Filosofeja on vuosituhansia askarruttanut kysymys siitä, miten saamme selville jonkin väittämän totuuden. Vielä 1900-luvun alkuun asti ajateltiin naiivisti, että totuus on yksinomaan jonkin väitetyn lauseen vastaavuus asiaintilojen kanssa. Esimerkiksi lause ”lumi on valkoista” on tosi, jos lumi on valkoista. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen monesta syystä.
Oikeastaan väittämät ovat tosia tai epätosia vain tietyllä tavalla tulkittuna.
Jos vaihdamme kokonaan näkökulmaa, muuttuu itsestään selvänä aiemmin pidetty väittämä täysin päättömäksi. Kokeile vaikkapa hypätä kristillisestä viitekehyksestä ateistiseen. Tarkoittaako lause ”Jumala on hyvä” samaa? Edellisessä se on perususkomus, johon liittyy valtavan monimutkainen uskomusverkosto käytäntöineen. Jälkimmäisessä lause on silkkaa hölynpölyä, vähän niin kuin sanoisi, että ”Joulupukki pitää puurosta”.
Meillä on hirveän voimakas tarve ajatella, että maailma on tietynlainen ja tulkittavissa tietyllä ”oikealla” tavalla. Sama koskee myös omaa elämäämme ja muistojamme: asiathan ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Sitoudumme tähän entistä enemmän siksi, että vaihtoehto tuntuu älyvapaalta. Eikö yllä sanotun nojalla seuraa, ettein mitään asioiden oikeaa laitaa ole? Kaikkihan voidaan tulkita ihan miten vaan. Jos muutan ajatteluni reunaehtoja riittävästi, voin pitää tätä läppäriä vaikkapa Felix Baumgartnerin ilmapallona ja niin edelleen, eikö niin? No ei.
Voimme vaihtaa perspektiiviä usein hyvin radikaalistikin. Lukemalla hengellistä kirjallisuutta ateisti voi löytää yllättäen hengellisen elämän ja kääntyä uskonnolliseksi – tai toisin päin, Bible Beltin farmari voi löytää ahaa-elämyksen Darwiniin tutustumalla. Tiedemies voi huomata, että koko tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstein. Ja yksinkertaisella harjoituksella on mahdollista muuttaa merkittävästi suhdetta omaan menneisyyteen. Mutta perspektiivi kohdistuu kuitenkin aina samaan asiaan: siihen, minkälainen maailma on.
Kuvittele talo, jonka yksi sivu on neliskanttinen ja toinen sivu kolmikulmainen. Pasi seisoo suoraan neliskanttista sivua vasten ja Pena kolmikulmaista sivua vasten. Pasi ja Pena ajautuvat loputtomaan nokkapokkaan, koska Pasi on sitä mieltä, että ”talo on neliskanttinen” on tosi, ja Pena sitä mieltä, että ”talo on kolmikulmainen” on tosi. Molemmat ovat tietysti oikeassa: talo on kumpaakin, riippuen tarkastelun näkökulmasta. Molemmat ovat myös yksimielisiä siitä, että ”talo on pyöreä” ei pidä paikkaansa. Tarkasteltu asiantila kun ei tarjoa kummallekaan tällaista tulkintaa. Asiat ovat ilman muuta jollakin tavalla – mutta emme koskaan voi lopullisesti ilmaista miten ne ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla tarkasteltuna. Tästä syystä tulkinnanvaraa on aina.
Vaikka meillä olisi kaikkien tosien lauseiden joukko, voidaan myös toisenlainen näkökulma löytää kun reunaehtoja jumpataan riittävästi. Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.
Totuuden vastakohta ei siis itse asiassa ole edes epätotuus: yksi tosi väitelause voi toisessa viitekehyksessä olla epätosi, ja toisin päin. Totuuden vastakohta on valhe: se, että ajattelet asioiden olevan jollakin lailla – mutta väität ihan muuta. Ehkäpä totuuden pohtiminen ei edes kuulu filosofeille. Kuten Ludwig Feuerbach aikanaan totesi, totuus on poliisiasia.
