Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.

Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.

Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.

Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.

Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.

Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?

Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?

Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.

Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.

17 thoughts on “Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

  1. Olipa upea teksti! Kiitos!
    Minua on aina häirinnyt keskusteluissa se, että ”yhteiskunnan” pitäisi tehdä jotain. Kyllä jokainen voi tehdä jotain. Muutos lähtee aina siitä oman navan ympäriltä. Miksi odottaa muutosta, kun voi itse olla muutos. Jokaisella meillä on nuoria ympärillä. Eikös oteta tehtäväksi osoittaa heille välittämistä ja uskoa heidän kykyihinsä!
    Näin uskoo,
    Marja

  2. Hyviä ajatuksia ja kysymyksiä. Minä luulen, että ns. paskaduunikin vois löytää nuorista tekijänsä, jos sen lisäksi saisi kunnon kohtelua työkavereilta ja pomolta ja asianmukaisen korvauksen työpanoksesta. Kerronpa esimerkin, kun nuori mies ohjattiin työllistämishankkeen kautta ryskähommiin. Poika lähti asiallisesti ensimmäisenä päivänä töihin, vaikka tiedossa oli huima 8 €:n korvaus päivässä. Kaveri kertoi, että kun hän meni työpaikalle, työntekijät olivat tupakalla, eivät tervehtineet uutta tulijaa vaan polttivat kessunsa, menivät kahville, istuivat siellä ja menivät taas kessulle jne. Miehulainen istui itsekseen odottamassa tyhjänpanttina 3 tuntia, kuaan ei noteerannut häntä mitenkään, vaikka hänet näkivät. Poika läksi ja sai teostaan seuraavana päivänä hirvittävät haukut ja sanktiot perään. Ottaisitko sinä vastaan tuollaisen työn? Minä en, olisin tehnyt saman kuin tuo kaveri ja haistattanut vielä pitkän paskan lähtiessäni. Nuoret eivät ole tyhmiä ja tajuavat kyllä, että heitä käytetään pelinappuloina, joilla siivotaan tilastoja ja maksetaan hankevetäjien palkat. Paskatyökin voi olla mielekästä, jos siitä tehdään mielekästä arvostamalla tekijää ihmisenä ja maksamalla siitä edes jonkinlainen korvaus. Tyhjänpanttina pitäminen on pahinta. Eikä varmasti ole hääviä olla ”kukkahattutätien päähäntaputeltavanakaan”.

  3. Mukana olleen toisen henkilön näkemys samaisesta tilaisuudesta – jotenkin tämä tuntuu uskottavammalta, sorry vaan – lainaan Emilia Kukkalan kirjoitusta:

    Herrojen kanssa nuorisometsällä

    Julkaistu 17.10. Pantterin puremia -blogissa

    Sain mielenkiintoisen kutsun joitamia viikkoja sitten. Kutsu oli Väinö Tannerin Säätiön nuorten syrjäytymistä käsittelevälle luennolle Säätytalolle 16.10. Luennon nimenä oli ”Kadonneen nuoren metsästys” ja luennolle kutsuttu lähinnä poliitikkoja, tutkijoita ja raharössejä.

    Kaunis kiitos kutsusta, se oli hieno ele.

    Valitettavasti jatkan kirjoittamista siitä huolimatta.

    Luennon nimen ”metsästys” kuulosti vähän pahaenteiseltä (ampuvatko ne heti vai kohta?), mutta avoimin ja uteliain mielin läksin matkaan. Ennen kaikkea ajattelin, että sehän hienoa, jos pääsen jossain välissä lyhyestikin tuomaan terveiset niiltä, ketkä puheenaiheenakin ovat.

    Kaikkea sitä mieleen juolahtaakin.

    Jo Sauli Niinistön aloituspuheenvuoro oli sanalla sanoen tyrmäävä. Miksi, siitä meillä oli paneelin vetäjän ja säätiön puheenjohtajan Lasse Lehtisen kanssa hieman eri näkemys. Lehtinen kuvaili tervehdystä sydämelliseksi ja sydämeenkäyväksi, minusta se oli kauniisti sanottuna patamusta. Sydämeenkäyvä se kyllä oli, mutta vähän samalla tapaa kuin moran terä.

    Presidentin puheen sisältö pähkinänkuoressa oli, että nuorten syrjäytyminen johtuu paskoista vanhemmista, jotka ovat niin tyhmiä, etteivät osaa, tai niin laiskoja, etteivät viitsi kasvattaa kakaroitaan.

