Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.
Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:
Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.
Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.
Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.
Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.
Ajattelun ammattilainen 
Rohkea avaus tämä kirjoitus, sillä positiivisen ajattelun edustajien helmasynti on se, että herkästi ajattelutavan edustaja leimaantuu naminami-sarjan naiiviksi lässyttäjäksi ja tällä kirjoituksella osoitat, että näin ei ole. Itse en ole ratkaisukeskeistä ajattelutapaa oikein ostanut, sillä se tuntuu usein poikki ja pinoon tavalla yksinkertaistavan ilmiöitä, joita ei sopisi yksinkertaistaa. Kuitenkin mielenkiintoisen poikkeuksen tästä tekee brittipsykologi Steven Hayesin kehittämä ’Relational Frame Theory’, joka niputtautuu funktionaalisen kontekstualismin alle tieteenfilosofisesti. En voi sanoa tuntevani kys, teoriaa, mutta jotain intuitiivista viehätystä siinä on. Kiinnostunut voi tutustua aiheeseen tuosta teoksesta: http://www.amazon.com/Relational-Frame-Theory-Post-Skinnerian-Cognition/dp/0306466007
Heikki,
Kiitos kommentistasi! Jäin miettimään, miksi ratkaisukeskeinen ajattelutapa on mielestäsi epäilyttävä. Tai vielä tarkemmin: mikä olisi mielestäsi toimiva vaihtoehto sille?
Tarkennan kantaani, eli ratkaisukeskeinen ajattelutapa on mielestäni harkiten sovellettuna varsin hyvä ja tehokas tapa toimia. Esim. työkontekstissa, jossa tarkoitus on pystyä tekemään tehokkaasti ja tuottavasti (siinä merkityksessä tuottavasti, että joku viitsii maksaa siitä palkkaa) työtä niin, että kokee tekemisensä mielekkääksi on ongelmien selättäminen ratkaisukeskeisesti monesti paras tapa. Sama pätee harrastuksiin, kotitöihin ja muihin elämän sinänsä pieniin, mutta aina läsnäoleviin ongelmiin.
Sen sijaan laajempien ongelmien, kuten pelkojen, ihmissuhdeongelmien tai vaikka itsetunto-ongelmien suhteen ratkaisukeskeinen lähestyminen tuntuu päälleliimatulta. Tällöin on mielestäni, ja kokemukseni mukaan, toimivampaa, että pysähtyy tutkimaan omaa ajatteluaan, omia uskomuksiaan ja omia tunteitaan. On hyvä pyrkiä rakentamaan jäsennys sille, että millaisia toistuvia ongelmallisia toimintatapoja itsellä on ja miten nämä kaikki, ajatukset, tunteet, tuntemukset ja käyttäytyminen niissä ilmenevät. Näiden taustalla usein on erilaisia sääntöjä ja uskomuksia maailmasta, joita ihminen luonteenomaisesti laatii ja näillä säännöillä ja uskomuksilla on oma historiansa, joka selittää sen mielekkyyden, että miksi juuri minulla on juuri tälläinen uskomus / sääntö / merkityksenanto järjestelmä käytössäni.
En kannata itse ylenmääräistä ongelmien historian penkomista, mutta usein on tarpeellista ja kiinnostavaa tutkia, että millä tavalla oma elämänhistoria, sen tapahtumat ja tapa jolla on oppinut olemaan vuorovaikutuksessa on vaikuttaneet siihen, että toimii niin kuin toimii. Tämän työn voi tehdä mainiosti itsetutkiskelulla, läheisten kanssa keskustelemalla tai sitten ulkopuolisen kanssa asiaa tarkastellen. Viitekehyksiä on yhtä monta kuin tekijöitäkin, mutta jos nyt jotain nostaa niin kognitiivinen, kognitiivis-konstruktiivinen, interpersoonallinen tai systeeminen tarkastelu antaa tälle yllä kuvaamalleni työlle paremmat eväät kuin ratkaisukeskeinen ajattelutapa.
Tiivistettynä, kaikella on paikkansa, vasara on hyvä naulaamiseen ja pora poraamiseen, mutta ei vasaralla kannata alkaa reikää tekemään.
Hyvä kun puhut positiivisesta ajattelusta Lauri! Oikeastaan negatiivista ajattelua voi testata siten, että katsoo, mitä se vaihtoehto tuottaisi. Ei mitään!
Tällä sä ostit uskottavuutta enemmän kuin millään edellisellä kirjoituksellasi, well done! 🙂
Hieno ja rohkaiseva kirjoitus!
Erityisesti pidin tuosta huomiosta, ettei positiivinen ajattelu ole vain sellaisille, jotka ovat jo perustemperamentiltaan tai muuten valmiiksi positiivisia, vaan kuten sanoit: ”En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.”
Päivitysilmoitus: 10 lyhyttä ajatusta | Ajattelun ammattilainen
Päivitysilmoitus: Viikon teema: rohkee rohkee, tyhmä tyhmä | Tuottavuus