Ajattelun ammattilainen 
Esimerkit mielestäni ontuvat. Uskonasioissa ei ole totuutta – siksi ne ovat uskonasioita. Tosin useat uskon(tojen)asiat voidaan osoittaa epätosiksi. Einsteinin tapauksessa fysikaalisesta maailmasta on totuus. Meillä vaan ei ole vielä kaikkea tietoa ja ymmärrystä maailmasta, mutta aina enemmän ja enemmän. Samoin talon suhteen on olemassa totuus, katsojat vaan eivät ole sitä kokonaan nähneet. Totuus ei vaihdu toiseksi tai muutu siirtymällä toiselle puolelle taloa – siirtyessäsi talon ympäri näet koko totuuden. Se mitä näemme ei ole ehkä koko totuus, muttei myöskään totuus ole ”vain” näkökulma-asia..
Kompaten edellisen kommenttia, ehkä on syytä ottaa Friedrich Nietzschen sutkautusta mukaellen vaarin: totuuden vastakohta ei ole niinkään valhe, vaan vakaumus.
Mjaa, Antti olikin jo hyvin tiivistänyt fiksummin sen, mitä itse tapailin alla. Lauri yrittää perustella subjektiivisia näkökulmaasioita fysikaalisuuden muka relativismilla – tämä tökkii.
Mielenkiintoinen kirjoitus, sillä luin juuri Sami Pihlströmin artikkelin kirjassa ”Uskonnonfilosofia”, ja se käsitteli juuri tätä relativismin ongelmaa ainakin wittgensteinilaisesta, pragmatistisesta, ja evidentialistisesta näkökulmasta ja kommentoi vähän vielä reformoidun epistemologian näkökulmaakin aiheeseen.
Itseäni jäi kuitenkin sekä tässä blogauksessa että Pihlströmin artikkelissa vaivaamaan se, että millä tavalla tarkalleen voitaisiin tarkemmin artikuloida se ilmeinen vakaumus, että tiedollisen relativismin ongelmaa ei voi aivan täysin välttää ja toisaalta se, että naiviksi ilmoitettu korrespondenssi ei ole sekään täysin mahdollinen? Millä siis pidetään tämä paletti kasassa täydellisen käsiterealismin ja radikaalin relativismin ääripäiden välillä?
Olinko tarpeeksi epäselvä?
Antille: uskonasiat eivät suinkaan ole yksinomaan kuvaamasi (loogisen empirismin mukaisia) ”sokean uskon” asioita. Ainakin kristinuskoon (ja teismiin yleensä) on aina liittynyt tiettyjen asioiden ”falsifioitavuus” – vaikkakin falsifioitavuuden vaatimus monesti esitetään täysin ylimitoitettuna. Nykyäänkin on monia teologeja ja historioitsijoita, jotka yleisesti hyväksyttyjä historiallisia metodeja käyttäen argumentoivat Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta uskottavimpana selityksenä kristinuskon synnylle (esimerkiksi Gary Habermas ja William Lane Craig).
Totuus on tosiaankin asia, joka tuskin koskaan aukeaa kenellekään kokonaisuudessaan. Siksi totuutta voidaan lähestyä vain tulkintojen kautta. Ne eivät kuitenkaan ole vaihtoehtoisia toisilleen, vaan toisiaan täydentäviä. Siitä tulee suomen kielenkin mainio sana ”ymmärtää”, jonka etymologia liittyy mm. ympäröimiseen. Tästä kommentistani näkyy ehkä läpi, että olen ollut hyvin kiinnostunut Husserlista, Heideggerista ja Gadamerista. Mutta näiden uskomusten varassa lähestyn itse totuuskäsitystä =)
https://en.wikipedia.org/wiki/Here_is_a_hand
Relativismi, tuo ihmisen egosentrismin multihuipentuma.
Minun perspektiivin otto kvanttimekaniikkaan ei muuta sitä tosiasiaa, että jos emme hyväksikäytä tutkittuja kvanttimekaniikan lakeja, gps ei toimisi. Ei se Einsteinin oivallus, että ”tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstei” ei todellakaan ole hyvä argumentti relativismille. Einsteinin teorialla ei olisi mitään merkitystä, jos siitä johdetut ennusteet eivät olisi osoittautuneet niin kovin hyvin empiirisisti tosiksi. Ehkä totuutta ei ole, mutta on todempaa ja väärempää takuu varmasti on, joten subjektiivisen tason relativismin perusteleminen tällaisilla esimerkeillä on varsin ontuvaa.
Sotket taas puurot ja vellit ja vetelet kauniisti mutkat suoriksi.
