Facebook on tehnyt aika ovelan tempun. Ensin se on verkottanut pitkälti koko länsimaisen maailman. Ja nyt, askel askeleelta, Facebook on riisumassa meitä kaikkia virtuaalisesti alastomiksi. Pian kaikki, mitä sinusta Facebookiin kirjautuu on enemmän tai vähemmän julkista tietoa.
On toki huomattava, että itsensä julkituominen on ollut yhteiskunnassamme alati kasvava trendi muutenkin. Suunta näyttää kuitenkin siltä, että pian et voi enää edes halutessasi säilyttää salaisuuksia. Aika moni on tästä kauhusta kankeana. Dystoopikot siteeraavat vuoron perään Orwellia ja Huxleyta. Ja me muut silmäilemme epäillen tuota tietokoneeseen nykyään jo kiinteäksi pultattua nettikameraa. Joko isoveli valvoo?
Yksityisyys on elintärkeää dogmaattisessa keskusjohtoisessa yhteiskunnassa, joita historiastamme löytyy yltä kyllin. Kun tyranni määrää normit niin tiukalle, ettei kukaan ihminen voi tosiasiassa elää niiden mukaan, on pakko pitää salaisuuksia. Muuten kaikki joutaisivat roviolle. Nykyajan liberaalidemokraattisissa länsimaissa yksityisyys ei kuitenkaan ole enää ehto henkiinjäämiselle.
Demokraattisessa yhteiskunnassa yksityisyyden hälvenemisellä on myös mielenkiintoinen kääntöpuoli. Kuulin taannoin, että amerikkalaispoliitikot eivät enää uskalla valehdella vanhaan malliin televisiohaastatteluissa. Koskaan ei voi tietää, kaivaako vastapuolueen ehdokas seuraavassa vaalitaistossa vanhan haastattelun esiin YouTubesta. Voisiko yksityisyyden hälvenemisestä peräti seurata se, että avoimessa yhteiskunnassa toimittaisiin entistä rehellisemmin ja avoimemmin?
Yksityisyyden puutteeseen tepsii periaatteessa yksinkertainen niksi: elä niin, että koko elämäsi voisi tiedottaa jäännöksettä maailmalle.
Kyse on Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin muunnoksesta Big Brother -sukupolvelle. Königsbergin vanha kettu kun kehotti elämään niin, että jokaisen tekosi voisi ulottaa yleiseksi laiksi.
Ongelma tässä on, että harva meistä kykenee oikeasti tällaiseen ideaaliseen elämään. Jokainen töppää joskus, eikä jäännöksettä julkinen elämä tunnu siksi houkuttelevalta. Tässä apuun tulee kuitenkin yleisyys. Jos käykin ilmi, että – hyvänen aika! – ihan jokainen mokaa joskus, menettävät hölmöilyt merkittävästi shokkiarvoaan. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, ja niin edelleen. Et ole yksin virheidesi kanssa. Kuka tietää, vaikka oppisimme peräti ymmärtämään, että virheiden tekeminen on keskeinen osa omaa kehitystämme.
Tällä hetkellä kehitys näyttää suuntaavan kohti alati avoimempaa yhteiskuntaa. Tähän kehitykseen, niin kuin kaikkeen kehitykseen, liittyy myös ongelmia. En esimerkiksi suosittele tiedottamaan Facebookissa kaksiviikkoisesta kesälomamatkasta jolloin arvokiinteistösi jää tyhjilleen. Nykyaikainen rosvo kun louhii tiedon verkosta käden käänteessä. Kotiin palatessasi voi virtuaalivoron kädenjälki voi näkyä tyhjänä ammottavassa asunnossasi.
Jos kehitys jatkuu nykyistä rataa, on kuitenkin syytä miettiä, mitä sitten tehdään, jos yksityisyys muuttuu pian samanlaiseksi reliikiksi kuin hevosrattaat ja CD-levy. Kaikkeen kehitykseen liittyy hyviä ja huonoja puolia. Kumpaan suuntaan nyt ollaan menossa?
Ajattelun ammattilainen 
Käytännössä:
An ounce of prevention is worth a pound of cure.
Koska voidaan ajatella ettei netistä saa koskaan mitään pois, on yksinkertaisesti parasta pitää huoli siitä, ettei sinne mitään sellaista joudu, joka sieltä pitäisi kipeästi saada pois.
Täysinhän tuo ei ole omissa käsissä, sillä muut voivat julkaista sinusta juoruja tai tietoja, joiden katsot kuuluvan yksityisiin asioihisi. Silti yleisessä tapauksessa ihminen itse levittelee asiansa verkkoon.
Jos primääri syypää omien asioiden levittelyyn löytyy tuolin ja näytön väliltä, kannattaa pysyä verkossa anonyyminä tai pysyä suljetuilla foorumeilla.
