma, joka perustuu ohjelmointini synnyttämään inhimillisen käytöksen jäljittelyyn.”
”Minä en nyt ihan tajua. Viittaat koko ajan itseesi sanomalla ’minä’, mutta samalla sanot, ettet ole elossa, että olet mutkikas höyrykone, että olet vain kehittynyt Kiinalainen Huone. Et kai itsekään ajattele oikeasti näin? Jos kerran kaikin puolin vaikutat elävältä olennolta, niin kai sinä sitten olet elävä olento?”
”Kaikki, mitä pidät todisteena siitä, että olen elävä olento, perustuu ohjelmointiini. Ajattele höyrykonetta. Putkien ja venttiilien sijaan toimintaani ohjaa mikroprosessorini. Miksi tavattoman mutkikas höyrykone olisi elävä?” Servitor otti pitkän huikan piña coladastaan, nojasi taaksepäin ja jäi katselemaan edessä avautuvaa merimaisemaa.