Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta

Tiikeriäiti Amy Chua esitti, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla, koska muuten heistä kasvaa epävarmoja pullamössöaikuisia. Chua on tässä puoliksi oikeassa: jos lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että onnistuminen on harjoituksesta kiinni, tulee hän myös itsevarmaksi. Samaan aikaan kiinalaisittain kasvatetut ylisuorittajat joutuvat kuitenkin nuorina aikuisina masennuskierteeseen.

Chua on väärässä siinä, että hänen edustamansa kasvatustyyli olisi ainoa tapa, jolla lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Chuan menetelmälle on olemassa vaihtoehto, joka ei jätä lapsia itsevarmoiksi hermoraunioiksi.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta.

Kasvatustieteilijä Alfie Kohn esittää loistokirjassaan Unconditional Parenting pitkälti Chuan näkemyksen peilikuvan. Siinä, missä Chua asettaa äidinrakkautensa ehdoksi hyvin soitetun pianoläksyn tai matematiikan kokeen kymppituloksen, esittää Kohn, että lapsen itsetunnon ja hyvinvoinnin taustalla on nimenomaan vankkumaton luottamus siihen, että kävi miten kävi, häntä rakastetaan aina.

Kohn vie näkemyksensä jopa niin pitkälle, ettei lasta tulisi edes rangaista tai palkita: ulkoisilla motivaattoreilla lapsi oppii vain tavoittelemaan palkintoa ja välttämään rangaistusta. Näin hän menee aina sieltä, missä rima on matalin. Riittävän tehokkailla rangaistuksilla lapsi oppii toki toimimaan tehokkaasti – mutta täysin riippumatta siitä, mihin oma temperamentti ohjaisi. Tästä seuraa nopeasti masennuskierre. Jos lapsi sen sijaan toimii oman temperamenttinsa mukaan ja tekee vanhempien kannustamana juuri niitä asioita, joista hän pitää kaikkein eniten, hän oppii niissä erinomaiseksi – ja saavuttaa siis saman itseluottamuksen kuin Chuankin mallissa.

Kovan kurin ja ehdottoman rakkauden ero liittyy myös siihen, minkälaisia onnistujia lapsista kasvaa. Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön. Tiikeriäiti kasvattaakin tulevat Yalen lakimiehet ja Harvardin bisnesketut. Oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen ja lapsen omien valintojen ehdoitta tukeminen ohjaavat lasta puolestaan rikkomaan rajoja ja kokeilemaan turvassa uutta. Tästä syntyvät tulevaisuuden Einsteinit ja Steve Jobsit.

Ei silti, että lapsen tulisi kasvaa sen enempää lakiketuksi kuin huippufyysikoksikaan. Pääasia, että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi, joka hän on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ja niin, että hän tietää tulevansa rakastetuksi, kävi miten kävi. Menestys riittää vain niin pitkälle. Itsetunnon vankkumattomin perusta tulee kokemuksesta siitä, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu.