Hesarissa oli taas juttu köyhyydestä. Olen hämmästellyt sitä, eikö Suomesta tosiaan löydy oikeasti köyhiä ihmisiä, kun media ja sosiaalinen media villiintyvät näistä ”onhan tämä kolmio meille kahdelle vähän iso” jutuista tämän tästä.
Ulkomaiset ystäväni ovat alati äimän käkenä kuullessaan, että Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto, niin kuin taannoin julkaistussa Suomen kuvalehden jutussa. Samaten on aika hämmentävää, että äiti kokee mokanneensa, kun lapsilla ”ei ole omakotitaloa eikä purjevenettä”.
Siinä vaiheessa jos köyhyyden piina on se, että pitää pystyä kuluttamaan samanverran kuin tuo toinenkin, ollaan aikamoisessa suossa. Tällainen köyhyys kun ei parane rahalla. Jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin. Ja sitten taas päivitellään kun rahaa ei ole.
Köyhyyspuhe syyllistyy normatiiviseen virhepäätelmään. Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata. Ihminen voi olla täysin onnellinen ilman juuri mitään länsimaisia etuuksia, jos hän kokee elämänsä mielekkääksi. Samaten ihminen voi olla ihan yhtä ahdistunut kuin köyhiksi leimatut ja samaan aikaan rikas kuin Kroisos.
Nyt en tarkoita alkuunkaan sitä, että köyhillä olisi asennevamma. Näissä ihmisissä ei itsessään ole mitään vikaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntarakenteistamme ja keskustelukulttuuristamme juontuvasta ongelmasta. Kyse on siitä, että ihmisiltä riistetään toivo tulevasta.
Carol Dweck on tunnistanut kaksi tapaa suhtautua toimintaan: fiksatun asenteen ja kasvun asenteen. Jos asenne on fiksattu, ”minä olen köyhä”, on ihan turha yrittää etsiä ulospääsyä. Tällöin myös saavutetuista eduista luopuminen on nöyryyttävää: se syöksee entistä syvempään koetun köyhyyden kuiluun.
Kasvun asenne puolestaan lähtee siitä, että aina on mahdollisuus kehittyä. Että aina on jotain, mitä voidaan tehdä uudella tavalla tai paremmin. Tällöin kulujen pudottaminen ei ole pelottavaa, koska sillä saa vauhtia seuraavaan siirtoon. Thomas Edison myi aikanaan asuntonsa ja muutti labransa yläkertaan kun rahoituspohja petti.
Ihminen voi kuitenkaan harvoin päättää itse, kummalla tavalla asennoituu. Asenteisiin vaikuttavat oma henkilöhistoria, sosiaalinen lähipiiri, yhteiskuntarakenteet sekä ylläpitämämme keskustelukulttuuri.
Siinä vaiheessa kun ihminen ei ole enää nälkärajalla, ei hän tarvitse ensisijaisesti enää euroja, vaan liikevoimaa elämään. Tämän liikevoiman me kuitenkin riistämme köyhiksi itsensä kokevilta siinä vaiheessa kun sanomme, ettei heidän elämänsä ole tarpeeksi hyvää liian vanhan telkkarin tai liian harvojen Lintsikäyntien takia.
Ratkaisu suomalaiseen köyhyyteen ei löydy tukia lisäämällä, vaan siitä, että nykyiset pöljät rakenteet rempataan sellaiseen kuntoon että ne oikeasti toimivat. Köyhyyspäivittelyn sijaan me tarvitsemme kannustavaa ja tukevaa keskustelukulttuuria. Vinoutuneiden työmarkkinarakenteiden sijaan me tarvitsemme lisää liikkuvuutta ja parempaa työn ja tekijän kohdentamista. Ja kyllä aika alkaa olla ihan kypsä sille, että saisimme pystyyn riittävän yksinkertaiset ja helppokäyttöiset sosiaalitukijärjestelmät, jotka eivät nöyryytä ihmistä.
