Tag Archives: pelko

Kohta putoaa pommi

09/12/2013

4 kommenttia

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.

Cheekiä pelottaa

29/11/2013

5 kommenttia

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Mistä turvallisuus syntyy?

02/09/2013

14 kommenttia

Elämme ihmiskunnan historian turvallisinta ja yltäkylläisintä aikaa. Samaan aikaan emme ole koskaan olleet näin peloissamme. Vaikka ovesta voi lähteä ulos aseistautumatta, täyttävät lööpit ja iltauutiset mielemme pelottavista väkivalta- ja talousuutisista, jotka saavat pelkäämään pahinta.

Kun ihminen pelkää, hän alkaa hamuta turvaa sieltä, mistä sitä saa. Valitettavan usein turvaa haetaan helposti määriteltävistä ja tavoitelluista resursseista: rahasta, maineesta ja omasta sosiaalisesta asemasta. Sen lisäksi, että nämä resurssit ovat tavattoman kilpailtuja, on niillä myös toinen yhteinen nimittäjä: ne ovat katoavaisia. Rahaa tai sosiaalista hyväksyntää haluava vain itse asiassa lisää pelkotilaansa omaisuuden tai suosion karttuessa. Korkealta kun putoaa kovempaa.

Muutama viikko sitten sain oivalluksen. Mikä on se rahamäärä, joka riittää turvaamaan mitä tahansa talouskatastrofia vastaan? Eli paljonko pitäisi olla tilillä puskuria, jotta voisi mennä illalla rauhassa nukkumaan. Kolmen kuukauden palkka? Vuoden tienestit? Miljoona? Kymmenen miljoonaa?

Suoraan sanottuna: ei aavistustakaan.

Mutta on olemassa turvaa luovia resursseja, jotka eivät yllä mainittujen tapaan ole katoavaisia.

Tässä kohtaa joudun paljastamaan, että olen väriä tunnustava itsemääräytymisteorian fani. Motivaatiopsykologian huippuproffien Edward Decin ja Richard Ryanin kehittämä teoria kun tuntuu antavan valtavan paljon selitysvoimaa aiemmin hämäriltä tuntuneisiin inhimillisiin ongelmiin.

Niin myös tässä.

Decin ja Ryanin mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia eli vapaus, kompetenssi eli osaaminen sekä ihmissuhteet. Ja näissä kolmessa piilee nähdäkseni turva, joka on ihan toista luokkaa kuin raha tai maine.

Autonomiaan liittyy läheisesti psykologinen vapaus, jonka juuri on itsetuntemus. Monesti meillä on niin kiire, ettemme ehdi miettiä, keitä me oikeasti olemme tai mitä haluamme elämältä. Mutta itsetuntemus on itse asiassa yksi koko olemassaolomme tärkeimpiä ominaisuuksia. Vasta kun tiedät kuka olet ja mitä haluat, on ylipäätään järkevää alkaa pohtia resurssikysymyksiä.

Osaaminen on puolestaan pääomaa, joka ei katso osakekurssien vaihtelua. Opettelemalla uusia taitoja ja uutta kyvykkyyttä kartutat sellaista perusresurssia, joka pesee eurot mennen tullen. Sitä paitsi, eihän talouskaan pyöri ilman osaamista: myös taloudellisen menestyksen juuressa on kyky saada asioita aikaan. Ja kun olet kerran taidon oppinut, se on osa sitä, mitä olet. Sitä ei voi sinulta enää riistää pois.

Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä, ovat ihmissuhteet. Tässä olennaisinta on kyky kohdata ihmiset autenttisesti. Siis löytää sellaisia yhteyksiä, joissa saat olla juuri sellainen kuin olet – niin kuin Oliver Cromwell sanoisi, syylineen päivineen. Autenttisissa ihmissuhteissa kohtaat lähimmäisesi omana itsenäsi. He hyväksyvät sinut kaikkine hyvine ja huonoine puolinesi. Ja siinä vaiheessa jos kävisikin niin, että perusta pettäisi alta, ovat autenttiset ihmissuhteet myös se kaikkein vankin turva: suojaverkko, joka ottaa sinusta kopin silloin kun omat voimat enää riitä.

Nähdäkseni nykyisen mediapommituksen aiheuttamaan pelkoon ei löydy vastausta resursseja loputtomiin kasvattamalla. Siitä seuraa vain  hamsterikierre.

