Luin hiljattain Umberto Econ mestariteoksen Ruusun nimi. Skolastikkotrillerissä fransiskaanimunkki William Baskerville ratkoo Adson-apureineen italialaisluostaria kohdannutta murhamysteeriä.
Baskervillellä on sherlockmainen vainu, jonka nojalla hän kykenee ällistyttäviin päätelmiin. Esimerkiksi luostariin saapuessaan hän päättelee parista katkenneesta oksasta ja kavionjäljestä, mihin kadonnut hevonen on suunnannut juomaan ja jopa sen nimen – alkuun edes tietämättä, että koni oli tiessään.
Perinteistä loogista päättelyä on kahdenlaista. Deduktio tarkoittaa sitä, että varmoiksi oletetuista yleisistä periaatteista tehdään loogisesti pätevä johtopäätös. Jos esimerkiksi kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, voimme deduktiivisesti päätellä, että Sokrates on kuolevainen.
Induktio puolestaan tarkoittaa sitä, että teemme yleistyksen jonkin havaintoaineiston nojalla. Jos esimerkiksi tämä korppi, tuo korppi ja vieläpä kaikki eilen tavatut korpit ovat mustia, voimme tehdä induktion ”korpit ovat mustia”.
Induktion ja deduktion avulla ei kuitenkaan päätellä hevosen nimeä muutamasta murtuneesta oksasta, eikä liioin ratkota murhamysteereitä.
Salapoliisinero päättelee abduktiivisesti.
Abduktio on amerikkalaisfilosofi Charles Sanders Peircen 1800-luvun lopulla lanseeraama termi päättelylle parhaaseen lopputulokseen.
Abduktio tarkoittaa pelkimmillään sitä, että oletamme joukon erilaisia mahdollisia selityksiä – siis arvaamme, mistä voisi olla kyse. Tämän jälkeen teemme deduktiivisia päättelyitä muodostamistamme oletuksista eli hypoteeseista. Sellainen oletus, josta tehdyt johtopäätökset käyvät parhaiten yksiin kokemuksemme kanssa valitaan lopulta parhaaksi selitykseksi.
Myös tieteellinen tutkimus etenee pääasiassa abduktiivisesti. Kun omena kopsahtaa fyysikkonokkelikon päähän, se saa hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Lähettikö Jumala omenan hänen päähänsä? Onko kyseessä eetterin liikkeiden aiheuttama ilmiö? Vai voisiko olla, että maapallo vetää puoleensa muita kappaleita – onko siis olemassa ilmiö nimeltä painovoima? Kun näistä olettamista tehdään päätelmiä, käy pian ilmi, että viimeinen hypoteesi on uskottavin. Olkoon siis niin, että painovoima saa aikaan omenoiden putoamisen.
Abduktiossa olennaisinta on mielikuvitus – kyky muodostaa olettamia siitä, mikä voisi selittää tutkittavan ilmiön. Sherlock Holmes, William Baskerville ja Isaac Newton muodostavat joukon toinen toistaan mielikuvituksellisimpia hypoteeseja. Se, joka käy parhaiten yksiin tunnettujen tosiseikkojen kanssa valitaan parhaaksi selitykseksi.
Kun siis seuraavan kerran kohtaat päätäsi kutkuttavan ongelman, älä yritä ratkaista sitä vain yhtä kaistaa pitkin. Muodosta sen sijaan vaikkapa puolen tusinaa hypoteesia ja arvioi, mikä hypoteeseista on uskottavin. Kun vielä perehdyt tutkimuskohteeseesi yksityiskohtaisesti, ratkot pian ongelman kuin ongelman käden käänteessä.
Ajattelun ammattilainen 
Loisto kirja ja hyvä elokuva. Lisäksi sulta upea blogi postaus. Kudos Lauri!
Tero,
Kiitos kommentista! Leffa on tosiaan myös varsin mainio, vaikka Econ filosofisemmat pohdiskelut siitä pääosin puuttuvatkin. Mutta Sean Connery ja Christian Slater tekevät loistotyötä päärooleissa.
