Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

6 thoughts on “Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

  1. Olen ihan samaa mieltä kanssasi! Oppimisessa ja opettamisessa oppijan kiinnostuksen herättäminen, oppimaan ohjaaminen ja innostaminen ovat opettajan tärkeimpiä tehtäviä koulussa. Minua ei voi silti olla häiritsemättä vaikutelma, joka kirjoituksesi rivien välistä kuultaa – tyytymättämyys koulua ja opettajia kohtaan suhtautuen opettajiin yleistäen heidät kaikki työhönsä leipääntyneiksi behavioristeiksi. ” Jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä…”. Tämä on varmaankin subjektiivinen käsityksesi, joka ehkä kumpuaa omista kokemuksistasi (?). Uskon opettajakunnan tiedostavan tämän aika hyvin ja kamppailevan sitä vastaan, ettei koulussa oppimisen tukeminen olisi tylsää ja puuduttavaa. Suosittelen vierailemaan kouluissa opetusta seuraamassa – siitä saa aika hyvän käsityksen opettajien (useimmiten loistavasta) ammattitaidosta! Tutkiva oppiminen, projektioppiminen, itseohjautuva toiminta, vaihtelevat opetusmenetelmät jne. ovat jo nykypäivää monessa koulussa. Tämä ”kunnianosoitus” jää usein ääneen sanomatta.

    Jo edellisessä keskusteluketjussa hyvin todettiin, että opetuskäsityksenä vallalla ollut (sosiaalinen) konstuktivismi tai kongnitiivinen oppiminen ON todellisuutta ja on jo pidempään ollut todellisuutta kouluissa. Voisimmeko päästä keskustelussa jo eteenpäin sen sijaan, että jäisimme junnaamaan aiheeseen ”opettaminen ei ole asioiden päähän kaatamista”? Ei ole. Me tiedämme sen. Opettajat tietävät sen.

    Kuten totesit, asioista pitää voida keskustella avoimesti ja aina on parantamisen varaa. Näin on. Koulut ja opettajat eivät ole täydellisiä (jos mikään tässä maailmassa on). Voisimmeko keskustelussa kuitenkin joskus lähteä olettamuksesta, että ”opettaja osaa innostaa oppilaitaan oppimaan” ja lähteä pohtimaan, miten voimme paremmin tukea itseohjautuvaa oppimisprosessia kouluissa sen sijaan, että syyttelisimme pelkästään opettajaa.

    • Juri,

      Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi. Käsitykseni nykykoulusta perustuu omiin pedagogisiin opintoihini, opettajansijaisuuksiini sekä keskusteluihin, joita olen käynyt ala- ja yläasteikäisten lasten kanssa. Yleinen käsitykseni on kuitenkin pitkälti se, etteivät lapset viihdy kovinkaan hyvin koulussa – tästä on mielestäni myös osoituksena kovin yleinen ”school’s out” -meemi: koulusta pitäminen ei ole kovin suosittua. Se on minusta merkillistä, koska oppiminen on tosiaan yksi riemukkaimpia elämäntapahtumia. Miksi lapset vieraantuvat tästä kokemuksesta?

      Mitä tulee nykyopetuksen perustaan, on kerrassaan riemukasta, että opettajankoulutuksessa ovat vallalla esimerkiksi brunerilainen konstruktivismi – Brunerin teesit pesevät Pavlovit, Skinnerit ja Comtet mennen tullen. Ongelmana on kuitenkin, että niin pitkään kun koulun motivaatiostruktuuri on asemoitu behavioristisen palkinto- ja rangaistusjärjestelmän ympärille, ei todellista konstruktivistista oppimista synny nähdäkseni kuin viitteellisesti.

      Jos motiivina on palkinnon (hyvän numeron) saavuttaminen, ei oppilas tee kuin sen, mikä on välttämätöntä palkinnon saavuttamiseksi. Siksi kokeeseen luettu tieto onkin lupa unohtaa heti kokeen jälkeen – siitähän ei ole eneää mitään hyötyä. Sama ilmiö toistuu muuallakin yhteiskunnassa: bonusta tavoitteleva pankkiiri ei pyri huippusuoritukseen vaan menee sieltä, missä subprime-aita on matalin maksimoidakseen voitot.

      Länsimainen koulu on toki fantastinen monessa mielessä – ei tule esimerkiksi aliarvioida kaikenkattavan lukutaidon merkitystä, ja koulun roolia sen synnyttämisessä. Mielestäni olisi kuitenkin hienoa nähdä, että nykytietämyksemme oppimisesta, motivaatiosta ja ihmisen toiminnasta jalkautuisi myös peruskoulutukseen.

