Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.
Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.
Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, ”siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”
Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.
Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.
Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.
Ajattelun ammattilainen 
Positiivisessa hengessä huomautan ja kokemuksesta tiedän, että jo siirryttäessä peruskouluun nelisenkymentä vuotta sitten keskeisenä tavoitteena oli oppilaskeskeinen oppiminen. Haluttiin unohtaa tyystin 30-lukulainen armeijan oppimista mustuttava opettajakeskeinen opetusmetodi.
Peruskoulussamme behaviorisrmi on vuosikymmeniä sitten unohdettu ja työskennelty ja oppiminen tapahtuu luottaen kognitiiviseen oppimiskäsitykseen.
Kasvatustiede, jota opettajajiksi aikovat opiskelevat ja sen mukaisia käytäntöjä harjoittelevat koko 5-vuotisen koulutuksensa ajan, perustuu siis kognitiiviselle oppimiskäsitykselle, jossa oppilaan oma ajattelu ja koko oppilas yksilönä on keskeisenä ja opeteallaan myös vuorovaikutustaitoja, tiedon etsintää jne.
Nyt kun taas tehdään kouluihin uusia opetussuunnitelmia, olisi siis hylättävä ajatus ruveta rakentamaan kiihkeästi erilaisia tasoryhmiä, jotka erottelisivat lapset ns. hyviin ja huonoihin. Tällaisen ajattelun perustana on ajatus, että lapsen päähän voi kaataa tietoa, millään muulla ei ole väliä. Sellaista koulua Suomessa ei siis ole, eikä toivottavasti tule.
Nykykoulu ei siis suinkaan aliarvioi lapsen omia ajatuksia ja motivaation tärkeyttä. Koulu on mitä suurimmassa määrin valmentava ja oppilan koko persoonallisuuden huomioon ottava. Opettajan rooli on juuri tuo valmentajan rooli.
Kaikenlaisia kokeiluja kasvatuksen alalla on tietenkin hyvä seurata ja niistä voi saada jopa hyviä virikkeitä, mutta perusasiat suomalaisessa koulussa ovat tolkullisella ja hyvällä tasolla. Täytyy muistaa, että koulu ei saa olla myöskään hassunhauska puuhastelun paikka, joka sävy on esim. Steiner-koulussa.
Opettajalla on kuitenkin vastuu kaikesta, oppilaiden turvallisuudestakin.
Kahden peruskoululaisen äitinä en valitettavasti voi allekirjoittaa näkemystäsi nykykoulusta. Sirpaleinen tiedon pänttääminen on se mitä mitataan kokeissa ja yksilöllisyys on samaa tasoa kuin armeijassa.
Hymyilevälle henkilölle
Miksi oppiminen ei saa olla hassun hauskaa? Onko puuhastelu tosiaan pahasta? Eikö nimenomaan oppimisen alku ole aina puuhastelun tasolla?
Ainakin omia lapsia katsoessa paras oppiminen alkaa poikkeuksetta puuhastelemalla.
Usein näyttää olevan myös niin että kun lapsen omien valmiuksien ja hänelle tavoitteeksi annetun tai hänen itsensä omaksuman mielikuvien ero on liian suuri koko homma jää sikseen, eikä oppimista tapahdu.
Onkohan niin että mielikuvat ylhäältä annetusta ”asiantuntijatiedosta” ja asiantuntijan asemasta ovat suurin este oppijakeskeisen oppimisen tiellä?
Ystävällisesti ihmetellen: Jesse
Itseäni mietityttää se, miten oppilaat itse kokevat oppimisensa, jos painotetaan opettajaa nimenomaan valmentajana asiantuntijan sijaan. Tällöinhän opettajan kontrolli oppimisprosessin ohjaamisen suhteen siirtyy toiselle, nimittäin vuorovaiktuksen tasolle.
Tulee ainakin mieleen, että siinä missä asiantuntijaopettajan kontrollitoimenpiteet suuntautuvat suorituksen arviointiin, esim. kokeiden korjaus ja arvosanojen antaminen, valmentaja-opettaja pyrkii vaikuttamaan oppilaan oppimisprosessiin motivaation ja tunteiden tasolla, esimerkiksi toiveiden ja pelkojen kautta. En osaa sanoa metodien vaikuttavuudesta oppimistuloksiin, mutta valmentaja-opettajalta ainakin vaaditaan aika lailla enemmän sosiaalista älykkyyttä ja muita vuorovaikutustaitoja, jottei oppimisprosessilla ole vaarana muuttua nuorta ahdistavaksi ja henkisesti liian raskaaksi. Tässähän asiantuntijaopettajuuden ”suorituspainotus” paradoksaalisesti voi jopa kasvaa, kun se viedään henkilökohtaiselle tasolla valmentaja-valmennettava-suhteessa.
Steiner-koulun käyneenä voin huomauttaa, että hassun hauska puuhastelu ja leikki on mainio keino opettaa lapset itse oppimaan, mikä on ainakin tulevaisuuden opinnoissa suoritumisen kannalta mielestäni tärkeämpää kuin kuuliainen pänttääminen tulosten tai muiden ulkoisten motivaatiotekijöiden vuoksi.
Jesselle,
ei puuhatelussa mitään paha ole, ei toki. Aikuistenkin tekemiset jäävät monesti hassunhauskan puuhatelun asteelle.
Hyvää jatkoa!
Kiitos kaikille kommenteista!
Muutamia huomioita oppimisen hauskuudesta: Esimerkiksi Montessori-koulutusta jonkin verran seuranneena olen kyllä aika vakuuttunut siitä, että hauska puuhastelu on juurikin paras tapa oppia uutta. Oma tyttäreni oppi puolestaan erottamaan jo kolmevuotiaana esimerkiksi b-lymfosyytit ja makrofagit toisistaan katsomalla Olipa kerran elämä -sarjaa.
Ja kannattaa muistaa, että aikuisten ”hassunhauska puuhastelu” on parhaimmillaan sellaista leikkiä, josta syntyvät Mona Lisat, hehkulamput ja Apple-tietokoneet – Leonardo, Edison ja Steve Jobs edustavat kaikki tapauksia, jotka ovat tehneet tarkalleen sitä, mitä haluavat elämällään ja tätä kautta rikastaneet merkittävästi myös toisten ihmisten elämää. Kuten Mark Twain on sanonut, ”Työ ja leikki ovat kaksi sanaa, jotka kuvaavat samaa asiaa eri olosuhteissa.” Ei elämän, eikä oppimisen, tarvitse olla tervanjuontia.
Suosittelen tutustumaan Jobsin Stanfordin puheeseen vuodelta 2005. Siinä on mielestäni aika hyvin linjattu, mikä on olennaista oppimisessa: