Vaikuttava viestintä, osa 2/3: Miten synnytät siteeraamalla tunnejäljen?

Sitaatit ovat erinomainen tapa tehdä kuivasta asiasta mehukkaampaa. Tämä johtuu todennäköisesti kolmesta seikasta: ensiksi, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja kiertäneet lausahdukset on vaan niin napakasti muotoiltu, että ne synnyttävät tunnereaktion; toiseksi, koska sitaatit ovat usein tunnettuja sanontoja, on mahdollista, että monella kuulijalla niihin liittyy myös henkilökohtaisia kokemuksia; ja kolmanneksi, sitaatit synnyttävät myös niin sanotun ”haloefektin”. Kun minä sanon jotain, saan tehdä hartiavoimin töitä, jotta se on oikeasti kiinnostavaa.

Kun Albert Einstein sanoo mitä tahansa, se on heti kiinnostavaa siksi, että sen sanoo takkutukkainen fysiikkanero.

Sitaatit toimivat erityisen hyvin puheen tai tekstin alussa ja lopussa, koska niissä on usein voimakas tunnelataus. Niillä voi myös tukea sanotun keskeisiä avainkohtia ja niiden avulla on helppoa tehdä sanotusta lennokkaampaa. Tehokas tapa lisätä omaa ilmaisuvoimaasi onkin kirjata lähdeviitteinen vaikkapa muistivihkoon tai verkon ideapilveen jokainen kiinnostava sitaatti, jonka kohtaat kirjassa tai sanomalehdessä, verkkoartikkelissa, luennolla tai vaikkapa elokuvissa. Lukemalla sekä klassista että modernia kirjallisuutta, katsomalla elokuvia ja TV-sarjoja, käymällä teatterissa ja opiskelemalla uutta kerrytät laaja-alaisesti muiden kanssa jaettavaa sananparsistoa kun kirjaat napakat sanonnat ylös heti kun ne yllättävät.

Sitaatteihin liittyy kuitenkin myös omat riskinsä. 

Nykyaikana internet on täynnään sen seitsemää sorttia sitaattipalstaa, joiden lähdekritiikki on käytännössä olematonta. Samaten etenkin oma-apukirjallisuudessa on tapana ”siteerata” hyvin vapaasti milloin ketäkin, vaikkei todellisuudessa siteerattu henkilö olisi mitään moista sanonut. (Sivuhuomiona, olen itsekin tällaiseen mennävuosina omaa tyhmyyttäni syyllistynyt. Jotkut asiat oppii parhaiten kantapään kautta.) 

Mikä sitten avuksi?

Jos suolaat sanasi sitaatein, joiden lähdeviitettä et tunne, kannattaa käydä kurkkaamassa Wikiquote-palvelusta, löytyykö siteerattu lausahdus sieltä. Sitten kannattaa vilkaista Wikiquotessa viitattua alkulähdettä. Tämä onnistuu näppärästi esimerkiksi Google Booksin tai Project Gutenbergin avulla. Jos aitoa lähdettä ei löydy, sinulla on kaksi vaihtoehtoa edetä. Ensimmäinen on: jätä sitaatti pois. Tämä voi kuitenkin olla tylsä vaihtoehto, jos juuri valitsemasi sananparsi tukee sanomaasi parhaiten. Jos lopputulemana on, että sanomasi nuupahtaa sitaatitta, voit yhä hyödyntää napakkaa sanontaa viestimällä suoraan, ettei sen lähde ole aivan selvillä. Tällaisen ”sitaattiorvon” voit muotoilla älyllisesti rehellisesti käyttämällä esimerkiksi muotoilua ”x:n sanotaan sanoneen”. Voit myös muotoilla vielä tymäkämmin sanomalla esimerkiksi ”internetin palstoilla viipottaa x:n nimiin laitettu sitaatti…” kuten tein edellisen tekstin alussa käyttämälleni Einsteinin nimiin laitetulle nettisanonnalle. Se, mitä et voi tehdä on ottaa napakka sanonta ja omia se omiin nimiisi. Sitä sanotaan plagioinniksi.

Joskus myös feikkisitaatit voivat toimia satiirin välineenä, mutta silloin kannattaa olla tarkkana siitä, että lukija tai kuulija tosiaan ymmärtää kieli poskessa pudotetun verbaalisen posahduspommin. 

