Tag Archives: rohkeus

Punakynä tappaa rohkeuden

29/08/2016

7 kommenttia

Elämme aikaa, jossa onnistuminen vaatii yhä useammin kykyä riskin ottamiseen. Aikamme tarvitsee enemmän rohkeutta ja vähemmän mussuttamista. Valitettavasti kulttuurimme ei ole pysynyt murroksessa mukana. Etenkin suomalainen slaavilais-germaanisessa puristuksessa kasvanut kulttuuriperintö taipuu paremmin osoittamaan virheitä kuin kannustamaan uutta kohti.

Suomalaiseen keskusteluun on pesiytynyt ihmeellinen tapa väittää milloin mitäkin synkistelyä ”kritiikiksi”. On maahanmuuttokritiikkiä, rokotekritiikkiä ja yleisönosastojen palstat täyttävää pseudokriittistä nokkapokkaa. Iso osa näistä keskustelijoista on kuitenkin käsittänyt kritiikin perusluonteen täysin väärin.

Kritiikki ei suinkaan tarkoita yksisilmäistä dumaamista tai virheiden väkisin esiin kaivamista. Kriittisyys tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua ja arviointia. Kuten Wikipedia asian määrittää, kritiikin ”tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely”. Kriittisen arvioinnin tulos voi olla myös positiivinen: elokuva- ja musiikkikriitikko voi antaa teokselle neljä tai viisikin tähteä. Kriittisyys ja negatiivisuus eivät siis ole sama asia, vaikka ne usein suomalaisessa keskustelussa sekoittuvatkin.

Sivumennen sanoen, usein nämä viiden tähden taideteokset ovat niitä, joissa virheitä vasta piisaakin. James Joycen Odysseus valitaan yhä uudelleen kirjallisuuskriitikoiden klassikkolistojen kärkeen. Ilmestyessään teoksessa oli kuitenkin toistatuhatta virhettä. Monien kriitikoiden mielestä juuri tämä teoksen ensimuoto on kaikkein paras.

Suomalaisessa nettikeskustelussa ynnä muualla yleistyneellä mukakriittisyydellä on olemassa ihan oma terminsäkin: trollaaminen. Se tarkoittaa sitä, että asiat esitetään vaikka väkisin mahdollisimman negatiivisesti. Tämä johtuu siitä, että virheen löytäminen on monin kerroin helpompaa kuin uusien ratkaisujen kehitteleminen. Ajattelun laiskuus onkin usein syynä pseudokriittiseen trollaukseen.

Virhekeskeisyyden juurisyy ei ole kuitenkaan slaavilais-germaanisissa kulttuurivaikutteissamme. Suurin syypää on nähdäkseni opettajan punakynä.

Jos meitä koulitaan kahdentoista vuoden ajan toistamalla yhä uudestaan, että kysymyksiin on aina oikeat vastaukset ja että et tällä(kään) kertaa vastannut oikein, on aika varmaa, ettei järjestelmä tuota rohkeita riskinottajia – vaan pelokkaita virheen välttäjiä.

Mutta maailmassa, jossa eilisen keinot eivät usein enää pure, on virheen pelko kaikkein katastrofaalisin virhe, jonka voimme tehdä.

Virheiden esiin kaivaminen ja yksisilmäinen nipottaminen eivät vie meitä minnekään. Sen sijaan se koulii ihmiset vauhkoiksi pelkureiksi. Se, mitä Suomi tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten on kuitenkin uskallusta kurottaa kohti uutta.

Kriittinen keskustelu tervehtyy puolestaan palaamalla antiikin ihanteiden mukaiseen aitoon ja monipuoliseen pohdintoon. Siis sellaiseen rikastavaan keskusteluun, jossa ratkaisuja ja niiden ehdotuksia arvioidaan ilman valmiiksi lukittuja ennakkoasenteita. Sekä uuden kehittäminen että aito kriittinen puntarointi on kuitenkin monin verroin vaikkapa delfiineistä nipottamista vaativampaa.

Toivoa kuitenkin on. Vahvuuksien kautta kasvaminen on nousemassa uudessa koulussamme yhä keskeisempään rooliin. Siirtymällä koulutuksessa virheiden osoittelusta vahvuuksien kautta kehittämiseen, kasvatamme seuraavista sukupolvista uuden Suomen suunnannäyttäjiä, jotka piirtävät meille kauniin tulevaisuuden.

Cheekiä pelottaa

29/11/2013

5 kommenttia

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Mitä chilin syöminen opettaa rohkeudesta?

29/02/2012

10 kommenttia

Olen aina pitänyt kovasti mausteisesta ruoasta. Siitä huolimatta etnoravintoloiden kolmen tähden annokset ovat yleensä jääneet syömättä. Runsas kuukausi sitten koin kuitenkin mielenkiintoisen elämyksen, jonka ansiosta minulle avautui aivan uudenlainen suhde tulisen ruoan ihmeelliseen maailmaan.

Kaikista maailman paikoista olimme syömässä perheravintolassa nimeltä Chico’s. Listalla oli hampurilainen, jota mainostettiin tulisena. Hymähtelin itsekseni, että ei kai perheravintolasta voi saada mitään oikeasti tulista. Väärässä olin. Tarjoilija varoitteli vielä erityisesti annoksen tulisuudesta, mutta tilasin silti. Kun haukkasin ensimmäisen palasen, tajusin, että bhut jolokia -pippurilla maustettu hamppari oli tulisin ruoka, jota olin koskaan syönyt.

Päätin kuitenkin ottaa hampurilaisesta mittaa. Pala toisensa jälkeen siirsin vapisevalla haarukalla ruokaa palavaan suuhuni. Samassa päässäni naksahti jotain. Vaikka suussa poltteli yhä, eikä kipu hellittänyt yhtään, jatkoin syömistä. Sen sijaan, että olisin vastustellut polttelua, kuten aiemmin olin tehnyt tulista ruokaa syödessäni, annoin sen tulla.

Kivun torjumisen sijaan menin sen läpi.

Myöhemmin tajusin, että kyseessä on prikulleen sama asia, kuin pelkäämisen kanssa. Pelon ja jännittämisen kanssa pärjäämisen juju ei ole se, että taistelet pelkoa vastaan – vaan se, että pelkäät, ja annat itsesi oikein luvan kanssa pelätä. Mestaripuhujana tunnettu Winston Churchill totesi esimerkiksi aikanaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät – ja niitä, jotka valehtelevat.

Samalla tavoin kuin kipu ei oikeastaan hellitä, ei pelko tai jännityskään päästä otteestaan. Mutta menemällä pelon läpi se lakkaa kuitenkin häiritsemästä. Sitten voit nauttia tilanteesta pelosta tai kivusta huolimatta.

Hamppari oli kerrassaan herkullinen. Nykyään thairavintolan kolmen tähden annos on yhä yhtä polttavan tulinen kuin ennenkin – mutta nyt lautanen tulee syötyä tyhjäksi viimeistä murua myöten.

Pelko ja positiivinen ajattelu

27/02/2012

8 kommenttia

Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.

Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:

Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.

Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.

Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.

Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.

Älä kulje onnesi ohi, osa 2/2

08/02/2010

Jätä kommentti

Runsas viikko sitten olin matkalla erääseen kokoukseen kun paikallisjuna sanoi lumimyräkässä sopimuksen irti. Junan seistyä varttitunnin Huopalahden asemalla konduktööri ilmoitti, ettei se liiku enää minnekään. Hyppäsin ulos, jonotin tieni taksikeskukseen ja tilasin taksin.

Pirssiä odotellessani murtaen suomea puhunut keski-ikäinen nainen tuli kysymään, tiedänkö, mistä bussit kulkevat. Koska en tunne aluetta kovinkaan hyvin, jouduin toteamaan, että ne ovat ”jossakin tuolla päin”. Siinä samassa mieleeni juolahti ajatus: kyllähän taksiin mahtuu toinenkin ihminen. Vähin mitä voisin siis tehdä olisi tarjota pakkasen puremalle kohtalotoverille kyyti lähimmälle bussipysäkille.

Tässä kohtaa liskoaivoni amygdala pysäytti minut kuitenkin siihen paikkaan. Enhän minä edes tunne koko ihmistä! Päädyin vain kohauttelemaan hartioitani ja osoittamaan suuntaa, mistä bussit ehkä kulkevat. Nainen jatkoi siitä verkkaan matkaansa nietosten keskellä, ja minä katselin perään. Loppupäivän oma saamattomuuteni alkoi harmittaa niin vietävästi. Mietin pitkään, mikä siinä tarkkaan ottaen otti niin kovasti pannuun, ja lopulta ymmärsin, mistä kiikasti.

Hyvän tekemisestähän tulee itsellekin julmetun hyvä olo koko päiväksi.

Jänistämällä yksinkertaisesta mahdollisuudesta helpottaa hieman kanssaihmisen elämää olin myös torpannut itseltäni sen luonnollisen dopamiinipiikin, jonka adrenaliinirauhanen pumppaa verenkiertoon silloin, kun saa toisen ihmisen hyvälle tuulelle.

Liskoaivot pidättävät meitä tekemästä monia sellaisia asioita, joiden tekeminen tekisi meille oikeasti hyvää. Aivotoimintamme alkeellisuus kun saa meidät olemaan luontaisesti epäluuloisia ja varuillamme.

