Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.

Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.

Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.

Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.

Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.

Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?

PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.

16 thoughts on “Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

  1. Loistava kirjoitus. Toimivassa yhteiskunnassa valkoiset hevoset tuottavat turvan, jotta mustat pysyvät aisoissa. Väriä voi vaihtaa hetkessä, se ei ole määrätty. Mustatkin hevoset ovat elossa, mutta valkoiset hevoset myös saavat siitä jotain, elämästä siis. Valkoiset saattavat olla hieman haavoittuvampia, mutta; ei voi voittaa, jos ei pelaa.

    • Toni,

      Hyviä huomioita. Sivumennen sanoen, meillä voi olla (tai ainakin Platonilla oli) taipumus arvottaa valkoinen hevonen tärkeämmäksi. Tällä hetkellä olen itse kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että kumpikin hevonen on tärkeä hyvinvoinnille.

  2. Joo, näitä on tullu pohdittua. Hyvä metafora.

    Me voidaan itseasiassa vaikuttaa siihen mitä me halutaan. Ihmisten kokema köyhyys ja kateus on suhteellista, mistä seuraa, että hyvinvoivassa yhteiskunnassa tuloerot on pienet. Tää on semmonen fundamentti, jonka tajuaminen muutti hyvin paljon mun ajattelua. Mitä enemmän me peräänkuulutetaan kilpailua, sitä kovempaa mustat hevoset laukkaa. Kilpailu ja tuloerot vahvistaa molempia ja johtaa pirullisen kierteeseen, jota me ollaan nyt todistamassa. Heikot sortuu elon tiellä ja maapallosta on pian vaan jämät jäljellä.

    Näin ei silti tarvitse olla ja vaikka meidän ympäristömme on kyllästetty tarpeiden luomisella, me voidaan silti omalla kohdallamme miettiä, että mikä oikeasti on tarpeellista ja minkälaisia signaaleja me haluamme lähettää ympärillemme. Haluammeko me lähettää enemmän signaaleja, jotka piiskaa muiden mustat hevoset yhä kovempaan kiriin vai onko muitakin vaihtoehtoja?

    Toisaalta jotku munkitkin kilpailee luostareissaan siitä, että kuka kärsii eniten uskonsa eteen. Ehkä meillä vaan on firmware, joka on niin viallinen, että mustat hevoset pääsee aina laukkaan. Vaikea sanoa, kun tässä kulttuurissa ei oikein ole mahdollista nähdä selkeästi.

    Ehkä mä oon eräältä osin aliarvioinut kristillistä elämänviisautta perisynnin suhteen. Tänään se jostain syystä tuntuu lähes järkevältä metaforalta. Ehkä ihmisluonto sittenkin on sellainen, että hybris johtaa siihen, että ihmisen musta hevonen ottaa ohjat – ja sen ongelma on nimenomaan tämä.

    Noh, sen miten hyvin on speksit kohdallaan näkee vaikka siitä, että oksytosiini, läheisyyshormoni, toimii nimenomaan niin, että se vahvistaa ihmisten in-group preferenssiä. Huomaan löytäväni itsestäni ihmisen, joka mieluusti antaisi hullujen tiedemiesten geenimanipuloida itsestään huonoimmat piirteet pois. Where can I sign up?

    • Susanna,

      Hyviä huomioita. Musta hevonen tosiaan ottaa liiankin helposti vallan. Mutta jos hullu tiedemies editoisi mustaheppageenit pois, meille kävisi kyllä köpelösti. Jopa askeetikkomunkillekin tulee joskus nälkä :).

  3. Hyvä kirjoitus Susanna. Voitto oli ehkä hieman huono termi kommentissani, koska siitä tulee helposti mieleen juurikin kilpailu, joka taas ei minunkaan mielestäni ole yleisesti ja yleensä liitetty hyviin konteksteihin.

    ”Anna, äläkä odota mitään takaisin” -mentaliteetin omaksumisesta todellinen, välitön, saaminen alkaa ihan uudella tavalla.

    • Toni,

      Hyvä pointti. Tästä tuli mieleeni, olikohan se Mahatma Gandhi, joka sanoi, että paras tapa löytää itsensä on hävittää itsensä pyyteettömään toisten ihmisten palvelemiseen.

