Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.