    Kiitos nyt sitten tästäkin.

    Niinistö kaipaili myös lisää kuria ja ”koko kylä kasvattaa” -mallia. Veikkaan, että moni muu ei yhtäläisellä innolla haikaile paluuta agraariyhteiskunnan kyylänaapurimalliin.

    ”Lapset oppivat mallista hyvinvointia tai pahoinvointia”, kasvatuspsykologisoi hän myös. Ilmeisesti on siis niin, että monet vanhemmat ihan syyttä suotta pilan päiten opettavan lapsilleen pahoinvointia. Voi teitä, tyhmät vanhemmat!

    ”Kysymykseni on sellainen, joka maallikon sopii esittää: mitä juuri minä voin tehdä?”

    Hyvä kysymys! Mutta hei, olet presidentti. Et voi vastata kysymykseesi kuten maallikko.

    Niinistö voi tietysti kiertää kertomassa ihmisille, että opettakaa lapsillenne hyvinvointia älkääkä pahoinvointia. Itse kyllä näkisin jotenkin tuloksellisempana, että hän laatisi asiantuntijaryhmineen poliitikoille ja muille olosuhdevastaaville täsmäohjeita yhteiskunnallisen pahoinvoinnin vähentämiseksi. (Hetkinen, tuli jotenkin olo, että olen sanonut tämän joskus aiemminkin.)

    Olen Niinistön kanssa samaa mieltä siitä, että ”hyvä arki” niine ”ihan tavallisine asioineen” on hyvinvoinnin perusta.

    Mutta mikä on tavallisen hyvän arjen edellytys? Tämä kysymys tuntuu olevan kerta kaikkiaan liian vaikea päättäjien ja monien ns. asiantuntijoidenkin vastata, mutta voin auttaa: riittävä ja edes suhteellisen varma toimeentulo.

    Harmikseni jouduin toteamaan, ettei presidentti edelleenkään tunnu ymmärtäneen, ettei monilla vanhemmilla ole mitään edellytyksiä järjestää mitään ”hyvää arkea”, vaikka monet yrittävät mahdottomissa olosuhteissa voimiensa ylikin. Harvempi ihan kiusallaan ”opettaa pahoinvointia” lapsilleen. Toki poikkeuksiakin on, mutta sen sortin kusipäisyys taas ei katso luokkarajoja.

    ”Aikuisten on opittava muokkaaman arkeaa lapsen tarpeiden mukaan.”

    Nämä olivat presidentin terveiset kahta duunia painavalle yksinhuoltajalle, loppumattomaan kurjuuteensa flipanneelle tai duunista juuri fudut saaneelle velkataakkansa alla.

    Olen samaa mieltä presidentin kanssa siitäkin, ettei ”aikuisen paikkaa voi koskaan täyttää viranomainen”.

    Mutta toisin kuin hän, en tyydy toivomaan, että kaikilla lapsilla olisi joku läheinen aikuinen, vaan kysyn: pitäiskö kenties tehdä jotakin, että niillä aikuisilla olisi edes alkeelliset mahdollisuudet täyttää paikkansa? Tällaisia kysymyksiä soisin presidentin ja päättäjien mieluummin kyselevän itseltään.

    ”Pitää olla rohkeutta tehdä toisin…rakennamme nyt oman aikakautemme yhteiskunnallista eheyttä”, päätti presidentti puheenvuoronsa.

    Se oli hyvin sanottu. Toivon, että hän itse ymmärtäisi, miten hyvin.

    Muut puheenvuorot aloitti hienoa järjestöduunia syrjäytyneiden poikien kanssa tekevä Ville Turkka, jolta tosin syrjäytymiskampanjan kritiikki tuntui menneen täysin ohi. Turkka kertoi koskettavia selviytymistarinoita, joista hänellä oli elävä esimerkkikin mukana, kaikki kunnia ja kaikkea hyvää hänelle. Sen sijaan Turkan väitettä, että ”kaiken sen pahan, mitä maailmassa nähdään” aiheuttaisivat vaikeasti keskittymishäiriöiset pojat, joita on ikäluokastaan 4-6 prosenttia, en todellakaan allekirjoita. Kuten en sitäkään, että – sinänsä hieno ja arvostettava – järjestötyö olisi joku patenttiratkaisu.