Suomalainen köyhyys ei parane rahalla. Se paranee rakentamalla jokaiselle suomalaiselle tulevaisuus.
Ajattelun ammattilainen 
Luin aamulla Hesarin köyhyysjutun ja nyt vastauksesi. Vastineestasi pidin enemmän, nostit esiin tärkeitä asenteisiin ja rakenteisiin liittyviä asioita. Hyvä!
Toinen kuvaus köyhyydestä:
http://mailife.fi/2015/06/28/saanko-avata-silmasi-hyvatuloinen-tallaistakin-on-koyhyys/
Olen kyllä eri mieltä siitä, etteikö köyhyys paranisi rahalla.
Juuri äskettäin tapasin ihmisen, joka mietti onko varaa yhteen metromatkaan, ja lopputulos oli, että ei ollut, parempi mennä polkupyörällä.
Se on toinen ajattelun ja kokemuksen maailma, kun yhden paikallisliikenteen lipun hinta on varallisuuskysymys. Kaikkea joutuu pohtimaan, jos ostan tämän, minulla ei ole varaa sitten johonkin muuhun. Tottakai kaikilla on tämä, mutta jos mittaluokkana on vaikka kolme euroa, niin aletaan olla köyhyyden piirissä.
Öö.. Olisin mennyt itekin pyörällä. Tiedän näet että matkasta olisi tullut paljon rikkaampi
Se euron puuttuminen voi olla myös suunnittelukysymys, jos taskussa on vaikkapa uudenuutukainen kännykkä.
No, en halua lytätä kommenttiasi, mutta antaa ajattelun aihetta. Kaikki on suhteellista, etenkin kun vertaamme itseämme muuhun maailmaan.
Monet tykkää ajaa pyörällä, riippumatta varallisuudesta, ei se ollut se pointti.
Pointti oli siinä, miten vaihtoehdot vähenee, kun rahaa on vähän käytössä. Kannattaa lukea se linkkaamani artikkeli, mikä valottaa tätä asiaa.
Niisku: Miksi vaihtoehtoja pitää olla niin monta? Se vasta onkin sitä rikkautta.
Yleensä ihmiset tykkää kun voi valita useammasta kuin yhdestä vaihtoehdosta, tai muustakin kuin pienestä joukosta huonoja vaihtoehtoja. Vapauden kaipuu ja tarpeiden täyttämisen kaipuu ajavat ihmistä.
HS:n jutussa mainittiin myös dyykkaus ja se kuinka perheen pitää olla sen mainitsemisesta jottei lastensuojelu saa siitä tietää. Itselleni on tullut sellainen käsitys, että Suomessa nämä köyhät halutaankin pitää huonossa asemassa. Miksi muuten lastensuojelua kiinnostaa dyykkaako perhe vai ei? En ihmettele yhtään jos tällaiset jutussa esitellyn kaltaiset vanhemmat alkavat pitää yhteiskunnan viranomaisia vihollisinaan. Vaikka huostaanotto ei realisoituisikaan, sellaisen uhka luo melkoista epävarmuutta ja epäluottamusta yhteiskuntaa kohtaan.
Lastensuojelulla on ikävä taipumus kiinnostua juuri tällaisista perheistä vaikka lapsia kohdellaan huonosti myös monissa keski- ja suurituloisissa perheissäkin. Eerikan tapauksessakin lapsensa murhannut perheenisä onnistui sumplimaan itsensä ulos epäilyksistä lukuisista lastensuojeluilmoituksista huolimatta. Oli ilmeisesti lasu-viranomaisten näkökulmasta riittävän ”kunnollinen” tyyppi tai vastaavasti ei ollut tarpeeksi ”köyhä” ollakseen epäilyttävä. Onkin surullista, että hyvin suuri osa suomalaisista kuvittelee ongelmien ratkeavan sillä, että syydetään vain lisää rahaa lastensuojeluun tutkimatta yhtään sen rakenteita. Rehellisyydestähän me suomalaiset olemme niin kovin tunnettuja, joten eikö voitaisi muuttaa järjestelmää edes avoimeksi ja myöntää mitä todella haluamme tehdä?
Jos ”lapsiköyhyyden” ehkäisy on toden totta lastensuojelun keskeisin tavoite, eikö olisi reiluinta vain tehdä lasten hankkiminen luvanvaraiseksi ja antaa lupa vain perheille joilla on riittävä tulotaso? Lastensuojelun nimikin voitaisiin vaihtaa joksikin muuksi jos sen pääfokus on tosiaan vain vuosien takaisen ”köyhäinavun” takaaminen, keskittyen pääasiassa juuri köyhien kyykyttämiseen ja heidän syrjäytymisensä edesauttamiseen. Vai onko todella niin, että lapsi on parempi ottaa pois biologisilta vanhemmiltaan joilla ei ole varaa älypuhelimeen ja sijoittaa tämä sitten perheeseen jolla varaa on? Monessa muussa maassa myös Euroopassa tällaista pidettäisiin aivan käsittämättömänä. Suomessa tällainen ajattelu on kuitenkin valitettavasti täyttä totta ja näin ajattelevilla lastensuojeluviranomaisilla on suhteettomasti valtaa, ilman että vastaavasti kansalaisten oikeusturva toteutuisi. Tästä Suomi on saanut useita huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeltakin. Mutta yritäpä puhua tästä melkein kenellä tahansa suomalaiselle. Olen yrittänyt ja lähes joka kerta törmää samaan muuriin: ”ei tuollaista oikeasti tapahdu” tai ”kyllä ne viranomaiset tietävät mikä on lapsen parasta”. Muutosta ei totisesti ole näköpiirissä jos suomalaiset eivät voi myöntää ongelman olevan edes olemassa.
Suomessa suurin ongelma köyhyydessä ja työttömyydessä on se, että pääkaupunkiseudulle ei rakenneta vuokra-asuntoja, niin että ihmiset voisivat muutta työn perässä ja korkeat, tukia vaativat ja köyhyysloukkuja synnyttävät vuokrat laskisivat. Tätä ongelmaa ei keskustavetoinekaan hallitus halua ratkaista, sillä se lisäisi syrjäseutujen tyhjentymisnopeutta työttömien ihmisten muuttaessa pääkaupunkiseudulle töihin ja Suomen talouskasvua nopeuttamaan.
PK-seudulla olisi riittävästi asuntoja työssäkäyville, jos pysyvästi työttömät toimeentulotuen varassa elävät ja köyhät eläkeläiset laitettaisiin asumaan Kehä 3 ulkopuolelle. Monen pienemmän kaupungin ja kylän keskustassa on riittävät peruspalvelut ja asuminen yli puolet halvempaa. Peräänkuulutan ihmisiltä aktiivisuutta tehdä muutoksia elämässä kulujen sovittamiseksi tuloihin, esimerkiksi muuttamalla edullisemmalle paikkakunnalle ja/tai pienempään asuntoon. Voi huomata että maalaiskaupungissa yhteisöllisyyden kautta köyhänkin elämänlaatu nousee.
Ohhoh, vai että tervemenoa Kehä III:n ulkopuolelle vaan. Parempiosaiset eivät halua olla tekemisissä teidän kanssanne. Aloitetaanko kyyditykset heti huomenna?
Oikeasti sitä nöyryyttävää tukiviidakkoa pitää yksinkertaistaa. Asumistuen nimellä olevaa tukimuotoa ei pitäisi edes olla, sillä vuokrat pysyvät korkealla osittain juuri siksi. Aina kun tukia nostetaan, vuokratkin nousevat samaan tahtiin — näin ainakin väitetään. Jos näin on, nykyinen tukijärjestelmä eli verovarat satavat siis suoraan omistavan luokan laariin. Tarvitaan osittain säänneltyä vuokrahinnoittelua ja toisaalta perustulo. Jos ihmisellä on könttäsumma, josta jää enemmän käteen jos valitsee edullisemman asunnon, on varmasti motivaatiota vaihtaa. Jos taas vuokran jälkeen käytettävissä olevat tulot pysyvät samoina olipa asunto mikä tahansa (eli tuet pienenevät kun vuokra pienenee), joka ainoa teistäkin ottaisi aivan varmasti sen kolmion.
