Menninkäinen – kaksi mieltä yhden pääkopan sisällä

Joskus tuntuu siltä, kuin pääni sisällä asuisi kaksi ihan eri ihmistä. Nuorempana ajattelin, että tämä on varma merkki siitä, että olen seinähullu. En kuitenkaan uskaltanut kertoa kenellekään, koska – no, en halunnut että muut saavat tietää.

Päähäni pälkähtää kaikenlaisia ajatuksia. Monet niistä ovat tosi kivoja. Mutta jotkut ovat tosi outoja. Samaten huomaan tämän tästä, että vaikka tiedän tosi hyvin mitä pitäisi tehdä (jumpata, syödä salaattia, juoda yksi lasi viiniä juhla-aterialla) teenkin jotain ihan muuta (laiskottelen, syön hodarin, otan vielä yhden).

Oli lohdullista tajuta, että sama ongelma on riivannut koko ihmiskuntaa jo ainakin Platonista asti. Ehkä tästä pitäisi puhua enemmän?

Platon vertasi ihmismieltä hevosvaljakkoon. Nykyteoreetikot puhuvat fiinisti kaksoisprosessoinnista.

Itse luulen, että jokaisen päässä asuu pieni menninkäinen.

 

Menninkäinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se sanoo mulle et pussaa tota tyttöö
Et mul ei oo tarpeeks rahaa

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka punoo ihme juonia

Se sanoo: ”ota vielä yksi”
”Ei siinä oo mitään pahaa”

Joskus musta tuntuu kuin mä oisin kaksi aivan eri ihmistä
Yhden pääkopan sisällä

Siivekkäät ratsut eri suuntiin repii kuilun partaalla
Musta ja valkoinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka keksii uusia kujeita

Se sanoo: ”surffaa yöllä tänne”
”Tällä sull’ on ihanaa”

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se tekee tänään musta kunkun
Kuin huomista ei oliskaan

Joskus musta tuntuu…

(Se on se menninkäinen ja se kuiskii…)

Joskus musta tuntuu…

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.

Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.

Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.

Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.

Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.

Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?

PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.

5 kovaa filosofian klassikkoa

Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.

1. Platon: Apologia

Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.

Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.

Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.

2. C.I. Lewis: Mind and the World Order

Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.

Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.

Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.

Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.

3. William James: Pragmatismi

Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.

Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.

4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.

Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.

5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3

Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.

Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.

Mitä ajatukset ovat?

Ajatukset ovat sitten kumma juttu. Yhtäältä ne ovat meille kaikkein läheisin ja tutuin osa omaa olemassaoloamme. Toisaalta tiedämme niiden luonteesta yhä kovin vähän. 1900-luvun vakiintunut käsitys oli, että ajatukset ovat aivotoimintaa. Tai ne vähintäänkin nousevat jollakin mystisellä tavalla aivotoiminnasta.

Tutkimustulosten kertyessä on kuitenkin osoittautunut, ettei ajattelua voi rajata yksinomaan pään sisään. Filosofit David Chalmers ja Andy Clark ovat peräti väittäneet, että ajattelu laajenee väistämättä ihmisen ympäristöön.

Tehdäänpä yksi koe. Laita silmät kiinni ja kuvittele ruusua. Sellaista punaista kukkaa, joka annetaan rakkaalle tai ylioppilaalle lakkiaisjuhlissa. Pyri muodostamaan ruususta mahdollisimman eläväinen kuva mielikuvituksessasi. Näetkö ruusun? Hyvä.

Mikä on näkemäsi ruusun ajatus? Onko se mieleesi ilmaantunut kuva? Onko se etuotsalohkossasi tapahtunut sähkökemiallinen muutos? Onko se platoninen idea, joka leijailee sielusi silmissä? Rohkenisin väittää, että se on kaikkea tätä.

Ajatukset ovat prosesseja, jotka tuottavat tunnistettavan lopputuloksen.

Ruusun ajatus on prosessi, johon kuuluu ainakin seuraavanlaisia osasia: kehotukseni kuvitella ruusua; valonsäteet, jotka välittävät tekstin ruudulta silmiisi; silmiesi, näköhermojesi ja aivojesi näkökeskuksen yhteispeli jotka muuntavat fotonipommituksen aivotoiminnaksi; hermotoiminta takaraivolohkosi ja otsalohkosi välillä; aivosähkökemialliset muutokset etuotsalohkossasi; ja lopuksi oma kokemuksesi ruusun kuvasta. Jos mikä tahansa osa prosessia eliminoitaisiin, ei ajatusta olisi. Vai olisitko juuri äsken ajatellut ruusua, jos en olisi kehottanut?

