Sain viimein raivattua ulkorakennukseen tilaa sen verran, että siellä mahtuu kirjoittamaan. Työhuone alkaa muistuttaa takavuosien näkemystäni hullun professorin kammiosta pölyisine kirjariveineen, miellekartoilla vuorattuine seinineen ja artikkelien peittämine työpöytineen.
Toissailtana olin kirjoittamassa väitöskirjaani ja poikkesin hetkeksi sisälle. En ollut ajatellut viipyä kuin hetken, mutta kuinka ollakaan, vaimoni oli juuri lähdössä jumppaan. Hän oletti, että nukutan lapset, niin kuin on normaalisti tapana keskiviikkoisin.
Siitä vasta poru syntyi. Olin kirjoittamisesta fiiliksissä kuin pikkulapsi karkkikaupassa, ja lasten nukuttaminen tuntui sillä silmäyksellä ihan viho viimeiseltä koitokselta. Koko olemukseni täyttyi pakottavasta tarpeesta karata äkkiä ovesta ulos takaisin pölyisten kirjojeni pariin.
Hetken siinä kärvisteltyäni tajusin kuitenkin, että moka oli omani: haavekuvani kirjoihin uppoutumisesta pikkutunneille asti sai käyttövoimansa siitä, että olin suloisesti unohtanut arkirutiinin. Toivuttuani sain itseni viimein kammettua kirjoittamismoodista nukuttamismoodiin. Muutaman lastenlaulun jälkeen muksut tuhisivatkin jo Höyhensaarilla.
Jäin miettimään sitä, minkä ihmeen takia toimesta toiseen vaihtaminen oli niin tuhottoman vaikeaa. Vastaus hahmottui kohtalaisen äkkiä.
Toimintamme koostuu erilaisista prosesseista.
Toiminta, niin kuin ajattelukin, koostuu eri tavoin rakentuneista tapahtumasarjoista, jotka tuottavat erilaisia tuloksia. Nämä prosessit ovat puolestaan aika raskaita; niillä on oma liikevoimansa, jota on vaikeaa pysäyttää siinä vaiheessa, kun ne ovat kerran käynnistyneet.
Toimintaprosessit ovat kuin vinyylilevyjä: kun yhden on kerran laittanut pyörimään, on aika vaivalloista raahautua olohuoneen toiselle puolelle vaihtamaan levyä. Koetapa esimerkiksi joskus lakata kokeeksi puhumasta kesken lauseen, tai pysähtyä paikallesi, kun olet kävelemässä kauppaan. Kovimmat tahdon jättiläiset kykenevät pidättelemään käynnissä olevaa prosessia jopa kymmeniä sekunteja.
Ihmiset ovat kuitenkin nähdäkseni erilaisia sen suhteen, kuinka hyvin käynnissä olevat prosessit joustavat ympäristömuuttujien suhteen – eli kuinka joustavia ihmiset ovat. Yhdet ovat tankkeja, toiset tiikereitä.
Tankki puskee läpi yhden jutun kerrallaan, pyrkien lopputulokseen vääjäämättömällä teholla puut ympärillä ryskyen. Tankin suunnan kääntäminen vaatiikin Teräsmiehen otteita. Tiikeri puolestaan loikkii mättähältä mättähälle kissaeläimen eleganssilla ja muuttaa suuntaa silmänräpäyksessä jos tarve niin vaatii. Tunnistan itseni ensimmäisestä kategoriasta; mutta kenties ripaus tiikeriäkin voisi toisinaan tehdä ihan hyvää. Voikohan tiikeriksi oppia?
Ajattelun ammattilainen 
Minulla on pieni kokemus siitä, että kyllä voi tiikeriksi ainakin jonkin verran oppia.
Aikoinani olin muutamia vuosia toimittajana. Siinä oli pakko oppia. Tiedät varsin hyvin, kuinka rasittaa ja kismittää, kun kesken kaiken ollessasi uppoutuneena kirjoitustyöhön puhelin soi. Menee hetki ennen kuin pystyt kuuntelemaan, loppuosa puhelusta saattaa mennä pelkäksi kuunteluksi ja myöntelyksi. Mutta toimittajan työssä oli pakko oppia:
Kirjoitat teatteriarvostelua keskittyneesti. Puhelin soi. Vastatessasi, jo sanoessasi nimesi, olet tilanteessa mukana ikään kuin ”unohtanut” koko teatterijutun, pystyt keskittymään siihen, mitä puhelimesta tarjotaan, kyselemään, sopimaan, tekemään muistiinpanoja. Ja heti laskettuasi luurin ja luettuasi tetatterijutun alun voit jatkaa sitä. Aivan rauhassa hermostumatta. – Opin tämän vähitellen.
Voisikohan tuommoista harjoitella esimerkiksi siten, että soittelee peräkanaa useille ystäville, joille kaikille täytyy kerto eri juttu, kysyä eri asiaa ja ehkä samaan ruljanssiin soittaa epämääräisessä järjestyksessä uusintasoitto ja kysyä jotain tarkennusta tai antaa lisäohjeita. tms. Tai ehkä muutama ystävä on samaan aikaan luonasi ja keskustelet heidän kanssaan kesälomasuunnitelmista.