Muistetaan myös, että Helsinki alkaa olla törkeän kallis jo monille työssäkäyvillekin. En yhtään ihmettelisi, vaikka monella työelämässä mukana olevalla olisi esimerkkiperhettä pienemmät nettotulot. Se on minusta kansallinen häpeä, jos työssäkäyvä joutuu hakemaan toimeentulotukea. Olisi oikeasti tärkeää kuulla esimerkki myös tällaisesta köyhyydestä.
Mira, onko tää trolli?!? Sun mielestä pitää siis laittaa köyhät ja vähäosaiset samoihin keskuksiin ja muodostaa kunnon slummit? Miksi ne työttömät ja vähäosaiset pitäisi tunkea pieniin kaupunkeihin joissa niitä töitä ei ainakaan ole? Koitas ottaa se pää pois sieltä perseestä, jos sulla menee jossain pikkupitäjässä hyvin, se ei todellakaan tarkoita sitä, että työttömiä ja vähäosaisia pitäis sinne pakottaa, kun niitä töitä ei siellä landella todellakaan ole. Mä en tajuu miten joku kehtaa kirjottaa omalla nimellään tällasta skeidaa…?
Millä keinolla amerikkalainen vähenee?
On kuitenkin – käsittääkseni – pitkälti totta, että riittävä köyhyys kuormittaa ihmisen henkistä puolta ym vähän turhan paljon. On vaikea olla kasvukeskeinen, kun joutuu laskemaan, onko varaa lähteä bussilla ystävän luo tai ostaako dödöpurkki vai ruokaa tai kun vaatteen tai kodinkoneen rikkoutuminen tarkoittaa makaronikuuria. Energia jonka pitäisi mennä kehittymiseen meneekin arjen pyörittämiseen, jotta vararikolta vältyttäisiin. Jokaisen kuun toimeentulo voi olla epävarmaa kiitos nöyryyttävän sosiaaliturvajärjestelmän.
On vaikea edes elää säästäväisesti jos tilillä on aina vain tasan sillä hetkellä tarvittava summa – ei voi ostaa keskihintaista kestävää tuotetta joka tulisi pitkässä juoksussa halvemmaksi kuin halpaversio, ei voi ostaa säästöpakkausta koska toimeentulotuki maksetaan vasta viikon päästä jne.
Köyhyyslehtijutuissa ei jostain syystä tutustutua – kovinkaan usein – näihin perusturvan toimeentulotuen jne varassa elävien arkeen. Tai pahasti ylivelkaantuneiden. On noita perheitä joilla ei sinällään ole mitään hätää ja mitä lie, mutta on myös oikeasti liian vähällä eläviä ihmisiä.
Törmäsin joskus hyvään ajatusleikkiin köyhyyteen liittyen: Kuvittele, että kaikki, mitä sinulla nyt on, otetaan sinulta pois, esimerkiksi perhe, asunto, ruoka ja vaatteet. Kuvitellaan, että seuraavana päivänä yllättäen tämä kaikki annetaan sinulle takaisin. Kuinka onnellinen olisit silloin siitä kaikesta minkä saat.
Toimeentulotuen varassa elävillä luultavasti köyhyyden tunteen tuo nimenomaan se, että on työtön ja joutuu elämään toimeentulotuella. Tällöin ihminen kokee olevansa erilainen ja ulkopuolinen, ja ajattelee olevansa köyhä, vaikka pärjäisin ihan hyvin. Esimerkiksi opiskelijoilla on paljon vähemmän rahaa käytettävissä, mutta harva heistä kokee olevansa köyhä.