  4. Kyllä, mutta… /Tuota tuota…
    Hivenen huimalta kuulostaa tuo ”hävittää itsensä”-kohta, semminkin kun se onnistuu tässä maailman ajassa sangen helposti. Sanoisin niin, että on kasvava joukko ihmisiä, joille kelpaa kaikki mitä annat ja voit olla varma siitä että mitään ei anneta takaisin. Sanoisin tarkennuksena, että kysymyksessä ei ole sama joukko joka oikeasti on vailla aineellista tai aineetonta hyvää. Yksinkertaisesti se porukka, johon on mennyt ahneus, niin että se, mitä käsitetään kunnialliseksi ja hyväksi käyttäytymiseksi, on poistettu kokonaan.
    Kehotan varovaisuuteen tuossa toisten ihmisten palvelemisessa, loppuun palaminen on yleensä odottamassa siellä järjettömän työmäärän takana, vaikka kokisi johonkin aitoa kutsumusta.
    Toisaalta:
    Sen tarkemmin erittelemättä, itseäni on nimitelty pelastavaksi enkeliksi neljässä eri yhteydessä. Näistä toimista saamastani palkkiosta toipuminen on vaatinut aktiivista tukea ja osallistumista veljeltäni, hyvältä ystävältäni ja paikalliselta psykologilta. Jos hyvistä töistä normaalistikin palkitaan kuten minut palkittiin, on totta vie parempi toivoa, ettei paluukuormassa tule mitään.
    Ehkä puoliväli:
    Kahdella henkiinjäämiskurssilla, joilla olen ollut, normaali toiminta on sellaista, että muita autetaan, koska he vuorostaan auttavat, ja erilaisuus taidoissa ja sitkeydessä siedetään. = Auta muita auttamaan. Pitäisin sitä kohtuullisena.

  5. Antaa voi siten, että antaa niin kuin kohde haluaa tai sitten antaa niin kuin sinusta itsestäsi tuntuu, että kohteelle olisi hyväksi. Kämppiksen puolesta kaikki kotityöt tekemällä ei auta häntä. Päinvastoin. Tässäkin asiassa kehittävä dialoginen vuorovaikutus on aika kova juttu.

  6. Buddhalaisuudessa näitä kutsutaan egoksi ja sieluksi. Vaikka buddhalaisuudessa ja monissa muissakin esim. kristinuskoon pohjautuvissa elämänfilosofioissa korostetaan toisten palvelemisen ja antamisen tärkeyttä, tarvitsemme myös yksilöä suojelevaa egoa, jotta emme esim. palaisi loppuun toisia auttaessamme kuten Olli tuossa ylempänä varoittaa.

    Tämä menee jo vähän sivuraiteelle, mutta erilaiset tavat auttaa tarvitsisiva omat terminsä. Vanhaa vertausta käyttäen, onhan ihan eri asia antaa nälkäiselle kala tai opettaa onkimaan. Molempia auttamisen tapoja tarvitaan, tilanteesta riippuen, mutta olisi hyvä tietää kummasta on kyse kun auttamisesta puhutaan.

  7. Palasin ketjun alkuun ja tuumasin hetkisen. Mustan ja valkea hevosen termit ja niiden toiminta herättivät ajatuksia. En nimittäin ole milloinkaan nähnyt niin pyyteetöntä ja yhteisöä auttavaa toimintaa kuin silloin, kun olosuhteet ovat ankarat ja resurssit äärimmilleen rajoitettu. Toisaalta kun alkuasetelmasta lähdetään hiukankin parempaan suuntaan, alkaa yhteisöllisyys painua taka-alalle ja oma tarve tai tarpeet ovat ylinnä. Kynnys tähän tuntuu olevan sangen matalalla, sitä matalammalla mitä huonompi on olosuhteiden sietokyky, ei niinkään auttamisen halu.

    Rajoittamaton muiden auttaminen ei aiheuttaisi loppuun palamista jos kaikkien toiminta olisi samankaltaista. Se taas vaatisi pientä tai tarkasti valikoitunutta joukkoa, esimerkkinä jotkin uskonnolliset yhteisöt (amishit?)