Todellinen turva ja luottamus löytyvät psykologiset perustarpeet tyydyttämällä: itsetuntemuksesta, osaamisesta ja aidosta toisen kohtaamisesta.

Siinä kun on kolme järeää resurssia, joita kukaan ei voi sinulta viedä pois.

Pelko auttaa keskittymään

02/03/2012

3 kommenttia

Viime sunnuntaina parhaan naispääosan Oscarin voittanut Meryl Streep kertoi maanantain Metro-lehden haastattelussa, että häntä vaivaa yhä epävarmuus aina uuteen rooliin tarttuessaan.

Tämä ei kuitenkaan Oscar-voittajaa haittaa. Vaikka jokainen uusi rooli pelottaa, Streep on kääntänyt pelon voimavaraksi. Tähtinäyttelijälle, kuten hänen lukemattomille kollegoilleen, pelko ei ole jotain, josta täytyy kääntyä pois. Pelko on näyttelijälle tärkeä energian lähde, joka auttaa pysymään raikkaana ja välttämään rutiineja.

Mitä chilin syöminen opettaa rohkeudesta?

29/02/2012

10 kommenttia

Olen aina pitänyt kovasti mausteisesta ruoasta. Siitä huolimatta etnoravintoloiden kolmen tähden annokset ovat yleensä jääneet syömättä. Runsas kuukausi sitten koin kuitenkin mielenkiintoisen elämyksen, jonka ansiosta minulle avautui aivan uudenlainen suhde tulisen ruoan ihmeelliseen maailmaan.

Kaikista maailman paikoista olimme syömässä perheravintolassa nimeltä Chico’s. Listalla oli hampurilainen, jota mainostettiin tulisena. Hymähtelin itsekseni, että ei kai perheravintolasta voi saada mitään oikeasti tulista. Väärässä olin. Tarjoilija varoitteli vielä erityisesti annoksen tulisuudesta, mutta tilasin silti. Kun haukkasin ensimmäisen palasen, tajusin, että bhut jolokia -pippurilla maustettu hamppari oli tulisin ruoka, jota olin koskaan syönyt.

Päätin kuitenkin ottaa hampurilaisesta mittaa. Pala toisensa jälkeen siirsin vapisevalla haarukalla ruokaa palavaan suuhuni. Samassa päässäni naksahti jotain. Vaikka suussa poltteli yhä, eikä kipu hellittänyt yhtään, jatkoin syömistä. Sen sijaan, että olisin vastustellut polttelua, kuten aiemmin olin tehnyt tulista ruokaa syödessäni, annoin sen tulla.

Kivun torjumisen sijaan menin sen läpi.

Myöhemmin tajusin, että kyseessä on prikulleen sama asia, kuin pelkäämisen kanssa. Pelon ja jännittämisen kanssa pärjäämisen juju ei ole se, että taistelet pelkoa vastaan – vaan se, että pelkäät, ja annat itsesi oikein luvan kanssa pelätä. Mestaripuhujana tunnettu Winston Churchill totesi esimerkiksi aikanaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät – ja niitä, jotka valehtelevat.

Samalla tavoin kuin kipu ei oikeastaan hellitä, ei pelko tai jännityskään päästä otteestaan. Mutta menemällä pelon läpi se lakkaa kuitenkin häiritsemästä. Sitten voit nauttia tilanteesta pelosta tai kivusta huolimatta.

Hamppari oli kerrassaan herkullinen. Nykyään thairavintolan kolmen tähden annos on yhä yhtä polttavan tulinen kuin ennenkin – mutta nyt lautanen tulee syötyä tyhjäksi viimeistä murua myöten.

Pelko ja positiivinen ajattelu

27/02/2012

8 kommenttia

Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.

Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:

Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.

Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.

Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.

Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.

Miten lakkaat huolehtimasta?

21/04/2010

9 kommenttia

Joskus huolehdin liikaa. Riittävätkö rahat, pärjäävätkö tenavat yksin leikkipihalla, meneekö artikkeli läpi lehteen, svengaako blogikirjoitus tarpeeksi ja niin edelleen. Huolet pyörivät päässä ja saavat joka pyörähdyksellä lisää virtaa, kasvaen näin mietemadoista varsinaisiksi ajatusanakondiksi. Pahimmillaan huolihyöky kasvaa tsunamiksi, joka pyyhkäisee silmänräpäyksessä murheellisten laulujen maahan.

Tällöin olisi hyvä muistaa ranskalaisfilosofi Michel de Montaignen loistoletkaus: ”Elämääni on mahtunut lukemattomia hirveyksiä. Suurin osa niistä ei ole koskaan tapahtunut.”