Jokainen päivä tuo mukanaan jatkuvasti menestyksen mahdollisuuksia, joista saat kiinni vain jos etsit niitä aktiivisesti. Samaten jokainen päivä tuo myös mahdollisuuksia tehdä hyvää. Älä siis kulje onnesi ohi, vaan pyri aktiivisesti löytämään mahdollisuuksia auttaa kanssaihmisiäsi. Leveästä hymystä ja aidosta kiitollisuudesta tulee hyvä olo itsellesikin koko päiväksi. Aivokemiasi pitää siitä huolen.

Mitä sikainfluenssa voi opettaa rohkeudesta?

16/11/2009

4 kommenttia

Luin tänään shokeeraavan uutisen Ilta-Sanomista. Uutisen mukaan Ukrainassa pelätään sikainfluenssaviruksen mutatoituneen. Tapaus muistuttaa haastateltujen asiantuntijoiden mukaan espanjantautia. Ruumiinavauksessa ilmeni, että tautiin kuolleiden keuhkot olivat mustat kuin kivihiili. WHO on hälytetty apuun.

Näin syysnuhaisena tällainen uutinen nostattaa kylmän hien otsalle. Nytkö se sitten iski? Eikö tämä olekaan vain tavallinen räkätauti? Pelko hiipii luihin ja ytimiin.

Ongelmana on, että suurin osa uutisesta vaikuttaa pikaisen googlaamisen jälkeen Ilta-Sanomien nokkelalta retorisoinnilta. Tekstissä viitataan nimettömiin lähteisiin ja epämääräisiin ”asiantuntijoihin”. Seurauksena teksti kyllä svengaa kuin hirvi, ja lehtiä myydään rekkalasteittain. Mutta samalla lehti antaa kipinän myös turhanaikaisille pelkotiloille.

Iltapäivälehdistö hyödyntää ihmisten alkukantaisia vaistoja: pelkoa, lisääntymisviettiä, kateutta. Syy on ilmeinen: pelottavat ja kiihottavat uutiset myyvät paremmin. Pelkääminen synnyttää välittömästi henkilökohtaisen suhteen uutiseen: ”entä jos minullekin sattuu noin?” Positiiviset uutiset eivät usein synnytä samaistumista: onnistuminen ei edellytä välittömiä jatkotoimia. Uhkaava pandemia sen sijaan koskettaa meitä jokaista – vaikka pandemia tapahtuisikin oikeasti uutisnikkarin korvien välissä. Pääsääntöisesti pelkääminen on kuitenkin turhaa.

Pelkääminen kohdistuu asioihin, jotka saattavat sattua kohdalle.

On toki mahdollista, että jotain kamalaa tapahtuu. Kenties Ukrainassa kytee uuden espanjantaudin siemen. Ehkä tämä näennäisen harmiton nokan valuminenkin on vain lopun alkua. Mutta yhtä lailla voisin kammota ulos lähtiessäni meteoriitin osumista päähäni. Tai kenties joku roisto kolkkaa minut kaupungilla asioidessani. Michel de Montaigne sanoikin aikanaan oivaltavasti: ”Elämääni on mahtunut lukematon määrä kauheuksia – joista useimmat eivät ole koskaan tapahtuneet.”

Iltapäivälehdistö myy pelolla. Suurin osa lehdistön herättämistä peloista on kuitenkin täysin turhia. Ei ole mitään hyötyä murehtia kymmenistä, kenties sadoista sellaisista mahdollisista tapahtumista, jotka eivät koskaan tapahdu. Kannattaakin mieluummin kohdistaa oma aika ja tarmo rohkeasti tärkeisiin asioihin: olemalla läsnä perheelle, läheisille, ystäville. Etsimällä elämälle suuntaa, laittamalla itsensä likoon omaan intohimon kohteeseen. Pelko synnyttää negatiivista ajattelua. Positiivinen ajattelu puolestaan edellyttää rohkeutta.

Rohkeus ei tarkoita naiiviutta. Myös rohkea osaa olla tarvittaessa varovainen. Mutta rohkeus tarkoittaa, että laitat itsesi likoon siihen, mitä haluat tehdä. Rohkeus tarkoittaa uskallusta keskittyä siihen, mitä teet juuri nyt – ei siihen, mikä voisi ehkä mennä pieleen. Rohkeus tarkoittaa sitä, että senkin uhalla, että Ukrainasta lähestyisi synkkä pilvi, tartut yhä riemulla päivän haasteisiin. Keltainen lehdistö synnyttää päivittäin roppakaupalla uusia negatiivisia ajatuksia – pelkotiloja, jotka ovat omien elämänongelmiemme kannalta aiheettomia. Nämä negatiiviset ajatukset varaavat voimavarasi siltä, mitä pystyisit tekemään suuntaamalla ajatuksesi positiivisesti ja rohkeasti kohti todellisia elämäsi haasteita. Pelko kalventaa ihmisen. Vasta toimimalla rohkeasti syttyy ihminen todella elämään.