Ajatukset ovat prosesseja. Ajatusprosessien osat voivat myös sijaita ympäristössäsi. Tämän takia voit ohjailla ympäristöllä ajatteluasi, ja tämän vuoksi ympäristö vaikuttaa myös mielialoihisi.

Moniin ajatuksiin liittyy myös tiedonhakua ja prosessointia. Jos kysyn sinulta, minä vuonna Napoleon taisteli Waterloossa, voit kaivaa tiedon aivojesi muistivarasto hippokampuksesta – tai katsoa sen Googlesta. Jälkimmäisessä tapauksessa ulkoistat osan ajatusprosessia, mutta tulos – ja näin ollen itse ajatus – on sama: vastaus kysymykseen.

Samaten, jos kysyn, paljonko on 1528 x 329, voit ulkoistaa laskutoimituksen taskulaskimelle – tai jos olet päässälaskunero, suorittaa sen päässäsi. Kummassakin tapauksessa tuloksen tuottavaan prosessiin liittyy osa, jossa tulos tuotetaan. Missä se tuotetaan on yhdentekevää itse lopputuloksen, ja näin ollen kokonaisen ajatuksen muodostamisen kannalta.

Ajattelu ei ole vain aivotoimintaa. Voit tehostaa omaa ajatteluasi merkittävästi hyödyntämällä ympäristöäsi ja nykyteknologiaa. Alkuun pääset esimerkiksi tutustumalla Filosofian Akatemian Laajennetun mielen oppaaseen. Lataa se maksutta täältä.

5 yleisesti väärin käsitettyä kirjallisuusklassikkoa

Kirjallinen historiamme on täynnään toinen toistaan huikeampia ja nostattavampia teoksia. Kirjallisuuden klassikot Odysseiasta Karamazovin veljeksiin ja Jumalaisesta näytelmästä Uuteen uljaaseen maailmaan ovat siivittäneet ihmiskunnan mielikuvituksen lentoon yhä uudestaan vuosituhansien varrella.

Nykyaikana on kuitenkin hämmentävää tutustua kaikkien tuntemiin kirjallisuuden klassikoihin. Vaikka monet tarinat ja hahmot ovat entuudestaan elokuvista ja yleissivistyksestä tuttuja, saatatkin kohdata alkuperäisteokseen tarttuessasi aivan toisenlaisen maailman.

Elokuvateollisuus ja populaarikulttuuri ovat pikku hiljaa kuljettaneet käsityksemme kauas monesta alkuperäistarinasta. Disneyn Lumikki on aika kesy versio alkuperäisestä Grimmin sadusta. Tässä pienenä triviapläjäyksenä viisi yleisesti väärin ymmärrettyä kirjallisuusklassikkoa.

1. Sherlock Holmes

Ennen tarttumistani Arthur Conan Doylen alkuperäistekstiin noudatti  käsitykseni Baker Streetin mestarietsivästä pitkälti Basil Rathbonen elokuvista ja Jeremy Brettin loistavasta TV-sarjasta piirtynyttä hahmoa. Käsitykseni mukaan Sherlock oli suoraselkäinen brittiläisherrasmies, joka ratkoi ongelmat viileän rauhallisesti puhtaan älynsä varassa. Doylen alkuperäis-Sherlock on kuitenkin ennemminkin temperamenttinen ja eksentrinen nokkelikko, joka viihtyy rähjäisissä vaatteissa katupoikien kanssa siinä missä silinteri kallellaan seurapiireissäkin.

Alkuperäinen mestarietsivä on huippuluokan nyrkkisankari, muttei esimerkiksi tiedä, että maa kiertää aurinkoa. Kaiken kukkuraksi Sherlock on vielä kokaiiniaddikti: silloin kun hänellä ei ole ongelmaa ratkottavanaan, hän liennyttää älynnystyröitään piikittämällä kokaiiniliuosta. Vaikka hiljattainen Holmes-elokuva viekin hahmon roisisti action-genreen, on Robert Downey jr.:n tulkinta monella tavalla lähempänä alkuperäis-Holmesia kuin legendaaristen brittikollegoidensa.