  2. Osuva kirjoitus. Muistan itse lukioajoilta erinomaisen psykologian opettajan, joka herätti kiinnostuksen psykologiaan aina siihen asti, että aine tuli kirjoitettua myös ylioppilastutkinnossa.

    Itse uskon myös siihen, että itsemotivaation kautta voi melkeinpä innostua aiheesta kuin aiheesta. Pakkopullalta tuntuva ruotsi voi saada aivan uudenlaisen kaiun, kun opiskelija laajentaa pelkkää oppitunneilla ähräämistä vaikkapa ruotsinkielisten tv-ohjelmien katseluun, lehtien ja kirjojen lukemiseen ja vaikkapa hakeutumalla kontaktiin ruotsinkielisten kansa.

    Tässäkin avainasemassa on tiedot, miten voi motivoida itseään johonkin, aluksi ehkä epäkiinnostavalta tuntuvaan aiheeseen. Innostukseni psykologiaankin taisi osittain johtua siitä, että heti ensimmäisellä kurssilla lukiossa käytiin läpi motivaatio ja itsemotivoimisen keinoja.

    • Perttu,

      Kiitos kommentistasi! Olet nähdäkseni tarkalleen oikeassa itsemotivaatiosta: tehokas konsti oppia mitä vain on löytää asiaan omakohtainen tulokulma.

      Innostavan opettajan merkitys on kuitenkin valtava. Itse saan kiittää nykyisestä tilanteestani lukion psykologian ja filosofian opettajiani, jotka näyttivät hienosti esimerkkiä kutsumuksellisesta ja innostavasta opetuksesta. Samaten opin viimein sujuvasti ruotsia yliopistossa pitkälti pakollisen ruotsin kurssin opettajan innostuksen tähden: innostus tarttui koko luokkaan niin, että saatoimme jatkaa ruotsinkielistä ryhmätyötä jopa yli määrätyn ajan.

  3. Mielenkiintoisia aiheita. Hyviä esseitä myöskin sulla tällä sivustolla, mä olen vieraillut jo useamman kerran, mutta nyt halusin jättää oman jälkeni keskusteluun.

    ”Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään?”

    Aika moneenkiin asiaan. Kyllä urheilu, harrastukset, netit ja pelit näyttäisi olevan kovia juttuja yhdeksänvuotiaillekin. Nettiä lukuunomatta ne oli mullekin kovia juttuja noilla ikävuosilla. Tämä sitten varmaankin tarkoittaa, että vaihdetaan matikantunnit nettiroolipelaamiseen? No ei tietenkään.

    Mutta ajatuksen juuri on täsmälleen innostamisessa. Yhdeksänvuotiaana tekee mieli tutkia kaikenlaista. Moni asia on uutta. Melkein kaikki on mahdollista. Nuori alakoulun opettaja haluaa tuoda oman uraauurtavan näkemyksensä yhteyttämisen perusteisiin. Takarivin poikia asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei oikein maailmat kohtaa.

    Tässä asettelussa enimmäisosa oppimisen vastuusta on oppilaalla. Opetuksen laadusta tai sisällöstä huolimatta.

    Suomessa on koulutuksen kannalta moni asia todella hyvin, verrattuna siis kansainvälisesti eri maiden koulutuksen tasoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lyödään jarrut pohjaan ja jäädään makaamaan paikalleen. Suomella on aivan täydet ja realistiset mahdollisuudet toimia suunnannäyttäjänä koulutuksen kehittämisessä. Itseisarvona se ei ole tärkeää, mutta meidän opetuksen kehittämisen kannalta on.

    Tarkoituksena ei ole pelkästään kerätä Opetusministeriöön kansainvälisesti arvostettuja pokaaleja, vaan luoda sellainen koulu, jota ihan oikeasti kiinnostaa käydä. Tietenkin aina on niitä, joita se ei kiinnosta, se on selvää. Mutta valtaosaa voisi siellä käyminen kiinnostaa enemmän, jos opetus olisi innostavampaa. Tällä alkaisi olemaan jo ihan konkreettisiakin vaikutuksia tulevaan maailmaan, siihen Suomeen, jossa vuosikymmenten päästä eletään.

  4. Karri,

    Kiitos kommentistasi! Toki yhdeksänvuotiaillakin on jo mielenkiinnon kohteita; kenties kärjistin tekstissäni hieman liikaa. Tärkeää on kuitenkin se, että oppiaines esitettäisiin niin, että asiasta aiemmin tietämätönkin saattaisi siitä innostua. Tässä mielessä opettajan tärkein tehtävä on siis itse asiassa kahtalainen: yhtäältä tarjota innostusta uusista asioista, ja toisaalta tarjota syventävää ohjausta niille lapsille, jotka ovat jo innostuneet jostakin asiasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s