    Meillä näin ei yhteiskunnassamme ole asian laita, joten itsekkyydelle oman mielen turvaamiseksi on tarvetta. Tahtoo vain lisätä ikävästi työtä seuloa sieltä ne auttamistilanteet joihin lähdetään mukaan, ja analysoida yhteisön paine ja tarpeet kussakin tapauksessa. Suomeksi: Mitä ihmisetkin sanovat?

    • Olli,

      Nähdäkseni ratkaisu omaan jaksamiseen ei ole toisten auttamisen lopettaminen, vaan ennemminkin huolenpito siitä, että omat akut kestävät. Tähän tarvitaan myös hedoniaa ja iloa: jos tankki on tyhjä, ei auttamisestakaan tule mitään.

      Nähdäkseni eudaimonista toimintaa ei voi kuitenkaan perustella vastavuoroisuudella: kyseessä ei juuri ole sellainen toiminta, joka edellyttää toiselta vastapalveluksen, vaan nimenomaan itsessään arvokas toiminta.

  8. Istuin tässä koneen ääressä pitkään ja pohdin, mahdammeko olla kovasti eri luonteisia. En tarkoita sillä, että olisin jyrkästi eri mieltä, vaan näemmekö mahdollisesti auttamistilanteen eri valossa?
    Kaikki jaottelu tämän asian tiimoilla on jossakin määrin keinotekoista, mutta ajan takaa tätä: Näetkö auttamisen toimintana, jossa normaalin ihmisen normaaliin elämään tuodaan iloa ja kevennystä arkeen? Jos, niin pidän sitä arvokkaana, eikä vastavuoroisuutta voida millään muotoa odottaa. Toiminta itsessään on myös iloa tuottavaa tekijälleen.
    Toimin näin ollessani hyvällä tuulella ja mahdollisuuksien salliessa.

    Toinen auttamistilanne on sellainen, jossa autettavalta on kadonnut usko, voimat ja rohkeus, ja monesti ollaan lähellä tilannetta, jossa veri tai kyyneleet virtaavat. Tällaisessa tilanteessa auttaminen on iso juttu. Se kysyy paljon resursseja tekijältään, eikä siihen oikein voi sitoutua vain vähän. Sanotaan esimerkkinä vaikka hyvän ystävän rumaksi mennyt kesken oleva avioero. Jos sattuu olemaan paras (tai ainoa jäljellä oleva) ystävä, tietynlainen velvollisuus auttamiseen on olemassa, ja jokainen tietää, että on tilanteita, joista ei kerta kaikkiaan pääse hetkessä ohi. Jos sitoudut, tulet varmasti ainakin jonkin aikaa olemaan auttamisen ”kuoleman vyöhykkeellä”, jossa omat voimat hupenevat nopeasti. Mitä tehdä?

    Jälkimmäisessäkään tilanteessa ei voi suoranaisesti velvoittaa vastapalvelukseen, mutta näen asian niin, että jonkinlainen velka syntyy. Auttamisen jyvittäminen on mahdotonta, ja lisään, että vaikka sanottua velkaa ei ikinä maksettaisi, maksuksi kävisi hyvin tietoisuus siitä, että jos jotakin sattuisi, apua olisi tulossa.

    Olen ollut muutamia kertoja jälkimmäisessä tilanteessa. Sovellun niihin ehkä paremmin kuin ensimmäisiin tilanteisiin, osittain jopa koulutusta saaneena. Ne eivät ole koskaan muuttuneet helpommiksi kokemuksen myötä, eivätkä tuota tekijälleen erityisen suurta iloa, korkeintaan tiedon siitä, että olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Lieneekö poliisin tai pelastuslaitoksen piirissä työtä tekevillä tämä tilanne? En usko että raha toimii päällimmäisenä motivaationa.

      • Olli,

        Mielenkiintoista pohdintaa. En ole aivan varma, saanko vielä kiinni siitä, mikä tämän näkemyksen lopputulema on. Onko siis mielestäsi perusteltua auttaa pyyteettä, vai tulisiko apuun liittyä aina jonkinlainen vastapalveluksen vaade?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s