Huolet syntyvät tulevaisuuteen kohdistuvasta epävarmuudesta.

Hyvä on: tulevaisuus on epävarmaa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että juuri huolet muuttuisivat todellisuudeksi. Katso vaikka elämääsi taaksepäin. Kuinka paljon olet huolehtinut? Ja kuinka paljon siihen on lopulta ollut syytä?

Michael Michalko esittelee loistoteoksessaan Thinkertoys seuraavanlaisen metodin, jolla opit nopeasti huolehtimaan vähemmän. Metodin nimi on Tik-Tak.

Jaa A4-paperiarkki kahtia piirtämällä keskelle pystysuuntaan viiva. Kirjoita vasemmalle TIK, oikealle TAK. Kirjoita nyt vasemmalle ensimmäinen huolesi mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi: ”Huolehdin siitä, pärjäävätkö tenavat yksinään leikkipihalla, vai pitäisikö mukana olla kuitenkin joku aikuinen. Joku voi saada keinusta päähänsä tai mukulat voivat ruveta nahistelemaan keskenään. Joku on voinut jättää tupakantumppeja pihalle, joita nappulat mutustavat kilpaa.” Ja niin edelleen.

Kirjoita sitten oikealle myönteisempi näkemys samasta asiasta. ”Muksut ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet pystyvänsä leikkimään pihalla sulassa sovussa. Nappulat osoittavat jopa ikäänsä huomattavasti edistyneempää arvostelukykyä leikeissä ja muussa yhteisessä toiminnassa. Keinustakaan kukaan ei ole saanut päähänsä kesän 2008 jälkeen, tai jos onkin, niin mitään vaarallista ei ole tapahtunut. Sitä paitsi, lapsille on parempi, jos heidän peräänsä ei holhoa koko ajan. Sitä kautta he oppivat myös vastuullisemmiksi ja luotettavammiksi.”

Toimi näin jokaisen tämänhetkisen huolesi kanssa. Huomaat vaikutuksen jo kirjoittaessasi. Pitkällä tähtäimellä tulokset ovat vielä myönteisempiä. Kun nimittäin rutinoidut Tik-Tak -ajattelussa, alkaa mielesi automaattisesti kammeta toukkavaiheen mietematoja ulos ajukopastasi. Huolet muuttuvat kannustaviksi ajatuksiksi ihan itsestään. Pian mietemadot kiertävät kuuppasi kaukaa saatuaan vihiä sinne pesiytyneestä myönteisestä asenteesta. Sitten voitkin keskittyä täysin rinnoin elämäsi todellisiin haasteisiin.

Hyviä uutisia?

29/03/2010

4 kommenttia

Ajattelu ei ole vain aivotoimintaa. Monet ajatuksemme saavat alkunsa pään ulkopuolelta: ystäviltä, ympäristöstämme, siitä mitä näemme, kuulemme ja muuten koemme. Ajatteluamme ohjaa erityisen paljon media. Lehdestä lukemasi suru-uutinen ohjaa myös omaa ajatteluasi kielteisempään suuntaan. Aivosähkökemiasi saa aikaan hormonireaktioita kehossasi, joista tulee kurja olo.

Vaikka olenkin vankkumaton optimismin kannattaja, en puolla naiivia optimismia. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista kurjaa, eikä se häviä silmät sulkemalla. Silti olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi ihmeessä pilaisin päiväni lukemalla aamulehdestä mitä kurjuuksia taas on tapahtunut.

Puolisen vuotta sitten kokeilin hetken aikaa seurata vain hyviä uutisia. Se onnistuu esimerkiksi täältä. Koe epäonnistui surkeasti. Kävi ilmi, että hyvät uutiset ovat harvoin kiinnostavia uutisia. Utsjoella riehunut puukkomies tai Kabulissa räjähtänyt autopommi aiheuttavat automaattisesti pelkoreaktion liskoaivoissasi. Pikku-Liisan, 7v, ensimmäinen ilmiömäinen ratsastussuoritus ei puhuttele samalla tavalla.

Kielteiset uutiset ovat yleismaailmallisia. Ne puhuttelevat kaikkia.