Oma poikani on tuommoinen tankki. Kertoo usein kuinka rasittavaa tietokonemiehen on kesken ohjelmoinnin alkaa lukea sähköpostia ja vastata siihen. Voisi poika harjoitella mutta tankki mikä tankki.
Ohjelmistojen tekemisen vaativuus tunnutaan varsin helposti aliarvioitavan sellaisten toimesta, jotka eivät itse sitä tee. Kun teet ohjelmaa, joudut usein toimimaan aivan täydellä kapasiteetillasi. Ohjelmoitaessa on päästävä flow-tilaan, muuten siitä ei tule yhtään mitään. Mitä vaikeammasta ohjelmasta on kyse sitä vaikeampi siihen on päästä kiinni. Toisinaan on pakottauduttava aloittamiskynnyksen yli ja potkittava itseä vaikka väkisin siihen flow-tilaan.
Joka ikinen kerta kuin teet tuon, se ottaa aika paljon energiaa ja resursseja. Joka ikinen kerta kun sinut keskeytetään yhtään pidemmäksi hetkeksi saat aloittaa tämän käynnistysprosessin uudestaan. Kuinka monta kertaa sen sitten päivässä ja viikossa kukin jaksaa tehdä? Ei niin montaa, että hyvän tuottavuuden saisi aikaan häiriöisessä ympäristössä.
Kannattaa muistaa, että ohjelmointi on yhtäältä luovaa kuin kirjoittaminen ja toisaalta ankaraa kuin matematiikka. Virheille ei ole mitään sijaa. Tämän työn tekeminen kasvattaa ihmisestä melkein väkisinkin ”tankin”. Tottahan sitä voi tiikeröidä näissäkin hommissa, mutta minun kokemukseni puhuu sen puolesta, että tiikeröinnin seurauksena tuottavuus laskee reilusti ja koodiin ilmestyy virheitä.
En tiedä kuinka paljon tiikeröintiä voi oppia, mutta raskasta se joka tapauksessa on. Asiassa (valitettavasti) auttaa, jos on valmis hyväksymään sen aika suuren performanssi-impaktin, jonka tiikeröinti aiheuttaa. Kivaa siitä ei silti varmaan tule koskaan.
Kyllä tiikeröinti kannattaa, ei kaikki työt ole junnamista jonkin sinänsä mielenkiintoisen asian parissa. Klisee höperöstä professorista on jostain saanut alkunsa, jospa onkin totta!
Esimerkiksi opettajan työ vaatii runsaasti tiikeröintiä, lääkäri samoin! Yleensä elävien ihmisten kanssa joutuu tiikeröimään, kyse on sosiaalisista kyvyistä. Kysehän on yksinkertaiseti siitä, että ihminen voi nopeasti vaihtaa näkökulmaa. Luovalle ihmiselle välttämätön ominaisuus.
Olet Susanna täysin oikeassa ohjelmoinnin suhteen. Ilman flow-tilaan pääsemistä ei synny mitään kelvollista. Valitettavasti kaikki häiriötekijät eivät tuota asiaa ymmärrä 😉
Loppujen lopuksi sekä tankkeja että tiikereita tarvitaan kuitenkin yhtä lailla. Voitteko kuvitella millaista olisi työyhteisössä, jossa kaikki vain puurtaisivat itsekseen töitä kuin tankit tai poukkoilisivat ideasta toiseen salamana kuin tiikerit? Sopiva sekoitus molempia ja hommat etenevät.
Napakka ja omakohtainen postaus!
Itse olen ”täystiikeri”, ja siksi tarvitsen usein tankkiharjoittelua. Kyllästyn helposti käsillä olevaan puuhaan ja ryhdyn tekemään jotain muuta (eli kivempaa, haastavampaa tai mielenkiintoisempaa).
Tiikeröintini vuoksi minulla on usein yhtä aikaa 31 hommaa kesken. Toisaalta pystyn saumattomasti hyppäämään puuhasta toiseen, ja pystyn parissa sekunnissa orientoitumaan uuteen tai palaamaan vanhaan.
Waatti osui naulan kantaan: sekä työyhteisössä että ihmisen omassa persoonassa tarvitaan molempia taitoja.
Loistavia näkökulmia!
Jäin miettimään yhtä asiaa:
Eikö flow-tila ole mahdollista saavuttaa myös tiikeröinnillä? Eli jos saa eri askareet seuraamaan toisiaan sopivan ketterästi, eikö siitäkin seuraa flow, samoin kuin uppoutuneesta keskittymisestä?
Sinänsä olisin taipuvainen puoltamaan kyllä esimerkiksi ohjelmoinnissa tai kirjoittamisessa tankkinäkökulmaa.
ÖÖH, olen ohjelmistosuunnitteli ja tiikeri. Itseasiassa minusta on jo jonkinaikaa tuntunut että olen flow-tilassa jatkuvasti. Ideoin koko ajan. Yhdistän asioita intuitiivisesti, ja en paljoa ’järkeile’. Ja jälkeä syntyy. (Sen mukaan) 😀