I beg to differ, koska kaikki asiat riippuvat (sic). Relativismi on hyvä renki, mutta huono isäntä: kaikki ajatukset on hyvä kokeilla sen asettamaa haastetta vasten, mutta vakaumuksena se on pöljä. Suuri osa vakaumuksista on juuri niin mustavalkoisia ja yksinkertaistavia, etteivät ne kestä tällaista happotestiä – koska suurimman osan ajasta asiat riippuvat. It depends. Mutta on valtavaa älyllistä laiskuutta allekirjoittaa nimensä relativismin rosteriin vain siksi, että tämä, tämä, tämä ja kaikki muutkin ajattelutavat ovat karahtaneet kyvyttömyyttään relativismiin. Koko filosofia ja tiedehän on alusta asti ollut itsepäinen ja ehkä houkkamainenkin yritys löytää jotain joka ei riipu, vaan on.
Olen usein tentannut Laurilta, mitä eroa on laiskalla relativismilla ja pragmaattisella perspektivalismilla, kun minusta se aina välistä haiskahtaa yritykseltä salakuljettaa Jumalaa tieteeseen (riippuen vähän yrittäjästä). Odottelen yhä, Lauri!
Markus,
Laiskan relativismin (hieno termi!) ja pragmaattisen perspektivalismin ero on, että edellinen hyväksyy leipätekstissä esittämäni tulkintojen ylilyönnit (läppäri tulkittuna ilmapallona jne.). Jälkimmäinen taas tulee hyvin lähelle esimerkiksi J.J. Gibsonin affordanssin käsitettä.
Tapanin kommenttiin linkaten, maailma on jollakin sellaisella tavalla rakentunut, että suhteellisuusteorian formalismeilla on korkea ennustusvoima, ja korkeampi kuin vaikkapa astrologialla tai edes Newtonin formalismeilla. Mutta pointti on juuri se, ettei noita Einsteininkaan yhtälöitä ole ”osoitettu empiirisesti tosiksi”, vaan on paljon tapauksia joissa ne eivät päde alkuunkaan (esimerkiksi mikrotasolla; tästä syystä tarvitaan myös kvanttifysiikkaa).
Eli summaten, asia on juuri niin kuin Tapani esittää: todempaa ja väärempää on, ja viime kädessä totuus on kahden asian funktio: tulkinnan viitekehyksen ja asioiden (affordanssien) todellisen laidan. Tämänhän sanoinkin jo leipätekstissä:
”Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.”
Jotenkin tuli mieleen L.E.J. Brouwer, joka oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä matemaatikoista, ja joka käytännössä perusti koko modernin topologian maanisella luomisvimmalla parissa vuodessa.
Brouwer oli nero, hullu, mystikko, riidanhaastaja, ihmisvihaaja, mutta myös tunnettu filosofi, joka loi matemaattisen intuitionalismin koulukunnan. Intuitionalismi hylkää kaiken epäkonstruktiivisen matematiikan, jolloin väitteet on kyettävä konstruoimaan, eikä todistukseksi kelpaa vastaoletus (Reductio ad absurdum). Kaksiarvoinen logiikka, jossa väite on joko tosi tai epätosi, siis lentää roskakoriin! Brouwerin mielestä matematiikka ei ollut mitään muuta kuin inhimillistä ajatusprosessia.
Brouwer kärsi pitkiä aikoja masennuksesta ja oli äärimmäisen kyyninen ihminen. Rippikoulun konfirmaatiossa kun oppilaille annettiin vapaa sana käsitellä omaa uskoaan seurakunnan edessä, niin 17-vuotias Brouwer ilmotti jotain seuraavaa: ”Ympärilläni oleva ilmiötodellisuus saa minut minut voimaan pahoin, enkä saa mistään vastakaikua ajatuksilleni. Mikään ei ole niin vastenmielistä ja rumaa kuin toiset ihmiset, joista en todellisuudessa välitä pennin vertaa. Uskontojen opinkappaleet ovat hyödyksi vain pitämään typerät ihmismassat merkityksettömissä askareissaan…”
Brouwer valittiin matematiikan professoriksi lähinnä topologian saavutuksista, mutta hän yllätti kaikki keskittymällä vain intuitionalismiin heti virkaanastujanpuheesta lähtien! Professorina Brouwer ei sietänyt kysymyksiä opiskelijoilta, eikä koskaan luennoinut edes omista topologian tuloksista, koska ne ei epäkonstruktiivisina sopineet hänen käsitykseensä matematiikan todellisesta luonteesta.
(Lähteenä ajat sitten luettu John Barrowin – Lukujen taivas)
mielestäni totuus on olla väärässä.