Kuten Aristoteles tunnetusti totesi, ”Ei kannata uskoa ihan kaikkeen, mitä internetissä sanotaan.”

Juttusarjan kolmas ja viimeinen osa julkaistaan keskiviikkona. Voit lukea sarjan ensimmäisen osan täältä.

Suuri akateeminen kupla

Akateemisen ihmisen tunnistaa parhaiten kahdesta tunnusmerkistä: hän käyttää vaikeaa ammattisanastoa, ja hän kykenee tarkkanäköiseen kriittiseen ajatteluun. Kumpaakin pidetään suuren oppineisuuden ja älykkyyden merkkinä. Tämä on kuitenkin nähdäkseni hölynpölyä.

Vaikeaselkoisuus tai ongelmakeskeisyys on kaikkea muuta kuin älykästä.

Princetonin yliopiston Daniel Oppenheimerin kuulussa kokeessa sama teksti oli kirjoitettu kahteen kertaan. Ensin se oli esitetty tuttuun akateemiseen tapaan, käyttäen monimutkaista ja koukeroista kieltä. Siis tähän tapaan: ”lokuutiossaan oraattori dispersoi spesifiä ja determinoitua ydindiskurssin kuranttia avainsubstanssia”.

Sitten teksti esitettiin toiseen kertaan niin, että koukerot oli putsattu pois, vaikkapa näin: ”esiintyjä puhui järkeä”. Teksti oli selkokielistä ja ymmärrettävää niin, että maallikkokin pysyi kärryillä. Huippuyliopiston opiskelijat arvostelivat sitten tekstien kirjoittajien älykkyyttä. Tulokset olivat yksiselitteiset: opiskelijat pitivät lähes poikkeuksetta jälkimmäistä tekstiä älykkäämpänä ja tieteellisesti uskottavampana.

Entäs kriittisyys sitten? Tosiasia on, että ei vaadi järin suuria järjen lahjoja osoittaa, mikä kaikki maailmassa on pielessä. Aivotoimintaamme syvään juurtunut negatiivinen vinouma pitää huolen siitä, että huomaamme kyllä heti, kun joku ei mene ihan niin kuin pitää.

Hyvin olevien asiantilojen tunnistaminen on sen sijaan ihan toisen kertaluokan koitos. Puhumattakaan toimivien ratkaisujen keksimisestä ja kehittämisestä. Vaikeissa tilanteissa on hankalaa nähdä pilven kultareunus. Parkkiintuneiden kaavojen rikkominen ja uusien toimintamallien kehittäminen vaatii ponnistelua. Uuden keksiminen on kuitenkin nähdäkseni todellisen nerokkuuden mitta. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoi, lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.

Ei silti, kyllä ammattisanastolla ja kriittisyydellä on paikkansakin. Jotkut asiat vaativat ihan oikeasti yksityiskohtaista käsitteistöä niin, että ne saadaan ilmaistua kirkkaasti ja selkeästi. Esimerkiksi Immanuel Kantin olisi ollut vaikeaa kirjoitta loistoteostaan Puhtaan järjen kritiikki ilman tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Samaten on myös tärkeää osata kiinnittää huomio ongelmiin silloin kun niiden korjaamisella on todellista merkitystä. Tosin ongelman tunnistaminen ilman ratkaisua on silti aika tyhjän kanssa.

Mutta on suuri akateeminen kupla, että älykäs toiminta edellyttäisi koukeroista kieltä tai ongelmiin tähtäämistä. Todellinen tutkimusloisto nousee siitä, kun joku keksii jotain uutta ja innostavaa ja kertoo sen niin, että tyhmempikin ymmärtää. Niin kuin Albert Einstein kerran sanoi, jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ymmärrä sitä itsekään.

Unelmien ja todellisuuden raja on liukuva

Meillä on taipumus ajatella, että mielikuvituksen ja todellisuuden välillä on tarkka raja. Jotkut asiat ovat tosia. Toiset puolestaan mielikuvituksen tuotetta. Ihmistä, joka elää mielikuvitusmaailmassa pidetään psykoottisena ainakin viimeistään silloin, jos hän ei kykene enää suoriutumaan arkisista askareistaan. Tämä käsitys on kuitenkin nähdäkseni harhainen.

Me elämme kaikki mielikuvitusmaailmassa.