    MLL:n edustaja Mirjam Kalland piti ehkä hieman yllättäen yhden skarpeimmista ja asiapitoisimmista puheenvuoroista muistuttaen, että perhekin elää tietyissä yhteiskunnallisisa olosuhteissa. Köyhyys ja koulutus periytyvät ja julkisten palvelujen leikkauksista on maksettu kalliisti paitsi rahassa, myös inhimillisen kärsimyksen määrässä mitaten. Kalland viittasi myös useisiin tutkimuksiin. Hänen ehdotuksiaan syrjäytymisen ehkäisemiseen olivat mm.: universaalit palvelut, laadukas peruskoulu, tukea pikkulapsiperheille.

    Alkoi jo kuulostaa hyvältä!

    Norjalaisen sosiologian professorin Håkon Leiulfsrudin pitkä ja seikkaperäinen puheenvuoro oli samansuuntainen. Hänkin muistutti, että kysymys on pitkälti siitä, miten järjestetään yhteiskunta lasten ympärillä.

    Työministeri Lauri Ihalainen puolestaan kehui nuorisotakuuta (tästä lisää myöhemmin, mutta mainittakoon, että nuorisotakuuseen varatuista varoista valtaosa on yritystukea) ja toivoi sukupolvisopimukselle jatkoa. Hetkinen, minkä sukupolven vanhemmat niissä vanhainkodeissa nyt makaavatkaan? Ja kuinka moni minun sukupolveni ihminen tosissaan uskoo saavansa joskus eläkettä?

    EK:n johtaja Leena Mörttinen toivoi tartuttavansa ihmisiin intoa vauhdittaa talouskasvua. Uutta yhteiskuntamalliakin hän kaipaili. Niin minäkin, mutta jotenkin luulen, että vähän erilaista. ”Tulen maailmasta, jossa miljardit eivät ole mitään”, hän hehkutti. Vau! Piffaatko meille pari? (Haluatko miljardööriksi? Mörttinen pisti Lehtistä paremmaksi!) ”Jos ne on vihaisia, voisko ne olla myös nälkäisiä?” jatkoi hän miettien kansakunnan henkistä tilaa.

    Kyllä, olemme. Ihan konkreettisesti.

    Paneelin – jota ennen presidentti ja työministeri poistuivat – alkuun otettiin yleisökysymyksiä. Oli hyviä ja oli huonoja. Jälkimmäisiä edusti mielestäni eräänkin yrittäjän puheenvuoro, jossa hän harmitteli: ”kaiken huippu on, että nuorille pitäisi maksaa tes:n mukainen palkka”.

    Itse törötin alusta asti puheenvuoroja jakavan Lasse Lehtisen edessä käpälä vaativasti pystyssä, mutta hän tuntui näkevän kaikkialle muualle paitsi eteensä. Kun mikin handuun lopulta sain ja pystyyn kampesin, julisti Lehtinen kierroksen päättyneeksi. Ehkä hänellä tosiaan on huono näkö.

    Käytännön järjestelyistä luennolla vastannut hämmentynyt herrasmies pahoitteli kovin viedessään kapulani käskystä ja lähi-istuvaiset pukumiehet hymyilivät jokseenkin osanottavaisesti.

    Ki-toos.

    Asiani, jota tulin Tampereelta asti sanomaan (kuriositeettina: koko päivän kestänyt reissu maksoi saman verran kuin on viikoittainen ruoka- ja taloustavarabudjettini), olisi ollut:

    Niin kauan kuin ette myönnä, että syrjäytymisen taustalla on ensisijaisesti luokkayhteiskunnan vahvistuminen, säätykierron pysähtyminen ja hyvinvointivaltion määrätietoinen purku – jotka taas ovat seurausta harjoittamastanne jenkkiapinoidusta uusliberalistisesta politiikasta – ette taida asialle mitään.

    Ennemmin tai myöhemmin – todennäköisesti myöhemmin, suomalaiset kun ovat tunnetusti sitkeitä, mutta taipuvaisia, siis katajaisia – homma tulee räjähtämään käsiin. Sen voin luvata.

    Sillä mitä muuta voi seurata siitä, ettei yhteiskunnan hyvinvoivalla osalla ole enää minkäänlaista käsitystä siitä, miten huonompiosaiset elävät?

