Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?
Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?
Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?
Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.
Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.
Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.
Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.
Ajattelun ammattilainen 
Päivitysilmoitus: Kulutusjuhla » Miksi olemme kuluttajia emmekä esimerkiksi kokijoita tai onnellistujia?
Kirjoituksesi inspiroi miettimään lisää potentiaalisia määrittelytermejä meille ihmisille. Mites esimerkiksi läsnäolija? Henkilö, joka tulevaisuudessa siintäviin kulutushaaveisiin kurkottamisen sijasta on läsnä tässä hetkessä, omassa elämässään. Ja on läsnä myös läheisilleen, elää elämäänsä heidän kanssaan.
H*lvetin hyvä kysymys! Itse olen käyttänyt sanaa kansalainen, kuluttaja ei vaan sovi suuhun. Komppaan Frankin ehdottamaa läsnäolija-termiä. Jostakin kirjasta muistan lukeneeni; ”you are not a human doing, you are a human being…”
”Kuluttaja” olisi oikeastaan ihan järkevä kuvaus ihmisestä (vaikkei ehkä ”perusyksikkö”), jos se vain nähdään ARVON kuluttamisena – eli sen kokemisena! Mielestäni elämässä ei ole mitään tärkeämpää päämäärää. Mitä onnellisuus olisi muuta kuin arvostamista?
Täten ”kuluttamiseen” kuuluu nimenomaan myös kauniiden hetkien kokeminen, vapaa-ajan kuluttaminen jne. Jo uusklassisen talousteorian utiliteettifunktiossa on vapaa-ajan arvo mukana. Vaihtoehtoiskustannusten vuoksi vapaa-aikakin voidaan nähdä kulutuksena – sinä kaikkein arvokkaimpana, korvaamattomimpana ja pakollisimpana kulutuksena, jota ei pysty sitten millään välttämään. Toki työstäkin voi saada korvaamattomia kokemuksia.
Yhteiskunnan (ja siinä mm. työn ja pääoman) tehtävä on tuottaa ihmisille arvoa! Mutta arvo on subjektiivista, eli sitä ei ole, ellei joku sitä arvoa kuluta. Asunnolla ei ole arvoa, ellei joku asu siinä ja siten ”kuluta” (consume) sen asunnon sitoman pääoman tuottamaa arvoa. Siksi on vaarallista, että annamme työlle tai pääomalle itseisarvon (ja samalla usein demonisoimme ”kulutusta”). Leipomillasi korvapuusteilla ei ole arvoa (vaikka leivonnan antamalla nautinnolla olisi), jos kukaan ei niitä syö. Aina ”kuluttaminen” ei edes vähennä kohteen arvontuottomahdollisuutta jatkossa ja siten syö mitään pois – kuten esim. asuessasi asunnossa. Yhtä nopeasti se rapautuu, vaikka jättäisit ”kuluttamatta” ja asuisit teltassa takapihalla 😉
Eli lyhyesti: ”kuluttaja” nimenomaan ON ”kokija” ja ”tekijä”. Tekijä enemmän kuin esim. ”olija” siksi, että ihminen ei pysty olemaan mihinkään staattiseen tilaan tyytyväinen. Toki staattisessakin tilassa ihminen voi kokea arvokkaita asioita, mutta ”Ihminen ei ole onnellinen, kun asiat ovat paremmin, vaan parantaessaan niitä!”. Tämän tiesivät jo antiikin kreikkalaiset. Siksi se miljonäärikin on onneton, jos jää vain ”miljonääriksi”, mutta tämän elämän mielekkyys säilyy – ja saattaa jopa kasvaa – jos pystyy tavoittelemaan koko ajan enemmän. Ja sitten me ulkopuoliset ihmettelemme, kun tämä on niin ”ahne” eikä tyydy siihen mitä tällä jo on. OK, voidaan toki kyseenalaistaa, miksi tämä ei pyri johonkin sellaiseen ”parempaan”, joka hyödyttäisi myös muita – ja moni sarjayrittäjä yleensä pyrkiikin.
Tietysti, jos ”kuluttamisen” katsotaan tarkoittavan vain transaktiopohjaista kuluttamista, niin se antaa hyvin kapeakatseisen ihmiskuvan. Mutta mistä transaktioiden (työnteon ja ostamisen) palvonta sitten johtuu?
Sen sijaan, vielä relevantimpi kysymys: miksi työvoiman perusyksikkö on työntekijä? Ja miksi työn yksikkö on ”työpaikka”? Tämä on oikeastaan ainut syy, miksi transaktiokuluttamista pitää jatkuvasti edistää: jotta kaikille riittäisi työtä! Kunnes päästään tästä perusoletukesta eroon ja saadaan ansaintamahdollisuudeta jakautumaan yksilöllisten tarpeiden mukaan joustavammin, niin rahan kuluttamisen kyseenalaistajat ja demenoisoijat vain ajavat yhteiskuntaamme lamaa kohti ja pakottavat höllentämään ympäristösäännöksiä vielä enemmän, jotta ihmiset silti kuluttaisivat tarpeeksi pitääkseen toisensa täystyöllistettyinä. Ennen kuin tähän päästään – ja vaidaan myös luopua transaktiokuluttamisen jatkuvasta pakkolisäämisestä – pitää päästä irti työn ja säästämisen itseisarvoista.
