Lasta tulee rakastaa ehdoitta

Tiikeriäiti Amy Chua esitti, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla, koska muuten heistä kasvaa epävarmoja pullamössöaikuisia. Chua on tässä puoliksi oikeassa: jos lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että onnistuminen on harjoituksesta kiinni, tulee hän myös itsevarmaksi. Samaan aikaan kiinalaisittain kasvatetut ylisuorittajat joutuvat kuitenkin nuorina aikuisina masennuskierteeseen.

Chua on väärässä siinä, että hänen edustamansa kasvatustyyli olisi ainoa tapa, jolla lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Chuan menetelmälle on olemassa vaihtoehto, joka ei jätä lapsia itsevarmoiksi hermoraunioiksi.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta.

Kasvatustieteilijä Alfie Kohn esittää loistokirjassaan Unconditional Parenting pitkälti Chuan näkemyksen peilikuvan. Siinä, missä Chua asettaa äidinrakkautensa ehdoksi hyvin soitetun pianoläksyn tai matematiikan kokeen kymppituloksen, esittää Kohn, että lapsen itsetunnon ja hyvinvoinnin taustalla on nimenomaan vankkumaton luottamus siihen, että kävi miten kävi, häntä rakastetaan aina.

Kohn vie näkemyksensä jopa niin pitkälle, ettei lasta tulisi edes rangaista tai palkita: ulkoisilla motivaattoreilla lapsi oppii vain tavoittelemaan palkintoa ja välttämään rangaistusta. Näin hän menee aina sieltä, missä rima on matalin. Riittävän tehokkailla rangaistuksilla lapsi oppii toki toimimaan tehokkaasti – mutta täysin riippumatta siitä, mihin oma temperamentti ohjaisi. Tästä seuraa nopeasti masennuskierre. Jos lapsi sen sijaan toimii oman temperamenttinsa mukaan ja tekee vanhempien kannustamana juuri niitä asioita, joista hän pitää kaikkein eniten, hän oppii niissä erinomaiseksi – ja saavuttaa siis saman itseluottamuksen kuin Chuankin mallissa.

Kovan kurin ja ehdottoman rakkauden ero liittyy myös siihen, minkälaisia onnistujia lapsista kasvaa. Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön. Tiikeriäiti kasvattaakin tulevat Yalen lakimiehet ja Harvardin bisnesketut. Oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen ja lapsen omien valintojen ehdoitta tukeminen ohjaavat lasta puolestaan rikkomaan rajoja ja kokeilemaan turvassa uutta. Tästä syntyvät tulevaisuuden Einsteinit ja Steve Jobsit.

Ei silti, että lapsen tulisi kasvaa sen enempää lakiketuksi kuin huippufyysikoksikaan. Pääasia, että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi, joka hän on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ja niin, että hän tietää tulevansa rakastetuksi, kävi miten kävi. Menestys riittää vain niin pitkälle. Itsetunnon vankkumattomin perusta tulee kokemuksesta siitä, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu.

Tiikeriäiti ja lohikäärmeäiti tappelivat – kumpi voitti?

Yalen yliopiston lakitieteen professori Amy Chua kohautti maailmaa muutama vuosi sitten julkaistulla kirjallaan Tiikeriäidin taistelulaulu. Kirjassa Chua esittää, että kiinalaiset äidit ovat ylivertaisia länsimaisiin pullamössöäiteihin verrattuna, koska he pitävät kovalla kurilla huolen siitä, että lapsista kasvaa menestyjiä. Chuan äärimmilleen viedyt kasvatusmenetelmät herättivät syystä keskustelua.

Vaikka Chuan menetelmät ovat pöyristyttäviä tuntikaupalla jatkuneesta pianonsoittopakosta lasten nimittelemiseen, on Chuan länsimaista kasvatusta vastaan kohdistuvalla kritiikillä kuitenkin myös pohjaa. Jos mukuloiden annetaan mellastaa miten sattuu, kasvaa lapsista helposti epävarmoja. Länsimainen paapomiskulttuuri ei siis sekään vaikuta parhaalta tavalta kasvattaa lapsia.

Chuan menestykseskeinen tapa käsitellä kasvatusta on kuitenkin aseteltu oikeastaan aika merkillisellä tavalla. Chuan suurin ongelma on se, että hän nostaa lasten suoriutumisen kasvattajan keskeiseksi huolenaiheeksi.

Mutta onko lasten menestys vanhemmuuden paras mitta?

New York Timesissa julkaistiin puolisen vuotta sitten Santa Fe:n yliopiston professori Emily Rappin koskettava artikkeli nimeltä ”Huomioita lohikäärmeäidiltä”. Siinä alun perin Chuan tapaan lapselleen huippu-uraa suunnitellut menestyjä-äiti sai kuulla, ettei hänen lapsensa eläisi kolmevuotiasta vanhemmaksi. Koko suhde lapseen muuttui radikaalisti. Nyt haaveet Harvard-paikasta ja huippuduunista haihtuivat ilmaan. Jäljelle jäi vain nykyhetki. Jokainen lapsen kanssa vietetty hetki muuttui korvaamattomaksi aarteeksi, jota lohikäärmeäiti syleilee koko olemuksellaan.

Tiikeriäiti koulii lapsistaan huippumenestyjiä vaikka heidän oman hyvinvointinsakin kustannuksella. Lohikäärmeäiti ei katso tulevaisuuteen. Hän arvostaa joka ikistä hetkeä, joka hänelle on lapsensa kanssa suotu. Lohikäärmeäiti rakastaa lastaan ehdoitta, riippumatta siitä, miten hän tulee pärjäämään elämässään, oli se minkä mittainen tahansa. Viime kädessä pienet hetket ovat kaikki, mitä meille lastemme kanssa annetaan.