    Luento – muutamista virkistävän asiantuntevista asiantuntijapuheenvuoroista huolimatta – valitettavasti vahvisti pelkoni, ettei heillä ole myöskään aitoa halua laajentaa ymmärrystään.

    Eikä siinä. Se on heidän valintansa, josta he myös vastuun kantavat.
    Np. ”Syrjäytynyt nuori” soittaa kitaraa. Hyvin.

    PS. Eilen 17.10. vietettiin asunnottomien yötä. Suomessa on 1500 asunnotonta nuorta. Todellinen luku on moninkertainen, koska nuorten asunnottomuudesta vain pieni osa näkyy tilastoissa. Kaikkiaan asuntoa vailla on Suomessa – pelkästään tilastojen mukaan – edelleen järkyttävät 8000 ihmistä.

    • Zara,

      Kiitos, että linkkasit tämän tekstin mukaan keskusteluun. Ihan hyvä, että asiaa tarkastellaan monenlaisista näkökulmista.

      Kukkalan tekstiä lukiessani tuli kyllä sellainen olo, että olemmekohan me olleet samassa tapahtumassa. Minusta on mielenkiintoista, mitä näiden puhujien olisi pitänyt sanoa, jotta Kukkala olisi ollut sanottuun tyytyväinen?

  4. Tuo Kukkasen kirjoitus on hieno osoitus siitä, miten negatiivisella ennakkoasenteella on vaikea on ymmärtää eri näkökulmasta ja maailmasta tulevaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Confirmation_bias). Sama toki näkyy toisin päin kun EK:n johtaja koittaa vakuuttaa argumentaatiollaan Kukkalaa. Joka tapauksessa kun Laurin kirjoitusta lukee ja vertaa sitä Kukkalaan, huomaa hyvin, että ehkä se totuus on jossain neutraalimmassa, kuin kirjoittaja(t?) antavat ymmärtää.

    ”Niin kauan kuin ette myönnä, että syrjäytymisen taustalla on ensisijaisesti luokkayhteiskunnan vahvistuminen, säätykierron pysähtyminen ja hyvinvointivaltion määrätietoinen purku – jotka taas ovat seurausta harjoittamastanne jenkkiapinoidusta uusliberalistisesta politiikasta – ette taida asialle mitään.”

    Tämän vuoksi siis ei kannata yrittää mitään muuta tai pienempääkään. Ja jos yrität, olet tekopyhäpahis, ihmisperse ja Kukkalan vihollinen number 1. Lisäksi myöntäminen ilmeisesti riittää korjaamaan tekemisen sijaan tämän monikansallisen ongelman. Maailman pahuudesta ruikuttaminen voittaa mikrotason parannusyritykset ja vähentää varmasti hurjasti syrjäytyneisyyttä.

    Takaisin asiaan. Toisinaan sitä miettii, että jos ongelmat on monisyiset ja paljolti myös rakenteellisia, kannattaisikohan niihin koittaa vaikuttaa mahdollisimman monella rintamalla ja etenkin sellaisilla, joissa tuloksia saattaa saada helpommin. Tai edes jollain pienellä tavalla. Esim. työllistämistoimet, jos nyt joku saisi ne toimimaan mitenkään järkevästi, ja järjestötoiminta voi olla huomattavasti helpompaa toteuttaa kuin maailman rahapolitiikan muuttaminen. Ja näitä tekemällä ei tietenkään poisteta niitä rakenteellisia ongelmia, jotka vaativat myös fiksausta.

  5. Täytyy olla Zaran kanssa yhtä mieltä siitä, että ongelmien ratkaiseminen jää suurelta osin juhlapuheiden tasolle, jos ei lähdetä rohkeasti katsomaan, mitkä yhteiskunnalliset tekijät ovat aiheuttaneet nykyisen tilanteen. Istun itsekin sosiaalialan työntekijänä harva se päivä seminaareissa ja konferensseissa kuuntelemassa hienoja suunnitelmia, mutta toistaiseksi ongelmien syistä puhuminen on jäänyt lähestulkoon olemattomaksi.

    Yhteiskunnalliset ongelmat syntyvät yhteiskunnallisista muutoksista. Niitä ei voida kokonaisuudessaan ratkaista yksilötasolla, eikä vastuuta voida siirtää poliittisesta päätöksenteosta yksilölle, ja sitähän tässä ollaan tekemässä kun puhutaan vanhemmista ja ”koko kylästä” lasten hyvinvoinnin takaajina. Tämä myöhäismodernin ajan individialisoituminen on mielestäni yksi vaikuttava tekijä nykyisten sosiaalisten ongelmien takana, joten tuollaisia puheita kuunnellessa ei voi kuin huokaista ääneen. Tässäkö ovat kansakuntamme suuret ajattelijat ja päätöksentekijät?