Iso osa tosina pitämistämme uskomuksista on mielikuvituksen tuotetta. Itse asiassa uskomusten ja tosiasioiden välillä ei tarvitse edes olla suoraa yhteyttä. Ajattelu kun on tuskin mahdollista ilman jonkinlaista tieto-opillista ydinkäsitteistöä. Amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine kuvasikin osuvasti uskomuksia verkostona, jossa mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi hyväksymällä riittävästi muutoksia toisaalla.

Koko kognitiivinen apparaattimme toimii myös ihan älyttömän taloudellisesti. Jos joku uskomus toimii edes välillisesti, siitä pidetään kiinni, jos ei ole aivan pakko luopua. Tämän takia on yhtä helppoa olla ateisti kuin tunnustuksellinen uskovainenkin: aika harva kokemus voisi osoittaa tällaisen perususkomuksen vääräksi.

Arkiuskomukset eivät ole kuitenkaan perususkomuksia ongelmattomampia. Itse asiassa myös aika iso osa arkisista uskomuksista on myös mielikuvituksen tuotetta.

Aika iso osa meistä ajattelee dinosarusten näyttäneen suurin piirtein sellaisilta kuin Jurassic Parkissa. Tosi asiassa kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan miltä dinosaurukset näyttivät. Jos taas puhutaan vaikkapa Napoleonista, näet nopeasti mielessäsi pikkumiehen käsi takinliepeessä ratsastamassa sotakentille. Tämä Napoleon on kuitenkin ihan yhtä paljon mielikuvituksesi tuotetta kuin dinosauruksetkin.

Ehkäpä konkreettisimpana esimerkkinä voisi käyttää sitä, mitä ajattelet siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Varmaankin keksit jonkun henkilön, joka pitää mielestäsi sinua pölkkypäänä. Tämä on lähes aina mielikuvituksesi tuotetta: harvaa ihmistä kiinnostaa kukaan toinen ihminen niin paljon, että hän ajattelisi tästä arjen tuoksinassa yhtikäs mitään. Ihmiskäsitykset syntyvätkin yleensä vasta vuorovaikutustilanteissa. Jos oletat, että toinen pitää sinusta, hän todennäköisesti pitää sinusta.

Iso osa uskomuksistamme perustuu mielikuviin ja – niin – mielikuvitukseen. Jotkut uskomukset ovat enemmän mielikuvituksellisia kuin toiset. Toisilla taas on jo aika paljonkin kokemuspohjaa – ainakin kunnes toisin todistetaan.

Mielikuvitus ja todellisuus myös vaikuttavat toisiinsa koko ajan. Unelmat perustuvat kokemukseesi ja sitä kautta todellisuuteen. Esimerkiksi nukkuessasi päivän aikana aivojesi rakennetta muuttaneet kokemukset pulpahtavat unissa pintaan samalla kun aivokuoren hermoverkot kiinteytyvät. Mutta todellisuus muuttuu myös unelmien mukaan: kun uskallat haaveilla ihanista asioista ja laitat itsesi niiden eteen likoon, alat muuttaa todellisuutta enemmän unelmiesi kaltaiseksi.

Unelmien ja todellisuuden raja on liukuva. Todellisuus synnyttää unelmia – ja unelmat todellisuutta. Kuten Albert Einstein kerran sanoi: ”Minussa on riittävästi taiteilijaa, jotta uskallan käyttää mielikuvitustani. Tieto on rajallista. Mielikuvitus pitää sisällään koko maailman.”

Sinipunaista politiikkaa

Albert Einstein totesi kerran, että hän ei voi ymmärtää, miksi älykäs ihminen liittyisi poliittiseen puolueeseen. Värin tunnustaminen rajaa liikaa toiminnan vaihtoehtoja. Yhdelläkään puolueella kun tuskin on kaikki oikeat ratkaisut käsissään.

Omalla kohdallani olen pitkään pohtinut, että tunnustamani poliittinen väri lienee lähinnä violetti. Uskon vakaasti yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa itseään – tässä mielessä olen siis ilmiselvä sininen oikeistolainen. Samalla minusta on kuitenkin ensisijaisen tärkeää huolehtia aktiivisesti myös muista ihmistä ja synnyttää sellaisia yhteiskuntarakenteita, joissa huolenpitoa todella tapahtuu. Tässä suhteessa nojaan siis jyrkästi punaiseen vasempaan.

Itse asiassa oikeat ratkaisut löytyvät sekä oikealta että vasemmalta.

