Tag Archives: eudaimonia

Onnellisuus elämän tarkoituksena

02/04/2013

24 kommenttia

Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.

Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.

Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.

Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?

Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.

Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!

Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.

Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.

En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.

Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.

Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?

Kaikki yhden – vai yksi kaikkien puolesta?

19/03/2012

11 kommenttia

Viime aikoina on taas paukutettu kovaan ääneen ihmisen oikeudesta itsekkyyteen. Erityisesti Björn Wahlroos ihannoi avoimesti yksilön oikeutta toteuttaa itseään muista välittämättä. Peruste on yleensä sama: itsekkyys on olennainen osa jokaisen organismin henkiinjäämistä.

Kyseessä on kuitenkin alkeellinen virhepäätelmä.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan klassinen argumenttivirhe, jota nimitetään naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Siinä päätellään siitä, miten asiat ovat siihen, miten niiden pitäisi olla. Tyypillisin esimerkki tästä on tukea moraaliargumenttia sillä, mikä on luonnollista. Itsekkyys on luonnollista – siispä se on hyvää. Mutta kun luonnollista on myös nälkäkuolema ja naapuriheimon joukkomurha.

Se, mikä on ihmiselle luonnollista ei ole lainkaan välttämättä ihmiselle hyvää. Tämän saa tuta Nallekin laukoessaan äkkivääriä kommenttejaan. Sitten pitää ihmetellä, miksi media nimittelee ökyksi ja kadulla osoitellaan sormella. Itsekkyys kun ei sosiaalisessa yhteisössä tuota yleensä kovinkaan kauaskantoisia tuloksia. Itse asiassa itsekkyys tuottaa tuloksia vain lyhyellä tähtäimellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Törmäsin taannoin tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnontilassa harjoittaneet hyperseksiä – siis kaikki kaikkien kanssa. Artikkelissa aprikoitiin sitä, että ihmiselle moniavioisuus on luonnollinen tila, ja yksiavioisuus viljelykulttuurin myötä syntynyt epäluonnollinen vääristymä. Moniavioisuus kun mahdollistaa vahvimpien geeniperimän siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Ongelmana on, että vahvimpien geeniperimän siirtäminen on hyvä juttu vain silloin kun asustellaan metsän siimeksessä. Siinä vaiheessa, kun kilpakumppanin nenän lyttääminen ei riitä enää tulosten saamiseen, ei vahvuus ole selviytymisen merkityksellisin kriteeri. Darwinkaan ei puhunut vahvimpien eloonjäännistä – vaan sopivimpien. Ja vasta yksiavioisuus takaa sen, että myös hintelät paksurilliset nörtit pääsevät jatkamaan sukuaan. Näin ydinvoimalat saadaan tuottamaan lämpöä, ja kuuraketit ammuttua matkaan. Yksiavioisuus takaa nimittäin lajille paljon alkukantaista moniavioisuutta monipuolisemman osaamiskirjon.

Professori Martin Seligman on tutkimuksissaan löytänyt kolme erilaista onnellisuuden tasoa. Wahlrooslaiset libertaarit operoivat näistä alkeellisimman, hedonistisen tason kanssa. Seuraavalla tasolla ihminen löytää työstään flow-kokemuksia ja työskentelee sisäisesti motivoidun asian parissa – siis ilman tarvetta ulkoisille kannustimille. Mutta kaikkein korkein onnellisuuden taso, on Seligmanin mukaan merkityksellisyys – siis se, että ihminen kykenee palvelemaan flow-tilassa työskennellen koko yhteisön etua.

Itsekkyys voi olla lyhytnäköisesti toimivin ratkaisu luolamiesyhteisössä. Kulttuurievoluutio on kuitenkin painellut kovaa vauhtia biologisen evoluution ohi. Se, mikä on luonnonmukaista ei ole välttämättä hyvää. Parhaat tulokset saamme aikaan silloin, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen – ja toimivat yhteisen hyvän eteen.

Missä on hyvinvoinnin ydin?

17/08/2011

11 kommenttia

Hyvinvointi ei seuraa siitä, mitä sinulla on – eikä edes siitä, mitä sinä olet. Sekä resursseillasi että olemuksellasi on kyllä välillistä merkitystä hyvinvoinnillesi. Mutta ne eivät sen enempää takaa kuin ehkäisekään sitä. Hyvinvoinnille kaikkein keskeisintä on se tapa, miten suhtaudut asioihin.

Ennen kaikkea keskeistä on se, mitä teet.

