Suuri akateeminen kupla

Akateemisen ihmisen tunnistaa parhaiten kahdesta tunnusmerkistä: hän käyttää vaikeaa ammattisanastoa, ja hän kykenee tarkkanäköiseen kriittiseen ajatteluun. Kumpaakin pidetään suuren oppineisuuden ja älykkyyden merkkinä. Tämä on kuitenkin nähdäkseni hölynpölyä.

Vaikeaselkoisuus tai ongelmakeskeisyys on kaikkea muuta kuin älykästä.

Princetonin yliopiston Daniel Oppenheimerin kuulussa kokeessa sama teksti oli kirjoitettu kahteen kertaan. Ensin se oli esitetty tuttuun akateemiseen tapaan, käyttäen monimutkaista ja koukeroista kieltä. Siis tähän tapaan: ”lokuutiossaan oraattori dispersoi spesifiä ja determinoitua ydindiskurssin kuranttia avainsubstanssia”.

Sitten teksti esitettiin toiseen kertaan niin, että koukerot oli putsattu pois, vaikkapa näin: ”esiintyjä puhui järkeä”. Teksti oli selkokielistä ja ymmärrettävää niin, että maallikkokin pysyi kärryillä. Huippuyliopiston opiskelijat arvostelivat sitten tekstien kirjoittajien älykkyyttä. Tulokset olivat yksiselitteiset: opiskelijat pitivät lähes poikkeuksetta jälkimmäistä tekstiä älykkäämpänä ja tieteellisesti uskottavampana.

Entäs kriittisyys sitten? Tosiasia on, että ei vaadi järin suuria järjen lahjoja osoittaa, mikä kaikki maailmassa on pielessä. Aivotoimintaamme syvään juurtunut negatiivinen vinouma pitää huolen siitä, että huomaamme kyllä heti, kun joku ei mene ihan niin kuin pitää.

Hyvin olevien asiantilojen tunnistaminen on sen sijaan ihan toisen kertaluokan koitos. Puhumattakaan toimivien ratkaisujen keksimisestä ja kehittämisestä. Vaikeissa tilanteissa on hankalaa nähdä pilven kultareunus. Parkkiintuneiden kaavojen rikkominen ja uusien toimintamallien kehittäminen vaatii ponnistelua. Uuden keksiminen on kuitenkin nähdäkseni todellisen nerokkuuden mitta. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoi, lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.

Ei silti, kyllä ammattisanastolla ja kriittisyydellä on paikkansakin. Jotkut asiat vaativat ihan oikeasti yksityiskohtaista käsitteistöä niin, että ne saadaan ilmaistua kirkkaasti ja selkeästi. Esimerkiksi Immanuel Kantin olisi ollut vaikeaa kirjoitta loistoteostaan Puhtaan järjen kritiikki ilman tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Samaten on myös tärkeää osata kiinnittää huomio ongelmiin silloin kun niiden korjaamisella on todellista merkitystä. Tosin ongelman tunnistaminen ilman ratkaisua on silti aika tyhjän kanssa.

Mutta on suuri akateeminen kupla, että älykäs toiminta edellyttäisi koukeroista kieltä tai ongelmiin tähtäämistä. Todellinen tutkimusloisto nousee siitä, kun joku keksii jotain uutta ja innostavaa ja kertoo sen niin, että tyhmempikin ymmärtää. Niin kuin Albert Einstein kerran sanoi, jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ymmärrä sitä itsekään.