Ihmisiin on iskostunut yhteiskuntamme pakkomielle jatkuvasta kasvusta, joka on jo ajatuksena täysin järjetön ja epärealistinen. Mikään ei riitä, vaan ajatukset kohdistetaan aina siihen, mitä pitää saada lisää.
Itse olen opiskelija ja säännölliset kuukausituloni ovat siis alle 500 euroa. Lisäksi teen töitä kesäisin ja satunnaisesti sen verran, että rahat riittävät peruselinkuluihin, En kuluta, ellei jokin välttämätön tavara esim. hajoa, mutta tämä ei johdu siitä että minulla ei ole rahaa, vaan siitä etten ymmärrä pakkomiellettä jatkuvaan kuluttamiseen enkä koe tarvitsevani mitään enempää. Muutama kymppi kuussa riittää myös mm. luonnonsuojelun tukemiseen. En ole köyhä.
Pekka Rekulalle peukku hyvästä kommentista.
Olen Järvilehdon kanssa samaa mieltä muuten paitsi asenteen ja toivon osalta. Kyllä niihin voi vaikuttaa ihan itse, taustasta ja rakenteista riippumatta. Toivon tulevasta voi melko monessa tapauksessa muokata haluamakseen omalla tavoitteenasetannallaan, vai kuka on tarkalleen ottaen se, joka sen meiltä täällä ”riistää”?
Kuten Rekula sanoo, kaikki on suhteellista, varsinkin jos malttaa laajentaa omaa vertailupohjaansa Suomen rajojen ulkopuolelle. Monissa muissa kulttuureissa ja maissa ei lasketa tukien varaan yhtään mitään, vaan tulot hankitaan sillä asenteella että on itse pärjättävä eläkepäivät mukaan lukien. Äidit tekevät kolmea työtä ja maksavat lastensa koulutuksen. Kiitoksena hyvän työpaikan hankkineet lapset rakennuttavat talon äidilleen.
Jos Mr tai Mrs Suomalainen lähtee sillä asenteella elämään, niin terve ja täyspäinen ihminen varmasti saa metrolippunsa rahat hankittua. Siihen mukaan annos suomalaista sisua, niin ei tarvitsisi kenenkään valittaa ”köyhyydestä”. Sillä sisullahan me mennään tarvittaessa polkupyörällä vaikka koko talvi.
Jäin vielä miettimään ”Köyhyys ei rajalla parane” ajatusta.
Ehkä köyhyydessä on se, että ei ole yksikäsitteisesti yhtä köyhyyttä mistä puhutaan. Köyhyyden voisi jakaa ainakin kolmeen osaan: äärimmäiseen köyhyyteen, köyhyyteen ja pinnalliseen tai jopa näennäiseen köyhyyteen.
Jos puhutaan pinnallisesta ja näennäisestä köyhyydestä, niin siihen artikkelin ajatukset sopii parhaiten. Alussa pohditaankin sitä, löytyykö Suomesta oikeasti köyhiä ihmisiä. Näennäinen köyhyys voi olla sitä, että perustarpeet on täytetty hyvin, vaikka rahaa tai varallisuutta ei olisikaan. Viime kädessä rahalla kuitenkin haetaan tarpeiden tyydytystä.
Aikuisten suhteen olen ehkä jossain määrin taipuvainen ymmärtämään tätä näkökantaa, mutta varsinainen ongelma on se että lapsista ne aikuisetkin kasvaneet. ”Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata.” On hieno, idealistinen lausahdus jolla ei laumaeläinten yhdyskunnassa ole kyllä mitään tarttumapintaa varsinkaan kun kasvusta ja sosiaalistumisesta puhutaan. Jos kakarana jää porukoissa syrjityksi tai puuhista pois statuksensa vuoksi on asian korjaaminen myöhemmässä elämässä kovin hankalaa – ja voiko edes ajatella että se olisi tällöin lähtökohtaisesti juuri ao. yksilön ”vastuulla”? (se toki, että milloin mikäkin johtuu tasan mistäkin ei tietenkään elävässä elämässä osu yksi yhteen, mutta periaatteena kuitenkin näin)
Sitten on toki vielä sellainen asia, että jos statuksen nyt ei niin väliä ja kyse on omasta asenteesta statukseensa voi pohtia onko ihmisten maailmassa tuloksena luokaton vai luokkayhteiskunta. Pessimistinä veikkaisin jälkimmäistä. Niissä taas sitten tuppaa olemaan omat elämisen ongelmansa.