    • Antti,

      Kaikkien tekojen taustalla ovat kuitenkin juuri ne juhlapuheet. Vielä muutamia vuosia sitten nämä samat puhujat rummuttivat enimmäkseen talouskasvun ja yksityistämisen puolesta. Nyt huomio on kääntynytkin syrjäytymisen ehkäisemiseen, yhteiskuntatakuuseen – ja myös yhteiskunnallisiin muutoksiin.

      Yksi asia myös: kun keskustelin puhujien kanssa tilaisuuden jälkeen, ei kyllä voi olla epäilystäkään siitä, etteivätkö he olisi aidosti liikkeellä asioita parantaakseen. Ihmisillä voi olla näkemyseroja siitä, minkälaiset strategiat johtavat parhaaseen lopputulokseen, mutta jo se yksin, että tekijät hyvin monenlaisista lähtökohdista käyttävät nyt aikaa ja tekevät paljon työtä asioiden edistämiseksi on jo todella positiivista kehitystä.

      Toki tekojen täytyy seurata perässä; jos muutokset jäävät vain juhlapuheiden tasolle, olen kanssasi samaa mieltä.

      Tosin tämän päivän juhlapuheet ovat kuitenkin vallan erilaisia kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

  6. Hyvä Lauri Järvilehto.

    Kysyit, mitä presidentin olisi pitänyt sanoa (tai tehdä), että olisin ollut tyytyväinen (ikään kuin koko kysymys olisi henkilön Emilia Kukkala miellyttämisestä). Mutta vastaus on suorasanaisesti tuossa tänne linkatussa blogitekstissäni (ja aika monessa muussa tekstissäni ennen sitä). Äkkinäisempi luulisi ”ajattelun ammattilaisen” osaavan myös lukea.

    Syrjäytymistä on tutkittu ja sen ehkäisemisestä on paljon tietoa. Tieteellistä, puolueetonta. Kallandkin sitä luennolla esitteli. Jostain syystä tämä tieteellinen tieto (asiasta jotain omakohtaisesti tietävistä puhumattakaan) sivuutetaan keskusteluissa täysin.

    Minkä valtakunnan asiantuntija syrjäytymisessä on EK? Kuinka puoleetonta tietoa elinkeinoelämän edustajat tuottavat? Miksei luennolle uskallettu ottaa panelisteiksi suomalaisia tutkijoita? Sellaisia, jotka ovat elämäntyönään tutkineet köyhyyttä ja syrjäytymistä.

    Niinistö lakeijoineen myöntää, että yhteiskuntaa tarvitaan kun ongelma on jo syntynyt. Tyhmempi (tai joku tutkija, tai syrjäytynyt tai muu, jota ei kannata kuunnella) luulisi, että tulisi kaikille edullisemmaksi hoitaa yhteiskunnalliset olosuhteet niin, ettei kovin moni ”etäälle” (näkökulmakysymys tämäkin) päätyisi.

    Kuten Antti Oksanen tuossa edellä kirjoitti, ongelmien syistä ei puhuta. Minä lisään: ja ketkä yrittävät, heidät yritetään vaientaa.

    Eikä ihme, koska Niinistö on ollut (melkein koko Suomen poliittisen kentän) mukana tekemässä syrjäyttävää politiikkaa. Se nyt vain on fakta.

    Tapani, samaa voisi sanoa presidentistä ja luennon vastaavista (tosin oma ennakkoasenteeni, kuten tuosta tekstistäkin voit lukea, ei ollut yksioikoisen negatiivinen). Eikö kysymyksen pitäisi olla toisinpäin? Miksi köyhien ja syrjäytyneiden pitäisi ymmärtää yläluokan maailmaa – varsinkin omassa asiassaan? Ja jos rakenteellisista asioista, poliittisista päätöksistä ja ihmisten arjesta puhuminen on ”maailman pahuudesta ruikuttamista”, niin keskustelu on tässä maassa vielä surkeammalla tasolla kuin olen kuvitellut.