Kielteiset uutiset herättävät kysymyksen: ”Entä jos minulle kävisi noin?” Tästä nouseva pelko puolestaan ravistelee hormonitoimintaasi ja saa aikaan välittömiä muutoksia kehossasi ja mielessäsi. Mielikuvituksesi laukan laannuttua huomaat, että istutkin yhä kotikeittiön rauhassa höyryävän kahvikupposen äärellä, etkä juoksekaan Kabulissa suojaan sinkoilevia peltikappaleita väistellen. Tuloksena on puhdistava tunne, katharsis, niin kuin Aristoteleskin aikoinaan opetti.

Jokapäiväinen kielteisten uutisten seuraaminen ei tee hyvää. On hyvä pysyä uutiskartalla, mutta päivittäinen kaukaisiin puukkomiehiin ja pommittajiin paneutuminen synnyttää aivan turhaa kielteistä ajattelua. Vaikka onkin tärkeää tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, ei jokaisen yksittäisen tragedian yksityiskohtainen tarkastelu edistä sen enempää ymmärrystäsi kuin elämänlaatuasikaan.

Voit myös seurata uutiskenttää kokonaisvaltaisemmin, poimien ainoastaan omiin kiinnostuksesi kohteisiin liittyvät jutut tarkempaan syyniin. Perehdyt yhtäältä jatkuvasti uusiin, oikeasti itsellesi hyödyllisiin uutisiin. Toisaalta pysyt kuitenkin kartalla siitä, mitä maailmalla tapahtua. Todennäköisyys löytää myös oikeasti koskettavia myönteisiä uutisia on suurempi.

Tässä voit käyttää apunasi esimerkiksi tietoon upottautumisen eli informaatioimmersion tekniikkaa. Ohjeen informaatioimmersioon löydät Filosofian Akatemian maksuttoman Laajennetun mielen oppaan sivuilta 15–16.

Älä kulje onnesi ohi, osa 2/2

08/02/2010

Jätä kommentti

Runsas viikko sitten olin matkalla erääseen kokoukseen kun paikallisjuna sanoi lumimyräkässä sopimuksen irti. Junan seistyä varttitunnin Huopalahden asemalla konduktööri ilmoitti, ettei se liiku enää minnekään. Hyppäsin ulos, jonotin tieni taksikeskukseen ja tilasin taksin.

Pirssiä odotellessani murtaen suomea puhunut keski-ikäinen nainen tuli kysymään, tiedänkö, mistä bussit kulkevat. Koska en tunne aluetta kovinkaan hyvin, jouduin toteamaan, että ne ovat ”jossakin tuolla päin”. Siinä samassa mieleeni juolahti ajatus: kyllähän taksiin mahtuu toinenkin ihminen. Vähin mitä voisin siis tehdä olisi tarjota pakkasen puremalle kohtalotoverille kyyti lähimmälle bussipysäkille.

Tässä kohtaa liskoaivoni amygdala pysäytti minut kuitenkin siihen paikkaan. Enhän minä edes tunne koko ihmistä! Päädyin vain kohauttelemaan hartioitani ja osoittamaan suuntaa, mistä bussit ehkä kulkevat. Nainen jatkoi siitä verkkaan matkaansa nietosten keskellä, ja minä katselin perään. Loppupäivän oma saamattomuuteni alkoi harmittaa niin vietävästi. Mietin pitkään, mikä siinä tarkkaan ottaen otti niin kovasti pannuun, ja lopulta ymmärsin, mistä kiikasti.

Hyvän tekemisestähän tulee itsellekin julmetun hyvä olo koko päiväksi.

Jänistämällä yksinkertaisesta mahdollisuudesta helpottaa hieman kanssaihmisen elämää olin myös torpannut itseltäni sen luonnollisen dopamiinipiikin, jonka adrenaliinirauhanen pumppaa verenkiertoon silloin, kun saa toisen ihmisen hyvälle tuulelle.

Liskoaivot pidättävät meitä tekemästä monia sellaisia asioita, joiden tekeminen tekisi meille oikeasti hyvää. Aivotoimintamme alkeellisuus kun saa meidät olemaan luontaisesti epäluuloisia ja varuillamme.

Jokainen päivä tuo mukanaan jatkuvasti menestyksen mahdollisuuksia, joista saat kiinni vain jos etsit niitä aktiivisesti. Samaten jokainen päivä tuo myös mahdollisuuksia tehdä hyvää. Älä siis kulje onnesi ohi, vaan pyri aktiivisesti löytämään mahdollisuuksia auttaa kanssaihmisiäsi. Leveästä hymystä ja aidosta kiitollisuudesta tulee hyvä olo itsellesikin koko päiväksi. Aivokemiasi pitää siitä huolen.