Minua ärsytää näissä ”Suomalainen käyhä” keskusteluissa se ettei niihin otateta oikeasti köyhiä. Suomessa paljon asunnottomuutta, myös kokonasia perheitä on asunnottomia. Sairaita jotka tippuvat sosiaalijärjestelmien ja kelan turvaverkkojen on ja joilla ei ole ystäviä pelastamassa. Mutta on liian raakaa myöntää että täälläkin palellaan ja nähdään nälkää otetaan näitä elintasoköyhiä keskutelu esimerkeiksi.
Reilu viisitoista vuotta sitten, olin kahden vuoden ajan olin vähällä tippua kaikkien turvaverkkojen ohi, kun sairastuin opiskelijana. Kovien kipujen kanssa laskin jo ihan oikeasti miten monta kuukautta pysyn rahoillani hengissä. Mummo tuli apuun ja alkoi maksaa hoitojani, mutta minulla oli vaikeuksia jaksaa mennä niihin enää. Monta päivää putkeen saatoin syödä pelkkää kaurapuuroa tai vedellä lantrattua hernekeittoa. Voimia ei ollut seistä ruokajonossa ja Helsingissä oli roskiksetkin lukolla kiinni.
Tapahtui käänne parempaan, yksi lääkäri alkoi antaa minulle kortsoli pistoksia ja vuosien fysioterapian alkoi vihdoin vaikuttaa ja löysimme muitakin sopivia läkkeittä. Muutaman pistoksen jälkeen aloin tervehtyä ja aloitin heti opiskelut uudelleen.
Kahdesta asiasta vielä loukkaannun verisesti. Ensimmäiseksi siitä kun väitetään että Suomalainen köyhyys on tällaista henkistä toivottomuutta ja toiseksi siitä että jotkut sukulaiset vieläkin uskovat että ”kipuni olivat jotain henkimaailman hommia”, vaikka kuinka tarkaan olisin selitänyt niiden lääketietelliset syyt joista yksikään ei ollut psyykkinen. Ei sinänsä että psyykksiet sairaudet olisvat yhtään vähemmän raskaita, vaan siksi että tällaiset henkilöt haluavat vähetellä kokemuksiani ja saivat minut aina tuntemaan tuolloinkin oloni kurjaksi.
Pian parannatuani olin jo unohtanut sen miltä kipu edes tuntuu. Valmistuin ripeästi, nopeammin kuin monet terveet kaverini, jotka olivat päässeet kaksi vuotta edelleni opinnoissa, ja olen tehnyt töitä tyytyväisenä jo pitkään. Minulla on oma asunto, auto ja niin kallis pyörä että valehtelin sen hinnan kavereille. Pyöräilen sillä onnelisen ja terveenä yliopistolle pitkiä matkoja ja väittelen pian tohtoriksi. Odotan ensimmäistä lastani terveenä ja hyvin voivana. Ymmärrän kuitenkin että elämä on hyvin hauras. En hämmästyisi vaikka minä tai läheiseni sairastuisivat, mutta eihän tänne kuolemaan tultu.
Myös monenlaisia muunlaisia tarinoita on, joissa päädytään todella toivottomaan tilanteeseen ja kaikilla niillä ei ole onnelista loppua. Niihin tilantesiin ovat johtaneet hyvin erilaiset syyt kuten nuoren vanhempien sairastuminen tai kuolema. Yksin jos olisin jäänyt, ei minunkaan tarinani olisi päättynyt näin hyvin.