Salapoliisipäättelyä on aika vaikea kuvata, koska parhaimmillaan se menee lähelle mystiseltä tuntuvia intuitiivisia kykyjä paljastaa asioita. Voi olla että muistan Ruusun nimen tapahtumia väärin (siitä on sen verran aikaa kun luin sen). Mutta vaikka pidin itse kirjasta, niin olin muistaakseni pettynyt siihen, miten salapoliisipäättelyä siinä kuvataan. Sherlock Holmes tarinat tuo jotenkin paremmin vihjeiden käytön ja päättelyn esiin – vaikka Sherlock niissä aina niin erehtymätön onkin! Itse korostaisin abduktion muotona myös sitä, miten noita erilaisia selitysehdokkaita haetaan käyttämällä erilaisia vihjeitä, rajauksia ja ehdotuksia. Mielikuvitus yhdistyy tällöin päättelyyn. Se että oletamme joukon selityksiä, joista pyrimme löytämään parhaan, on jo tavallaan myöhemmän vaiheen abduktiota (ns. päättely-parhaaseen-selitykseen malli). Eli sanoisin että edellisen kaltainen abduktiivinen päättely on taitavaa vihjeiden, rajausten ja aiempien tietojen käyttämistä haettaessa hyviä selitysehdokkaita. Vihjepäättely minusta tarkoittaa, että tarvitaan yleensä useammanlaisia omenan kopsahduksia, että mielikuvitus yhdistyy hedelmälliseen päättelyyn sherlockeillakin!
Sami,
Kiitokset erinomaisesta kommentista! Salapoliisipäättely on tosiaankin mystistä juuri siinä, että se on pohjimmiltaan hyvin intuitiivista toimintaa. Muistaakseni C.S. Peirce totesi abduktiosta joskus kysyttäessä, että miten ne hypoteesit muka kehitettään, että ”jotkut arvaukset nyt vaan toimivat paremmin kuin toiset, ja useimmiten arvaamme oikein.” Toimivan hypoteesin muodostaminen edellyttää toki paljon aiempaa tietoa (harjaantuneisuutta omaan alaan) sekä tarkkaavaisuutta. Lisäksi se edellyttää nähdäkseni niin suurta harjaantuneisuutta, että kykenee intuitiivisesti valikoimaan toimivia ratkaisuja valtavan laajasta valinta-avaruudesta, jonka purkaminen analyyttisesti olisi mahdotonta. Siksi siis tiede ei esimerkiksi voi toimia deduktiivisesti.
Mitä tulee Econ kirjaan, tuota sherlockmaista päättelyä kuvataan siinä lähinnä juuri alun hevosta koskevassa tapauksessa. Se muistutti mielestäni herkullisella tavalla juuri Doylen dekkareita.
Kiitokset vielä loistavasti aihetta laajentavasta ja avaavasta kommentistasi!
Hyvä juttu.
Olen itsekin miettinyt päättelytekniikoita myös Peircen näkökulmasta. Jouko Seppänen on kirjoittanut kirjan Logiikan oppihistoriaa ja käsitteitä, jos joku haluaa tutkia päättelyä historian mukaisesti myös ennen Peirceä.
Ohjelmistojen tutkimisessa nuo periaatteet deduktio, induktio ja abduktio tulevat ihanteellisesti esille. Valitettavasti ohjelmistoalan kaverit ovat niin kiinni ”turpeessa” eli työssään ettei heitä saa filosofoimaan tällaisilla asioilla: eivät arvosta Sherlock-Holmes-ajattelua…
On aivan superupeata havaita, että ohjelmistotestaus kaikkinensa on pelkkää deduktiota tarkoituksena löytää vika. Monikaan softari ei sitä tiedä.
Kun vika on löytynyt, alkaa kontekstien etsintä eli mitä missä ja milloin. Siinä ohjelman eri reittien muodostamat parametrit ovat avainasemassa. Korjaajan tulee induktiivisesti määritellä vian laajuus, esiintymistavat ja juuri nuo parametrit luokiteltuna toimii/ei toimi. Siitä päästäänkin korjaukseen.
Korjauksen suunnittelu on abduktiota, keksimisen logiikkaa. On mietittävä pienin mahdollinen muutos, joka vaikuttaa siten, että tietyt tapaukset (induktiivinen luokittelu), muuttuvat halutulla tavalla. Joskus on tarpeen muuttaa arkkitehtuuria, joskus käyttää ns. käärimistä, joskus on rakennettava uusia logiikkapolkuja. Tähän tarvitaan kekseliäisyyttä. Jos jotakuta kiinnostaa, aiheesta on lisää täällä: http://www.swmaster.fi/Documents/Pikakatsaus_Ohjelmistovikojen_Selvittamiseen.pdf.
Sanoisin vielä, että myös Peircen semiotiikka on tuolla aihealueella erittäin hyödyllinen – työkalussa sovellettuna.
Erkki,
Mielenkiintoisia huomioita. Eri päättelymuodot ovat kyllä tarpeellisia ja käyttökelpoisia monenlaisilla aloilla.
Kuinka aktiivisesti softan kehittämisessä hyödynnetään muuten lateraalista ajattelua?
Päivitysilmoitus: 4 loistavaa TV-sarjaa ajattelun ammattilaiselle | Ajattelun ammattilainen