    Kyllä teitä on kuulkaa yritetty varsin pitkämielisesti ymmärtää ja kärsivällisesti selittää, mitä pitäisi tehdä. Joskus vain toivoisi, että homma toimisi toisinkin päin.

    Tämäkin keskustelu vaikuttaa kaikkiaan melko turhauttavalta, joten jääköön osanottoni tähän tervehdykseen. Ymmärretyksi tulemisen todennäköisyys on kokemukseni perusteella minimaalinen.

    Jatkakaa kaikin mokomin pään puskassa pitämistä, mutta todellisuuteen herääminen tulee olemaan aikamoinen shokki.

    PS. Luennolla muuten yliolkaisesti huomautettiin, että ”aina löytyy niitäkin, jotka eivät halua tehdä töitä”. Epäilemättä niin, mutta jokaista työhalutonta kohti on tässäkin maassa tuhat työtöntä, jotka eivät mitään enemmän haluaisi kuin säällisen työpaikan. Se, ettei jälkimmäisistä olla huolissaan, osaltaan paljastaa keskustelun moralistisen – ei siis ongelmia ratkovaan pyrkivän – luonteen.

    • Tervehdys Emilia!

      Mukavaa, että liityit keskusteluun mukaan. Minusta on hienoa, että tässä keskustelussa alkaa olla (kenties kiitos digiajan murroksen) tilaa hyvin monenlaisille oivaltaville näkökulmille.

      Minusta olet ihan oikeassa siinä, ettei EK ole syrjäytymisen asiantuntija. Heillä on kuitenkin paljon resursseja ja näkemystä talousosaamisen puolella, ja minusta on jollakin tavalla kiehtovaa ajatella, mitä voisi tapahtua, jos tuo osaaminen kohtaisi vaikkapa Iceheartsin tyyppisen toiminnan kanssa. Kun keskustelin lyhyesti tilaisuuden jälkeen puhujien kanssa, minulle jäi voimakas vaikutelma siitä, että nämä ihmiset ovat kyllä ihan tosissaan miettimässä sitä, miten nuorten asemaa voisi konkreettisesti parantaa suuressa mittakaavassa.

      Mitä tulee syrjäytymisen tutkimiseen, olet aivan oikeassa siinä, että meillä on paljon tietoa ilmiön rakenteellisista syistä ja sen ehkäisemisestä. Nähdäkseni, kuten leipätekstissä linjaan, kyse ei ole kuitenkaan joko/tai -asetelmasta.

      Minusta sinulla on osuvia huomioita siitä, minkä tyyppisiä poliittisia päätöksiä syrjäytymisen ehkäisemiseksi pitäisi tehdä; tätä silmällä pitäen olisi esimerkiksi tärkeää saada ihmiset innostumaan äänestämään kunnallisvaaleissa niitä ehdokkaita, jotka näitä päätöksiä myös sitten tekevät. Samalla minusta on kuitenkin myös tärkeää tarttua Niinistön haasteeseen ja miettiä, mitä me voisimme tehdä *juuri nyt* parantaaksemme niiden ihmisten asemaa, joilla ei mene niin hyvin. (Tästä kollegani Frank Martela on mielestäni argumentoinut itseäni paremmin yllä linkkaamassani tekstissä.)

      Tällaisena vihervasemmistolaisena tutkijanörttinä koen olevani jännällä tavalla näiden kahden näkökulman välissä, ja symppaan paljon myös sinun edustamaasi näkemystä.

      Minusta rakenteisiin pitää puuttua. Mutta ennen kaikkea olisi hienoa, jos voisimme yksissä tuumin miettiä, minkälaisia konkreettisia ratkaisuja voimme yhdessä kehittää (sekä yhteisö- että yksilötasolla), jotta nämä asiat järjestyisivät parempaan päin. Siis myös sellaisia ratkaisuja, joita ei ole koskaan aikaisemmin vielä keksitty. Tähän ajatukseen tilaisuus valoi ainakin itseeni paljon uutta uskoa.

      • Hei Lauri,

        Olipa mukava yllätys, kun lähdit vastaamaan minulle asiallisesti. Taidat olla ensimmäinen ihminen, joka tästä asiasta kanssani julkisesti tolkullisesti keskustelee (ja siksi katson ilokseni ja velvollisuudekseni myös vastata). Kiitos siitä.