Mitä sikainfluenssa voi opettaa rohkeudesta?

16/11/2009

4 kommenttia

Luin tänään shokeeraavan uutisen Ilta-Sanomista. Uutisen mukaan Ukrainassa pelätään sikainfluenssaviruksen mutatoituneen. Tapaus muistuttaa haastateltujen asiantuntijoiden mukaan espanjantautia. Ruumiinavauksessa ilmeni, että tautiin kuolleiden keuhkot olivat mustat kuin kivihiili. WHO on hälytetty apuun.

Näin syysnuhaisena tällainen uutinen nostattaa kylmän hien otsalle. Nytkö se sitten iski? Eikö tämä olekaan vain tavallinen räkätauti? Pelko hiipii luihin ja ytimiin.

Ongelmana on, että suurin osa uutisesta vaikuttaa pikaisen googlaamisen jälkeen Ilta-Sanomien nokkelalta retorisoinnilta. Tekstissä viitataan nimettömiin lähteisiin ja epämääräisiin ”asiantuntijoihin”. Seurauksena teksti kyllä svengaa kuin hirvi, ja lehtiä myydään rekkalasteittain. Mutta samalla lehti antaa kipinän myös turhanaikaisille pelkotiloille.

Iltapäivälehdistö hyödyntää ihmisten alkukantaisia vaistoja: pelkoa, lisääntymisviettiä, kateutta. Syy on ilmeinen: pelottavat ja kiihottavat uutiset myyvät paremmin. Pelkääminen synnyttää välittömästi henkilökohtaisen suhteen uutiseen: ”entä jos minullekin sattuu noin?” Positiiviset uutiset eivät usein synnytä samaistumista: onnistuminen ei edellytä välittömiä jatkotoimia. Uhkaava pandemia sen sijaan koskettaa meitä jokaista – vaikka pandemia tapahtuisikin oikeasti uutisnikkarin korvien välissä. Pääsääntöisesti pelkääminen on kuitenkin turhaa.

Pelkääminen kohdistuu asioihin, jotka saattavat sattua kohdalle.

On toki mahdollista, että jotain kamalaa tapahtuu. Kenties Ukrainassa kytee uuden espanjantaudin siemen. Ehkä tämä näennäisen harmiton nokan valuminenkin on vain lopun alkua. Mutta yhtä lailla voisin kammota ulos lähtiessäni meteoriitin osumista päähäni. Tai kenties joku roisto kolkkaa minut kaupungilla asioidessani. Michel de Montaigne sanoikin aikanaan oivaltavasti: ”Elämääni on mahtunut lukematon määrä kauheuksia – joista useimmat eivät ole koskaan tapahtuneet.”

Iltapäivälehdistö myy pelolla. Suurin osa lehdistön herättämistä peloista on kuitenkin täysin turhia. Ei ole mitään hyötyä murehtia kymmenistä, kenties sadoista sellaisista mahdollisista tapahtumista, jotka eivät koskaan tapahdu. Kannattaakin mieluummin kohdistaa oma aika ja tarmo rohkeasti tärkeisiin asioihin: olemalla läsnä perheelle, läheisille, ystäville. Etsimällä elämälle suuntaa, laittamalla itsensä likoon omaan intohimon kohteeseen. Pelko synnyttää negatiivista ajattelua. Positiivinen ajattelu puolestaan edellyttää rohkeutta.

Rohkeus ei tarkoita naiiviutta. Myös rohkea osaa olla tarvittaessa varovainen. Mutta rohkeus tarkoittaa, että laitat itsesi likoon siihen, mitä haluat tehdä. Rohkeus tarkoittaa uskallusta keskittyä siihen, mitä teet juuri nyt – ei siihen, mikä voisi ehkä mennä pieleen. Rohkeus tarkoittaa sitä, että senkin uhalla, että Ukrainasta lähestyisi synkkä pilvi, tartut yhä riemulla päivän haasteisiin. Keltainen lehdistö synnyttää päivittäin roppakaupalla uusia negatiivisia ajatuksia – pelkotiloja, jotka ovat omien elämänongelmiemme kannalta aiheettomia. Nämä negatiiviset ajatukset varaavat voimavarasi siltä, mitä pystyisit tekemään suuntaamalla ajatuksesi positiivisesti ja rohkeasti kohti todellisia elämäsi haasteita. Pelko kalventaa ihmisen. Vasta toimimalla rohkeasti syttyy ihminen todella elämään.