Minustakin ihminen on tekijä ja myös haaveilija. Unelmistaan voi tehdä totta.
Unelmointi on mielikuvituksen käyttämistä ->niinpä ihmisen ajattelu ja luovuus kehittyy –> siten ihminen ei ole enää muiden ajatusten (mainostajien) armoilla.
Kuluttajailmiö ei sinänsä ole minusta paha-asia, sillä tarvitsemme muita omien unelmiemme toteuttamiseen. Kaupassa käynti vapauttaa aikaa muulle toiminnalle, kun ei tarvitse hankkia ruokaa kauempaa.
Tarkennan vielä, että talousteoreettisessa sanastossa ”kuluttajana” oleminen tarkoittaa vain sitä, että olet kyseisen arvontuotantoketjun PÄÄMÄÄRÄ, etkä väline. Se on siis suuri kunnianosoitus 🙂 Toki tämä sana alkaa olla sen verran tahrautunut (vrt. ”kansallissosialismi”, ”globalisaatio”, ”vammainen”, ”Nokia”, ”ulkoistaminen”), että ehkä se olisi imagosyistä syytä vaihtaa. ”Kokija” on kuitenkin aika suppea, sillä on kokemuksellisen arvon lisäksi on myös symboolista ja funktionaalista arvoa. Miten olisi ”hyötyjä”/”hyödyntäjä” (eng. ”benefactor”)?
Miljonääri-casen rinnalle toisena esimerkkinä kannattaa katsoa se Muumilaakson tarinoiden jakso, jossa Hemuli löytyy luolasta itkemästä silmät päästään – ei siksi, että olisi hukannut postimerkkikokoelmansa, vaan siksi että oli löytänyt maailman viimeisenkin postimerkin (tosi realistista, joo). Ei ollut läheskään yhtä hauskaa olla ”omistaja” kuin ”keräilijä”.
Muunkinlaista kuluttamista (ei tosin siitä tehokkaimasta päästä):
Ehkä tuo ”you are not a human doing, you are a human being”
viittaa siihen, että ihminen ei ole humaani, jos hän vain tekee. Lopulta ihminen vain ”on” – luonnon ja kehonsa armoilla (terveys). Ihminen ei voi loputtomasti tekemisillään muokata maailmaa, vaan lopulta yksittäisen ihmisen teot asettuvat maailman mittakaavassa niin pieniksi, että ne ovat kuin pisara valtameressä. Teot menettävät merkityksensä. Tämä tosin ”rautalangasta” väännettynä.
Olen täysin samaa mieltä Tuuren kanssa tuosta muumi- ja miljönääriesimerkistä, että tavoitteiden jahtaaminen on mukavampaa, kuin luopua niiden jahtaamiselta. Tavoitteet ja ”uusiutuminen” ovat sitä paitsi paljon luonnollisempi olotila, kuin jämähtyneisyys.
Tavoitteista ja niiden jahtaamisesta – niinhän Nalle Puhkin on joskus todennut, että se hetki kun saa hunajaa suuhunsa niin on yksi maailman parhaita, mutta vieläkin ihanampi on hetki juuri ennen sitä 🙂 Ikkunashoppailua on harrastettu kautta aikain sunnuntaisin kauppojen ollessa kiinni, ja rakastuminen on sadoin kerroin ihanampaa kuin rakastaminen. Eikö tämän kaiken voisi vetää myös ylenmääräiseen kulutukseen – se asiasta haaveilu on usein huomattavasti parempaa kuin se, että asia muuttuu konkreettiseksi?
Pidän termeistä kokija ja tekijä. Ne tekevät ihmisestä oman elämänsä subjektin.
Hieno kirjoitus. Minua on vuosia ärsyttänyt Helsingin keskustan pääpostin jonotusnumeronapit:
1) kuluttaja-asiakas
tai
2) ykstyisasiakas
Painoin aina jälkimmäistä ja tein kassalla valituksen. Valitus kirjattiin joka kerta mukisematta ja joskus – ellen erehdy – tyytyväisenä.
Pari kuukautta sitten kävin taas postissa. Sinne oli ilmestynyt uusi nappi: henkilöasiakkaat.
* 2) yritysasiakkaat
Osittain myös samassa aihepiirissä liikutaan, vaikka sinänsä aihe on eri:
”Esimerkiksi niin sanottuja journalistisia sisältöjä tuottavat nyt monet muutkin kuin journalistit. Enää ei ole itsestään selvää, ketkä ovat mediasisältöjen tuottajia, ketkä kuluttajia, ketkä käyttäjiä, ketkä kokijoita. Sellaiset yksinuottiset käsitteet kuin television katsoja, radion kuuntelija ja lehden lukija alkavat olla historiaa.”
http://www.kotus.fi/?5400_m=9813&l=&s=3235
ich bin nicht so, ich bin da ; )
Päivitysilmoitus: Hyvä kuluttaja | Jennin sivut