Tag Archives: sauli niinistö

Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

19/10/2012

17 kommenttia

Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.

Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.

Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.

Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.

Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.

Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?

Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?

Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.

Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.

Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

12/09/2012

20 kommenttia

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.

Äänestätkö jonkin puolesta – vai jotakin vastaan?

01/02/2012

10 kommenttia

Minä en ole kovin poliittinen eläin. Siitä huolimatta tuumin pitkään, pitäisikö minun kantaa korteni kekoon kirjoittamalla tästä vaalihuumasta. Vaikka olen ollut näistä vaaleista innoissani, on ongelmana ollut se, että kumpikin ehdokkaista on mielestäni kelpo presidenttikandidaatti. Siksi en ole halunnut päätyä osoittelemaan ketään sormella ottamalla kantaa.

Kuten maanantaina kirjoitin, tällaiset kannat (myös omani) on usein tanakasti paalutettu. Siksi argumentointi kuihtuukin usein tyhjänpäiväiseksi juupas-eipäs -nokkapokaksi. Maanantaina tajusin kuitenkin mielestäni tärkeän jutun. Näissä vaaleissa äänestetään nimittäin joko jonkin puolesta tai jotain vastaan. Pelkkä vastustaminen on kuitenkin mielestäni aika tyhmää.

Jos määrittelet itsesi sen kautta, mitä vastustat, et koskaan tule itseksesi.

Pelkkä vastustaminen ei rakenna yhtään mitään. Vasta siinä vaiheessa kun seisot jonkin asian puolesta, on asioita mahdollista viedä eteen päin. On myös tärkeää huomioida, että jonkin puolesta oleminen ei tarkoita sitä, että on toista vastaan. Eli presidentinvaaleissakin voi äänestää ehdokastaan vastustamalla toista: siksi, ettei halua että toinen tulee valituksi. Tai sitten voi äänestää ehdokastaan kannattamalla, ottamatta kantaa kilpailevan kandidaatin pätevyyteen. Tässä kolmannen poissuljetun laki ei siis päde.

Minä äänestin yhteisöllisen Suomen puolesta. Se tarkoittaa sitä, että äänestin sen puolesta, että ainaisten vastakkainasetteluiden sijaan ottaisimme vierasta kädestä ja miettisimme, mitä voimme yhdessä tuumin saada aikaan – niin perussuomalaiset kuin vihreät, niin vasemmistolaiset kuin kokoomuslaisetkin.

Äänestin rohkean Suomen puolesta. Olimme edelläkävijöiden joukossa, kun uskalsimme valita naispresidentin. Uskallammeko nyt olla uranuurtaja ja valita ensimmäisenä valtiona koko planeetalla keulahahmoksi miehen kanssa elävän miehen?

Äänestin innostuneen Suomen puolesta. Sellaisen Suomen, joka pysäyttää Rautatieaseman laulamalla Finlandiaa, kerää suomalaiset eturivin taiteilijat sytyttämään jäähallillisen kansakuntaa ja kokoaa sosiaalisessa mediassa ennen näkemättömän yhteisen poliittisen rintaman.

Ja lopuksi, äänestin ennakkoluulottoman Suomen puolesta. Minun ääneni meni sen puolesta, että vaikka kaikki muut ympärillä päivittelisivät sitä, miten kamalia juntteja kilpailevan puolueen kannattajat ovat, osaisimme ostaa junalipun sahalle ja käydä paiskaamassa kättä erilaisen ihmisen kanssa.

Äänestin sellaisen Suomen puolesta, jossa erilaisuus ei pelota, vaan sitä yritetään ymmärtää. Sellaisen Suomen, jossa jokainen katsoo omaan tulevaisuuteensa ja seisoo rohkeasti oman asiansa puolesta – olematta toista vastaan.