        En ole missään vaiheessa kyseenalaistanut Mörttisen tai kenenkään intoa ns. ongelman ratkaisemiseen. Ratkojilla vain soisi olevan jonkinlaisen käsityksen asiasta ja korvaa niille, joiden asiaa ollaa ratkomassa. Tai jotka asiasta muuten (kuten tutkijat) jotain tietävät. Hyvä tahto ilman ymmärrystä ei tunnetusti johda välttämättä hyvään…

        EK:n ajamat uudistukset ja ehdotukset, siinä kuin esim. presidentin kotipuolueen politiikka, usein ovat syrjäytymistä suoraan aiheuttavia. Täydellisen suunnanmuutoksen vaatiminen etujärjestöiltä olisi kai aika järjetöntä.

        EK tai kukaan muukaan tilaisuudessa esiintynyt ei ole siellä heti nyt, missä köyhyyttä ja eriarvoisuutta on. He eivät yksityishenkilöinä voi vaikuttaa kuin omaan lähipiiriinsä. Kukaan ei yksityishenkilönä voi muuta. Tämä erottelu olisi pirun tärkeää tehdä. Mistä lähtien politiikka ja poliittiset päätökset ovat olleet yhtä kuin hyväntahtoisuuden vaatiminen yksityishenkilöiltä?

        Huomaan Lauri, ettet sinä noin ajattele, mutta EK:n edustajat (tai kukaan muukaan) eivät voi heti ja nyt tehdä yksityishenkilöinä mitään, paitsi hoitaa oman pesänsä. Ne taas, jotka köyhyyden ja syrjäyttämisen kanssa kamppailevat, ovat usein hoitaneet naapureidenkin tontit. Tarkoitan, kantaneet vastuuta enemmän kuin on keneltäkään yksityishenkilöltä kohtuullista odottaa – koska rakenteet ovat pielessä. Siksi heidän ”tsemppaamisensa” tuntuu jotenkin absurdilta… Suorastaan röyhkeältä.

        Entäs se ”keskiluokkainen”, joka tuntee piston sydämessään? Jos hänen ei tee mieli esimerkiksi piffata paria tonnia lähiö-yh-mutsille, auttaa naapuria lasten- tai kodinhoidossa tai ottaa asunnotonta nurkkiinsa, ei hänkään voi heti nyt tehdä muuta kuin hoitaa omat asiansa tai auttaa pyydettäessä.

        Mukavaa tietysti sinänsä, että yläluokkakin on herännyt huolehtimaan lähipiiristään. Kunhan tässä uudessa hyvyydentunnossa ei unohdeta poliittista vastuuta – tai yritetä ulkoistaa sitä yksityishenkilöille. Rohkenen sanoa, ettei kovinkaan moni ns. syrjäytynyt halua ryhtyä kenenkään moraaliheränneen hoidoksiksi ja sädekehän kiillottajaksi. Tässä innossa pitää ehdottomasti varoa pistämästä nokkaansa liian syvälle toisten asioihin, luulla tietävänsä huono-osaisia paremmin, mitä nämä tarvitsevat. (Minä väitän: toimeentuloa, kohtuuhintaisia asuntoja, säällistä työtä, vapautta, yksityisyyttä, laadukkaita ja ilmaisia julkisia palveluita jne.)

        Edelleen: hienoa, että asiaa halutaan ratkoa. Ratkaisut voivatkin sitten olla hyviä tai huonoja. Tampereella kunnallispoliitikot ehdottivat keskustassa pyörivien päihdeongelmaisten (monet asunnottomia) kärräämistä saareen, pois silmistä. Köyhyys- ja kurjuusongelmaa on Suomessa aiemminkin ratkottu mm. sulkemalla heidät leireihin. Näiden kärjistysten tarkoituksena on vain alleviivata sitä, ettei se, että haluaa ”ratkaista syrjäytymisen” tarkoita vielä sitä, että se ratkaistaisiin asianomaisten kannalta edullisesti.

        Toivottavasti nuo ”täysin uudet konkreettiset ratkaisut” eivät ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa.

        Niin ja. Äänestämisen tärkeydestä olen kanssasi osittain samaa mieltä. Katson äänestysinnottomuuden olevan seurausta mössöpolitiikasta, jossa vaihtoehtoja ei ole. Puolueita on näennäisesti monta, mutta käytännössä äänestäminen on tuki nykytilanteen jatkolle. Kuntatasolla eroja on ehkä enemmän.

