Hiljattain julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmiset, jotka olettavat älykkyyden olevan lukittu ominaisuus lannistuvat vastoinkäymisten edessä. Sen sijaan ihmiset, jotka uskovat pystyvänsä kehittymään älykkäämmiksi kokevat vastoinkäymiset oppimiskysymyksinä. Kun menee mönkään, kehitykseen uskova ihminen kysyy, miten hän voi oppia mokistaan – ja näin kehittyy edelleen. Omasta asenteesta tulee siis itseään toteuttava profetia.
Oma asenteesi määrää sen, mihin pystyt.
Tässä ei ole kyse mistään uudesta jutusta. Jo 1960-luvulla Robert Rosenthal järjesti kuuluisan kokeen, joka osoitti, kuinka valtava vaikutus ennakko-oletuksilla on onnistumiselle. Lukukauden alussa alakoulun opettajille kerrottiin, että luokassa on muutamia oppilaita, jotka olivat osoittaneet erityistä lahjakkuutta, ja joiden oletettiin kehittyvän nopeammin kuin muiden.
Kun oppilaat testattiin myöhemmin, kävi ilmi, että oli tapahtunut juuri niin kuin tutkijat olivat olettaneet: lahjakkaimmaksi nimetty osa luokasta oli kehittynyt selvästi muita oppilaita nopeammin. Ainoa ongelma oli, että tämän porukan lähtöasetelmilla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä asian kanssa: niin sanotut “lahjakkaat” oppilaat oli valittu kirjaimellisesti hatusta vetämällä. Heidän joukossaan oli niin kympin oppilaita kuin toistaitoisia tunareitakin. Kun oppilaita pidettiin lahjakkaina, nousivat he kuitenkin lähtöasetelmasta riippumatta luokan kärkeen.
Kun opettaja olettaa oppilaan olevan lahjakas, hän tekee myös itse enemmän työtä oppilaan oppimisen eteen. Jos “kympin oppilas” ei meinaa tajuta matemaattista ongelmaa, opettajalla on matala kynnys käyttää enemmän paukkuja sen selittämiseen: oppilaanhan kuuluu tajuta ongelma. Ja kun oppilas alkaa saada tuloksia aikaan, nousee oppimismotivaatiokin. “Matemaattisesti lahjattoman” kohdalla opettaja taas luovuttaa helposti: “ei se sitä kuitenkaan tajua.”
Omalla ja ympäristön odotuksilla on valtava vaikutus siihen, miten taitavaksi ihminen kehittyy. Onneksi tässä myös oma vaikutusvalta on suunnaton. Ymmärtämällä, että pää kehittyy harjoituksen kautta, pystyt kehittymään vaikka kuinka suureksi älyn jättiläiseksi, riippumatta siitä, mitä mieltä matikan maikka sattui peruskoulussa olemaan. Tarvitset vain oikeanlaisen tavan harjoitella ja riittävän säännöllisen harjoitustahdin. Taannoin erään amerikkalaisen peruskoulun viidennen luokan opettaja otti käyttöön uraauurtavan Khan Academy -verkkopalvelun. Muutaman kuukauden kuluttua aiemmin kerto- ja jakolaskujen kanssa kamppailleet oppilaat ratkoivat lukiotasoisia käänteistrigonomerian ongelmia.
Oikeanlaisella harjoituksella ja asennoitumalla asiaan positiivisesti pääset vaikka yhteenlaskuvaikeuksista differentiaalikalkyylin suvereeniksi taitajaksi. Kuten Henry Ford aikanaan sanoi, jos uskot, että pystyt, tai uskot, että et pysty – olet todennäköisesti oikeassa.
Ajattelun ammattilainen 
Tämä sama näkyy aika pitkälti työelämässä. Olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa ns. sosiaalista rupusakkia eli lattiatason duunaria edustava henkilö on laittanut jauhot suuhun asiantuntijalle.
Eli asiantuntijan ennakko-odotuksena on ollut se, että lattiatasolla ei voida ymmärtää ongelman laajuutta eikä sen syy-seuraus suhteita. Ja ohjaaminen ja opastaminen on osoitettu niille, joilta hän uskoo löytyvän paukkuja asian ymmärtämiseen.
Väliin sieltä lattiatasolta on löytynyt niitä ihmisiä, jotka noudattavat tuota lausetta eli oma asenne määrää sen mitä osaa ja oppii. Eri asia on vain väliin siinä, että mihin he asettavat kunnioanhimon ja kiipimistahdon. Eli haluavatko käyttää osaamistaan prosessissa joka ei arvosta heitä vai hyödyntävätkö osaamisen aivan jossain muualla.
Ohjaamisen ja opettamisen suurin ongelma on siinä, että asetetaan ennakkoasenteita opetettavan oppimiselle. Eli päätetään etukäteen se, että voiko opiskelija oppia näin ”vaikean” asian. Eli aina ei ole esteenä opiskelijan tiedot ja taidot vaan opettajan asenteet.
