Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.