      • Emilia,

        Kiitos tarkkanäköisestä vastauksestasi! Tässä osut mielestäni naulan kantaan:

        ”Tässä innossa pitää ehdottomasti varoa pistämästä nokkaansa liian syvälle toisten asioihin, luulla tietävänsä huono-osaisia paremmin, mitä nämä tarvitsevat. (Minä väitän: toimeentuloa, kohtuuhintaisia asuntoja, säällistä työtä, vapautta, yksityisyyttä, laadukkaita ja ilmaisia julkisia palveluita jne.)”

        Minusta esimerkiksi sosionomi Jari-Pekka Hietsillan julkisuudessa esittämät huomiot ovat nostaneet tämän asian loistavasti esiin: tällaisia ongelmia ei ratkota norsunluutorneista, vaan menemällä itse sinne, missä niitä on.

        Olen myös samaa mieltä siitä, että ratkaisut voivat olla hyviä ja huonoja. Toisaalta, tärkeintä on minusta silti, että asialla tehdään edes jotain. Sunnuntain Hesarin mielipidepalstalla oli muuten loistava juttu Tapani Sihvolalta, jossa hän ehdotti perustulokokeilua muutamalle rajoitetulle alueelle. Näin näkisimme konkreettisesti, toimiiko se käytännössä vai ei. Samaa voisi mielestäni soveltaa laajemminkin poliittiseen päätöksentekoon: alituisen juupas-eipäs -kohkaamisen sijaan hyviä ideoita voisi kokeilla aluksi rajatusti ja jos toimii, niin tuoda sitten isommassa mittakaavassa käytäntöön.

        Yksi asia, joka tässä keskustelussa on saanut minut mietteliääksi, ja jota jäin tässäkin pohtimaan on, että kuinka iso osuus suomalaisella politiikalla lopulta on nykytilanteen synnyssä, ja kuinka paljon se johtuu suuremmasta globaalista rakennemurroksesta?

        Minusta Mörttisen huomio tilaisuudessa siitä, ettei esimerkiksi eurokriisissä ole kyse niinkään taantumasta vaan suuremmasta globaalista rakennemuutoksesta oli aika osuva. Minusta vaikuttaa siltä, että iso osa esimerkiksi työllisyyteen liittyvistä nykyongelmista seuraa erityisesti teknologian kehityksestä ja globaaleista talousmuutoksista (tuotannon pakenemisesta itään, Wall Streetin vapautuneista johdannaiskaupoista jne.). Tässä aiheesta aika mielenkiintoinen pohdinta Hesarin Pekka Pekkalalta:

        http://www.hs.fi/kotimaa/Huono+työpaikka+yrittää+tehdä+ihmisestä+koneen/a1305608955129

        Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioiden edessä voitaisiin levitellä käsiä, vaan niitä ratkaisujakin tarvitaan. Itse uskon, että todennäköisin tapa synnyttää kestäviä ratkaisuja on nimenomaan käymällä keskustelua ja tarkastelemalla asioita riittävän monesta erilaisesta näkökulmasta.

  7. Täälä spaniardien maassa on uutisoitu Nini-sukupolvesta, jolla ei ole minkäänlaisia haluja opiskella yhtään mitään, koska töitä ei tule kuitenkaan saamaan ikinä. Ne jotka opiskelevat, kuuluvat hyvissä ajoin päättävän, mihin maahan aikovat täältä aikanaan poistua.
    Täällä on jollakin asteella voimassa jonkinlainen yhteisöllisyys, joskin muuttoliike sitä rapauttaa aika lailla. Zaran mainitsema kyylänaapurius ei sinällään päde täällä, Suomessa se joillakin paikkakunnilla elää ja voi hyvin edelleen, olen itse agraariyhteisön jäseniä. Joillakin paikkakunnilla se on kovilla voimilla saatu muutettua joksikin positiiviseksi.
    Ehkä tämä sukupolvi on se seuraava aste, askel huonompaan suuntaan, kun syrjäytyneiden määrä on ylittänyt kriittisen massan, ja osa päättäjistä alkaa heitellä pyyhettä kehään. Mitä seuraavaksi, ennen yhteiskunnan hajoamista, en tiedä. Toivottavasti väliin jää jokunen vaihe.
    Henkilökohtaisesti en paljoa perusta barrikadeille nousemisesta jota täällä suositaan, senkin energian voisi käyttää johonkin hyödyllisempään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s