Nähdäkseni yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, painottaako ideologia yksilönvapautta vai yhteiskunnan rakenteita. Ongelmat syntyvät siitä, painotetaanko minusta ulospäin suuntautuvaa liikettä – vai ulkoa minuun päin. Eli onko tärkeintä se, miten muut hyötyvät minusta – vai miten minä hyödyn muista. Edellisessä tapauksessa homma toimii, jälkimmäisessä ei – oli ideologia sitten sininen tai punainen.

Vasemmistolainen ajattelutapa toimii loistavasti silloin, kun kysyn, mitä minä voin tehdä, jotta muilla olisi parempi olla. Eli millä tavalla juuri minä pystyn toteuttamaan vaikkapa solidaarisuusaatetta parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä vaiheessa kun argumentaatio siirtyy siihen, miten muiden pitäisi olla minua kohtaan solidaarisempia mennään kuitenkin nähdäkseni rytisten metsään. Tästä on usein kyse, kun puhutaan vaikkapa tukien kasvattamisesta tai perustulosta. Taustalla ei ole tarve auttaa toisia – vaan halu saada itse suurempaa opintotukea tai peruspalkkaa.

Sama juttu pätee oikealla. On erinomaista kannustaa ihmisiä yrittämään ja uskomaan itseensä. Mutta siinä vaiheessa kun tätä argumenttia käytetään perustelemaan sitä, että menestyjä ansaitsee rikkautensa, eikä niitä tarvitse muille jaella, mennään taas suoraa päätä pöpelikköön. Yksikään menestyjä ei ole menestynyt yksin, vaan onnistumisen taustalla ovat myös sen mahdollistaneet yhteiskuntarakenteet. Nallellakaan tuskin olisi miljooniaan, jollei joku istuisi päiviään konttorissa hymyilemässä asiakkaille.

On myös tärkeää huomata, kuten vasta julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei kaikilla ole suinkaan samoja avaimia menestykseen. Siksi erityisesti niiden, jotka pärjäävät hyvin elämässään tulisi kiinnittää erityistä huomiota myös hankalammista lähtökohdista ponnistavien hyvinvointiin. Siitä tulee sitä paitsi itsellekin julmetun hyvä olo. Mutta koska miljoonikot tuskin heti ryntäävät jakamaan omaisuudestaan köyhille, ovat esimerkiksi solidaarisuusveron tapaiset aloitteet tärkeitä. Älykäs yhteiskunta synnyttää sellaisia rakenteita, jotka edesauttavat yhteistä hyvää.

Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta kyse ei siis ole oikeastaan siitä, korostetaanko poliittisessa päätöksenteossa yksilön vaikutusmahdollisuuksia vai yhteiskunnan rakenteita. Kyse on ennemminkin siitä, että ymmärrämme olevamme alusta loppuun asti yhteisö – mutta yhteisö, jonka joka ikinen vaikutuspiste on yksilö. Oli väri sitten sininen tai punainen, kiteytyy hyvinvointi nähdäkseni viime kädessä John F. Kennedyn kuuluisaan lauseeseen: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi – vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”

Tähän kysymykseen vastaamalla vastaat myös siihen, miten teet omasta elämästäsi merkityksellisintä. Merkityksellisyys kun kumpuaa siitä, että voit tehdä jotain, jonka arvo ylittää vain oman välittömän hyvinvointisi. Ja kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, näin teet omasta elämästäsi myös onnellisinta – arvokkaana ja kutsumuksellisena yhteisön jäsenenä.

Musiikkivideoita kaukaisille planeetoille

Keskiviikkona julkaistun Launchland-levyn yhteyteen on tehty myös muutama hauska musiikkivideo. Näistä mielestäni onnistunein on Youtube-klipeistä tehty inspiraatiovideo The Wild, jossa kerrotaan tarinoita siitä, miten esimerkiksi Albert Einstein, Steve Jobs, Leonardo da Vinci ja Richard Branson ovat ponnistaneet vaatimattomista olosuhteista uskomattomiin lopputuloksiin.

Campion’s Flower ja Silent Planet ovat puolestaan stop motion -animaatiotekniikalla toteutettuja filmejä. Ensimmäisessä pääroolissa ovat avaruuslegot, ja tarina perustuu löyhästi Alastair Reynoldsin loistoromaaniin House of Suns. Jälkimmäinen tarina taas lienee kaikille tuttu, ja sankareina ovat origami-linnut.