2. Frankensteinin hirviö

Frankensteinin hirviön ensikuva lienee suurimmalle osalle Boris Karloffin etukenossa kaatuva örisijä. Itse Frankenstein on puolestaan noussut hullun professorin arkkityypiksi. Mary Shelleyn alkuteoksessa Victor Frankenstein ei suinkaan ole tärähtänyt professori, vaan nuori ja innokas opiskelijapoika, jonka kokeilujen tuloksena hirviö lopulta syntyy.

Entäs itse hirviö? Laajan sivistyksen itselleen salaa hankkinut, ranskaakin sujuvasti puhuva olento pitää noin kolmanneksen kirjasta vievän sivistyneen ja monipolvisen dialogin, jolla hän perustelee sen yksinäisyyden, synkkyyden ja turhautuneisuuden, joka hänet on ulkopuolisena lopulta ajanut hirmutekoihin. Shelleyn hirviö on kyllä ulkoasultaan kaamea jätti, mutta sisältä kaukana aivottomasta örisijästä.

3. Troijan hevonen

Monesti törmää käsitykseen siitä, että Troijan sodasta kertova Homeroksen Ilias päättyy Troijan valloitukseen Odysseuksen kuuluisalla hevostempulla. Tosi asiassa klassikkoeepos päättyy niin kuin alkaakin: in medias res, eli tapahtumien tiimellykseen. Varsinaisen Troijan sodan päätöksen Homeros kuittaa ohimennen Odysseiassa. Sen yksityiskohtainen kuvaus löytyykin vasta Vergiliuksen homeerisesta eepoksesta Aeneis.

Itse Ilias on pitkälti kokoelma toinen toistaan rujompia kuvauksia sotatantereen arjesta. Sitä voisi jopa pitää splatter-kulttuurin esi-isänä. En suosittele herkkävatsaiselle.

4. Edgar Allan Poe

Poe:ta pidetään usein goottikauhun isänä. Mielikuva piirtyy synkästä kauhukirjailijasta, jonka mielikuvitus suoltaa toinen toistaan kaameampia näkyjä. Toki Poe olikin merkittävä goottikauhun edelläkävijä esimerkiksi novelleissaan ”The Pit and the Pendulum” ja ”King Pest”.

Poen tuotannosta löytyy kuitenkin peräti kolme tasaisen vahvaa teemaa. Bostonilaissyntyinen kirjailija panosti myös merkittävästi tieteiskirjallisuuteen ja dekkareihin. Poen tieteisvisiot kuumatkoineen ennakoivat Vernen ja myöhempien sci-fi -kirjailijoiden tuotantoa. Amerikkalaisen filosofilegenda Willard van Orman Quinen sanotaan saaneen kimmokkeensa filosofinuralle Poen kosmologisesta pohdinnosta Eureka. Ja Poen C. Auguste Dupin -dekkarit ovat puolestaan olleet salapoliisikirjallisuuden esikuva, Sherlock Holmesista Neiti Marpleen. Ei siis pelkkää synkistelyä.

5. Platonin luolavertaus

Platonin luolavertaus on kenties yksi yleisimmin väärin luetuista filosofisista teksteistä. Väärä tulkinta luolavertauksesta löytyy muun muassa liki jokaisesta lukion filosofian oppikirjasta. Tulkintavirhe ei ole suuren suuri, mutta siitä voi johtaa radikaalin johtopäätöksen: kenties Platon ei ollutkaan niin merkittävä kahden maailman kannattaja, kuin yleensä ajatellaan.

Usein luolavertauksesta sanotaan, että joukko ihmisiä on kahlittu luolaan. He näkevät luolan ulkopuolella suuaukon ohi kulkevista ihmisistä vain luolan perälle heijastuvat varjot. Varsinaisessa, Valtio-teoksessa esitellyssä vertauskuvassa vangit on kahlittu luolaan, mutta myös heidän takanaan kulkevat ihmiset kulkevat luolan sisällä. Varjot heijastaa heidän taakseen sytytetty tuli.

Tästä voi perinteisen dualistisen, eli kahden maailman luennan sijaan vetää johtopäätöksen, että itse ideamaailma onkin osa samaa maailmaa kuin tämä konkreettinen maailmammekin – ei suinkaan häilyväinen abstrakti rinnakkaisulottuvuus. Pieni ero, mutta oikein tulkittuna kuitenkin suuren suuri. Tosin tulkintaahan filosofia onkin aina.