Miksi minä kohkaan tästä tekemisestä tässä blogissa jatkuvasti? Syy on yksinkertainen. Ominaisuutesi tai omaisuutesi ovat asioita, joista olet loppujen lopuksi aika harvoin tietoinen. Miljonääri tuskin käyttää suurtakaan osaa päivästään pankkitilinsä saldoa ihastellen. Ja turhamaisinkaan missi tuskin viihtyy tunnin toisensa jälkeen poskipäitään peilistä ihaillen. Jokainen meistä käyttää leijonaosan ajastaan erilaisten askareiden parissa. Ja hyvinvoinnin määrää ennen kaikkea näiden askareiden laatu.

Voit hyvin silloin, kun on hyvä olla. Hyvinvointia on kuitenkin monenlaista. Antiikin mestariajattelija Aristoteles jakoi hyvinvoinnin hedoniaan ja eudaimoniaan. Hedonia tarkoittaa aistinautintoa. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa vaikkapa seksistä tai suklaapatukasta. Hedonian ongelmana on usein se, että vaikka se on välittömänä kokemuksena ihanaa, voi siitä seurata kaikenlaisia ikäviä kerrannaisvaikutuksia. Hedonia ei myöskään kestä: nautintoa tarvitaan aina suurempi annos.

Eudaimonia tarkoittaa puolestaan mielekkyyttä. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa nimenomaan mielekkäästä toiminnasta – kuten Aristoteles sanoisi, oman tarkoituksen täyttämisestä. Eudaimonia ei välttämättä ole aistillisesti miellyttävää: kutsumuksellinen kivenhakkaaja voi paukuttaa lohkaretta hauikset maitohapoilla – mutta tuntea silti lämpimän virran sydämessään.

Antiikin nokkelikot ja nykyajan positiivisen psykologian suurnimet Martin Seligmanista Mihaly Csikszentmihalyihin ovat yksimielisiä: tekemisen laatu määrää ennen kaikkea hyvinvoinnin laadun. Hyvinvointi on kuin syntymäpäiväkakku. Merkityksellinen tekeminen on kakkupohja ja kakun täyte. Mutta kakku tarvitsee myös kuorrutuksen – siksi nautintojakin on hyvä olla. Sen sijaan se, mitä sinä olet, tai mitä sinulla on on merkityksellistä hyvinvoinnin kannalta ainoastaan välineenä sille, mitä sinä pystyt tekemään – sille miten sinä olet. Siinä asuu nähdäkseni koko hyvinvoinnin ydin.

Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

06/06/2011

16 kommenttia

Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.

Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.

Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.

Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.

Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.

Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?

PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.

3 onnellista elämää

26/04/2010

4 kommenttia

Katsoin taannoin Martin Seligmanin loistavan luennon vuoden 2004 TED-kokouksesta. Seligman on positiivisen psykologian nimellä kulkevan tieteensuunnan yksi merkittävimpiä taustahahmoja tälläkin blogilla usein vilahdelleen amerikanunkarilaisen Mihaly Csikszentmihalyin ohella. Seligman esitteli luennollaan kolme tapaa elää onnellista elämää.

1. Iloinen elämä

Yksinkertaisin ratkaisu hyvinvointiin on tämä: voit hyvin, kun tuntuu hyvältä. Tätä hyvinvoinnin muotoa antiikin kreikkalaiset nimittivät hedoniaksi. Hedonistisen koulukunnan suurimpia oppi-isiä oli samoslainen, sittemmin Ateenassa vaikuttanut Epikuros. Äkkiseltään tämä ratkaisu vaikuttaa niin ilmeiseltä, että ihmetyttää, mistä kaikki onnellisuushömppä oikein kumpuaa.

Pelkkä hyvien tunteiden kokeminen ei kuitenkaan riitä kovinkaan kauaskantoiseen hyvinvointiin. Tunnepohjainen hyvinvointi on ongelmallista ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, ihminen reagoi erilaisiin elämäntilanteisiin erilaisin tuntein. On siis käytännössä mahdotonta tuntea pelkästään positiivisia tunteita. Toisekseen, hyvät tunteet turruttavat. Kun tuntuu vähän aikaa hyvältä, tunnetila normalisoituu, ja hyvää tahtoo lisää. Dopamiinikoukussa kiikkuva tarvitsee aina astetta isomman annoksen. Pelkkä nautinnosta toiseen kirmaaminen ei synnytä pitkäkestoista hyvinvointia.

Myös hyviä tunteita voi kuitenkin jalostaa. Tähän puree hyvin ainakin kaksi konstia. Läsnäolo, eli hyvien tunteiden tiedostaminen ja arvostaminen silloin kun on hyvä olla, tehostaa tunnepohjaista hyvinvointia. Positiivinen ajattelu puolestaan synnyttää useammin positiivisia tunnereaktioita. Siksi erityisesti hedonistin kannattaa vältellä kyynisyyttä. Tunnetrippailu ei kuitenkaan vielä takaa hyvää elämää. Se vaatii syvällisempää ymmärrystä.