Kari,
Juuri näin. Oppiminenhan ei ole pelkästään oppijasta kiinni. Ihmisillä on valtavan monenlaisia oppimistyylejä, ja hyvä opettaja osaakin kohdentaa oppilaille oikeanlaisia harjoitteita, jotta innostus syntyy ja oppimista tapahtuu. Ja jos opettaja on taas päättänyt, että oppilas ei opi, ei panostuskaan liene kovin suuri.
Olen kuullut, että pedagogiassa on juututtu oletukseen tyhjästä taulusta. Ihmismieli ei synny valmiina, mutta ei se synny tyhjänäkään. Jos älykkyys määriteltäisiin prosessina, jossa talletetaan tietoja ja taitoja aivoihin ja sovelletaan myöhemmin käytäntöön, synnynnäistä älykkyyttä ei varmastikaan ole. Ongelmaksi tulee sana ”kyky”. Eroja syntyy kyvyssä tallentaa ja soveltaa tietoa. Tähän kytkeytyy lahjakkuus, jonka miellän synnynnäiseksi. Koen älykkyyden ja lahjakkuuden yhteenkietoutumisen hankalaksi asiaksi.
Perinnöllisyyden vaikutuksesta ihmisen ominaisuuksiin ja kehitykseen on taidettu taittaa peistä aika kauan. En ole lukenut kirjoja, mutta joitakin viitteitä on silmiini sattunut sellaisista teoksista kuin Judith Harrisin The Nurture Assumption ja Steven Pinkerin The Blank Slate. He antavat todella suuren painon perinnöllisyydelle ihmisen kehityksessä.
Tämä on vähän sekavaa pallottelua, mutta minkäs mahtaa, kun on tällainen satunnainen ajattelija.
Arto,
Kysymys on mutkikkaampi kuin klassinen ”nature vs. nurture” -kiista. Ihminen ei tosiaankaan synny tyhjänä tauluna: äidin kohtu on jo rikas vaikutusympäristö, ja vastasyntyneellä on paljon sekä geneettisesti määräytyneitä että kohdun ympäristövaikutusten myötä syntyneitä biologisia rakenteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että *kyvyt* määräytyisivät geneettisesti.
Kyky tarkoittaa sitä, että ihminen saa jonkinlaisia tuloksia aikaiseksi. Tässä menetelmillä on merkittävä painoarvo. Lapsi, joka oppii esimerkiksi työstämään oppimateriaalia eri tavoilla (vaikkapa lukemalla ääneen, alleviivaamalla, tekemällä miellekarttoja jne.) oppii varmasti sisäistämään tietoa pänttäävää luokkakaveria paremmin.
Toinen juttu on se, ettei ihminen varsinaisesti ”talleta” tietoa. Oppiessa ihmisen aivoihin syntyy uudenlaisia hermoverkkorakenteita, jotka toimivat tiedon korrelaatteina. Tämä tarkoittaa sitä, että opittu tieto ei välttämättä aina palaudu mieleen: aivot eivät ole laatikko, johon laitetaan tavaraa, vaan ennemminkin puutarha, jonka oikeanlaisella hoidolla saa aikaan hienoja tuloksia. Mutta aivojen verkostorakenteen tähden esimerkiksi tarkkarajaisen tiedon oppiminen on paljon vaikkapa tietokoneen kovalevylle tallentamista mutkikkaampaa.
Kolmanneksi, erityisesti Pinkerin näkemys on hyvin monella tavalla problemaattinen. Pinker perustaa näkemyksensä Jerry Fodorin mielen modulaarisuusteorialle, joka on osoitettu erityisesti neuroplastisuuden eli aivojen muovautuvuuden tutkimuksissa kestämättömäksi lähtökohdaksi. Jopa itse Fodor on myöhemmin pyörtänyt kantansa ja siirtynyt oman teoriansa kriitikoksi. Pinker kirjoitti Fodorin teoriaan nojaten kuuluisan kirjan ”How the Mind Works”. Vitsikkäästi oppi-isä Fodor kirjoitti vastineen ”It Doesn’t Work That Way”. Modulaarisuusnäkökulma oli suosituimpia mielen teorioita 1900-luvulla, ja sen valossa geneettisesti määräytyneet kyvyt vaikuttavatkin johdonmukaisilta. Nykyaikainen neurotiede fMRI-kuvauksineen on kuitenkin osoittanut, etteivät aivot pysy muuttumattomina, vaan uusia kytkentöjä syntyy jatkuvasti.
Summauksena: lähtöasetelmissa on eroja. Mutta koska vaikutusmahdollisuudet ovat niin suuret, lähtöasetelma ei määrää lopputulosta.
Päivitysilmoitus: Pieniä ajatuksia vuoden loppuun | Ajattelun ammattilainen