Kynnystä hölmöilylle voi nostaa siten, ettei kuulu esim. facebook:kiin. On suurempi kynnys laittaa sinne jotain, jos pitää ensin rekisteröityä ja haalia sieltä kaikki tutut, ystävät ja kummin kaimat. Asiat voi tehdä itselleen niin hankaliksi, ettei käytännössä viitsi tehdä tyhmyyksiä, kun typeryysimpulssin sattuu syytä tai toisesta saamaan.
…
Ketkuilua:
Hauska yksittäinen idea yleisesti sosiaalisessa verkossa, kuten facebookissa oli äsköttäin twitterissä mainittu ”poisoning the well”. Itsestään voi syöttää verkkoon myös disinformaatiota. Koska informaatiota ja disinformaatiota voi olla varsin vaikea erottaa toisistaan, myös tämä voi olla eräs tapa hankkia itselleen hieman suojaväriä.
…
Syvempiä syntyjä:
Lopulta kuitenkin voi kysyä, että miksi joku haluaisi varjella julkista imagoaan? On periaatteessa täysin mahdollista ottaa asenne, ettei juurikaan välitä siitä mitä ihmiset yleisesti ottaen ajattelevat sinusta.
Yhtäältä olenkin sitä mieltä, ettei muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään ja kädellisistä asenteistaan juurikaan kannata välittää. Ihmiset ovat yhtäältä todella tribaalisia, kädellisiä, nurkkakuntaisia suppeamielisiä itsekkäitä rasisteja ja (virtuaali)kylänationalisteja, joiden miellyttämisessä ei ole mitään kovin ylevää. Voidaan varsin perustellusti kysyä, miksi minun pitäisi välittää pätkääkään siitä, mitä muut minusta ajattelevat.
Valitettavasti käytännössä suuren keskiluokan edustaja ei omaa vapautta toteuttaa ja edustaa ainutkertaista itseään. Henkilöt, jotka ovat työmarkkinavoimien ulkopuolella voivat näin tehdä. Siten voidaan yhtäältä sanoa, että raha todella vapauttaa. Toisaalta sekin vapauttaa – tavallaan – että irtisanoutuu koko hommasta, eikä edes yritä tehdä mitään n.s. tuottavaa.
Suuren sosiaalisen konstruktion hampaissa tiukimmin ovat ne, jotka koettavat pysyä kiinni työpaikoissaan maksaakseen asuntolainansa. Tämän ryhmän on lähes pakko pitää huolta siitä, että heidä netti-imagonsa on sellaisessa kunnossa, että työpaikka ei sen vuoksi vaarannu ja että uuden paikan hakeminen tarvittaessa on käytännössä mahdollista.
On aika ironista ja surkuhupaisaa, että se kansanosa, joka työllään elättää muita on se sama, joka omaa kaikkein vähiten sosiaalista vapautta ja joka ottaa kaikkein suurimmat riskit pyrkiessään toteuttamaan itseään – niin verkossa kuin muuallakin.
Niinpä eräs tapa suojautua imago-ongelmalta on irtisanoutua järjestelmästä, joiden puitteissa huonon imagon sanktiot jaetaan. Käytännössä tämä on niin kallista, että harvalla siihen todella on varaa sen elintason puitteissa, joihin olemme ehdollistuneet.
Toisinaan voikin olla varsin tervellistä pysähtyä pohtimaan, mikä on se hinta minkä siitä maksaa, minkä pankille on velkaa. Eräs sen yksittäinen kustannus on tarve ylläpitää hyvää netti-imagoa.
Susanna,
Nostat esiin tärkeitä kysymyksiä. Toki ajatus yksityisyyden hälvenemisestä on ongelmallinen monessa mielessä nyky-yhteiskunnassa. Mutta toisaalta voi olla myös optimistinen ja ajatella, että näiden murrosten myötä myös sellaiset sosiaaliset konstruktiot, joista puhut alkaisivat pikku hiljaa murentua.
Nähdäkseni on syytä tarkastella tätä ilmiötä varovaisen kriittisesti ja seurata, mihin suuntaan ollaan menossa. Ja toisaalta, jos nähtävissä on myös hyviä puolia, kannattaa myös niistä pitää kiinni.
The upside is immensely bigger than the downside.
Tekemällä hyvää, treenaamalla aitoutta ja auttamalla toisia parhailla lahjoillaan, tulee antaneeksi noin miljoona kertaa enemmän hyvää kuin harmia.
Ja se ei tulevaisuuden avoimessa maailmassa ainakaan pahaa tee omallekaan onnelle, maineelle ja palkkapussille.
Focus on the Upside.
Olli,
Erinomaisesti kiteytetty!
Mahtava kirjoitus Lauri. Kirjoituksissasi yhdistyy sisältö ja taito.