2. Hyvä elämä

Jatkuva läsnäolo, flow-kokemus, mahdollistaa huomattavasti nautintokeskeisyyttä kauaskantoisemman hyvinvoinnin. Tätä kreikkalaiset nimittivät puolestaan eudaimoniaksi. Sen merkittävin puolestapuhuja lienee ollut itse Aristoteles. Flow-tilan voi saavuttaa, vaikka elämän ulkoiset puitteet olisivat suorastaan hirviömäiset. Tästä todistavat esimerkiksi Viktor Franklin kokemukset toisen maailmansodan aikaiselta keskitysleiriltä.

Flow nousee siitä, että teet merkityksellisiä asioita ja toimit jatkuvasti oman osaamisesi optimitasolla. Elämä on siis jatkuvasti haastavaa – mutta ei liian haastavaa. Flow-tilassa työskentelevä ihminen on kuin pieni lapsi: täysin läsnä omassa tekemisessään, uppoutuen siihen haltioituneena. Aika kulkee kuin siivillä, ja kokemus omasta itsestä loistaa poissaolollaan.

Hyvä elämä on kutsumuksellista elämää. Hyvä elämä on sellaista, että voit keskittyä omiin intohimon kohteisiisi ja tuottaa sitä kautta hyötyä myös muille. Hyvä elämä vastaa maksiimiin: ”Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.” Kun toimit kutsumuksellisesti, toimit myös useammin flow-tilassa.

Flow-tilaa voit edesauttaa keskittymällä itsellesi tärkeisiin toimiin ja tekemällä työmuistiin tilaa. Edelliseen puree esimerkiksi ydintoimilistan tekeminen. Jälkimmäisessä voit puolestaan ottaa avuksi ajattelunhallinnan. Sitä varten voit ladata Filosofian Akatemian maksuttoman oppaan täältä.

3. Merkityksellinen elämä

Seligmanin tutkimusten mukaan kestävin hyvinvointi nojaa kokemukseen oman elämän merkityksellisyydestä. Ihmiset, jotka kokevat elämänsä olevan aidosti osa jotain suurempaa kokonaisuutta pesevät onnellisuusmetriikassa niin nautintotrippailijat kuin flow-tilassa leijailevat intohimoiset ahertajatkin.

Oman elämän merkityksellisyyttä voi hakea monelta kantilta. Yksille merkitys löytyy uskonnon kautta. Toiset taas kokevat suurta yhteenkuuluvuutta edesauttamalla toisten ihmisten hyvinvointia. Ja kolmannet taas omistavat elämänsä tieteelle tai taiteelle.

Olennaista tässä lienee tiedostaa ihmisenä olon loistava paradoksi: ihminen kun on yhtäältä pikkiriikkisen pieni rääpäle, ja toisaalta suuren suuri ja ainutlaatuinen ihme. Ketään meistä ei voi nostaa jalustalle toisten yläpuolelle: kun katsotaan Alfa Centaurista, olemme kaikki tavattoman pieniä tomumajoja. Siksi yhteenkuuluvuus jonkin itseämme isomman kanssa on niin tärkeää.

Ja kuitenkin jokainen on oma ainutlaatuinen yksilönsä – suorastaan oma yksilöllinen maailmankaikkeutensa – omine intohimoineen, toiveineen, lahjoineen ja päämäärineen. Jokainen ihminen synnyttää uuden ja ainutlaatuisen näkökulman maailmaan.

Jossakin kohtaa sitä yksilöllisyyttä, joka tekee juuri sinusta juuri sinut asuu se merkitys, joka tekee elämästäsi itseäsi suuremman. Elämäsi saa merkityksen, kun löydät oman kutsumuksesi ja oman paikkasi maailmassa. Viime kädessä elämäsi saa merkityksen, kun annat sille merkityksen.

Rohkenen esittää lopuksi pienen veikkauksen. Voi hyvin olla, ettei Seligmanin analyysi kata kaikkia vaihtoehtoja. Siirryttäessä hedoniasta eudaimoniaan, eudaimoniasta merkitykselliseen elämään – kuka voi sanoa, ettei matka jatku vielä siitäkin?

PS. Filosofian Akatemia järjestää 12.6.2010 klo 12–18 Helsingissä lennokkaan ja innostavan kesäseminaarin nimeltä LEINO – Onnellisuus ja merkitys. Lataa seminaarin esite ja ilmoittaudu täältä.