Yritysvastuun ytimessä on etiikka, ei laki

Sadan vuoden päästä suomalaiset pöyristelevät nykyistä osakeyhtiölain viidettä pykälää samalla tavoin, kuin nykyään 1800-lukulaista orjataloutta. Ajatus siitä, että meillä olisi organisaatioita, joiden ainoa – siis ei vain tärkein, vaan ainoa – tarkoitus on siirtää varallisuutta jo niiden ennestään varakkaille omistajille on toki aika päätön jo ihan nykynäkövinkkelistäkin.

Yritysvastuu on teema, joka on noussut hitaasti keskusteluun jo viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta valtaosa yrityksistä, etenkin suuryrityksistä, harjoittaa liiketoimintaa vain ja ainoastaan maksimoidakseen voitot. Se, että vaikkapa miljardeja nettoava ympäristöä sileäksi vetävä pikamuotiyritys siirtää vuosittain muutaman miljoonan hyväntekeväisyyteen on lähinnä surkuhupaisaa.

Yritysvastuun ytimessä on ajatus eettisestä toiminnasta. Ei siis siitä, että toimitaan nippa nappa lain sallimissa rajoissa. Joskus eettisyys – siis se, että toimitaan oikein – edellyttää jopa lain rikkomista. Lait ovat vain yhteiskuntamme arvio siitä, miten oikein toimitaan. Ja joskus arvioimme väärin, niin kuin vaikka tuossa osakeyhtiölain viidennen pykälän tapauksessa.

Joukko yritysjohtajia on nyt kuitenkin esittänyt, kuinka väärin on, että peräti pääministerimme kehtaa perätä yritysvastuuta, vaikka viime aikoina vastuuta on tietysti perätty joka ikiseltä suomalaiselta. Eihän se nyt voi kuitenkaan koskea yritysjohtajaa, koska hänen täytyy ennen kaikkea varmistaa, että yritys tekee maksimaalisen määrän voittoa. Toisin toimiminenhan voi olla jopa laitonta.

Osakeyhtiöpykälän takana värjöttelyn ohella argumentaatio nojaa taaksepäin katsovien exceleitä tuijottavien ekonomistien pelotteluun siitä, että jos yritykset toimisivatkin eettisesti kestävämmin, siirtyisivät markkinat naapurimaahan. No, Kiinasta saa tietysti tilattua kaikenlaista kivaa hyvällä hinta-laatusuhteella, kun härpäkkeet tuotetaan lapsityöllä ja hiilivoimalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi myyttisen ”kilpailun” vuoksi toimia samalla tavoin. Itse asiassa oikein toimiminen voi olla jopa kilpailuetu, niin kuin esimerkiksi Piilaakson huippuosaajista kamppailevat yritykset ovat kerta toisensa jälkeen joutuneet toteamaan.

Yrityksen on toki markkinataloudessa tehtävä voittoa – muuten se on pian entinen yritys. Mutta mikään laki, määräys tai vaatimus ei edellytä sitä, että voittoa tehdään hinnalla mikä hyvänsä. Jokaisella voitollisella yrityseurolla on aina hinta. Tämä hinta maksetaan yrityksen ympäristökuormalla, sen sosiaalisilla vaikutuksilla, sen henkilöstön henkisellä ja fyysisellä hyvinvoinnilla – sekä tietenkin itse yrityksessä tehdyllä työllä.

Ymmärrän toki hyvin, miksi niin monet yritysjohtajat vierastavat yritysvastuun politisointia. Yritysten johtaminen pelkästään voittoa tavoitellen on todella vaikeaa puuhaa. Joka ei usko, kokeilkoot. Jos tähän lisättäisiin vielä velvoitteet pitää huolta omista työntekijöistä, asiakkaista ja ympäristöstä, tulisi hommasta todennäköisesti niin mutkikasta ja stressaavaa, että yritysjohtajia saisi hakea kissojen ja koirien kanssa.

Tietysti oikein toimiminen eettisessä mielessä on aina ollut vaikeaa. Orjaplantaasien pyörittäminenkin oli vaikeaa, ja vielä vaikeampaa hommasta tuli sitten kun orjuus kiellettiin.

Siitäkin kuitenkin selvittiin, niin kuin selvitään siitäkin, kun yritykset velvoitetaan toimimaan myös eettisesti oikein.

Mitä itseohjautuvuus oikeasti tarkoittaa?

Nyt näyttää olevan trendikästä vastustaa kaikkea autonomian lisäämistä ja haikailla ”vanhoja hyviä aikoja” kun pomo käski, ja opettaja oli luokan itsevaltias. Mediassa esiintynyt eräiden ajoittain ihan fiksujakin ajatelmia kehitelleiden emeritus-professorien virittelemä käsitys itseohjautuvuudesta on todellisuudessa karikatyyri. Itseohjautuvuus ei nimittäin tarkoita samaa kuin lupa touhuta vapaasti mitä huvittaa.

Jos kentältä poimitaan yksittäisiä tapauksia, joissa joku yksittäinen opettaja on lukenut opetussuunnitelmaa väärin tai joku yksittäinen firman pomo on ajatellut, että trendikästä johtamista on kun ei johdeta ollenkaan, ei kyse ole siitä, että itseohjautuvuudessa itsessään olisi jotain vikaa. Kyse on siitä, ettei itseohjautumiseen opettamista tai sen johtamista tapahdu. Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että autonasentajalinjan opettaja opettaisi vain renkaiden vaihtamista, ja sitten päiviteltäisiin kuinka surkeaksi autoalan osaamisemme on vajonnut.

Yksi keskeisimmistä itseohjautuvuutta puoltavista teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin jo 1970-luvulta saakka kehittelemä itsemääräytymisteoria (engl. self determination theory). Teorian tulkintoihin ja siihen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin opettamisen viitekehyksessä voi tutustua laittamalla Google Scholariin hakusanaksi ”self determination theory education”. Osumia tulee noin 2.6 miljoonaa. Johtajuuden kontekstissa liikkeelle pääsee puolestaan hakemalla ”self determination theory leadership”. Osumia tulee tällöin 1.6 miljoonaa. Asiaa on siis tutkittu jonkin verran.

Itsemääräytymisteorian ytimessä on käsitys psykologisista perustarpeista. Näitä on Decin ja Ryanin mukaan kolme: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Autonomia tarkoittaa vapautta valita toimintatavat itse. Kompetenssi tarkoittaa osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kasvua ja kehitystä. Yhteys toisiin tarkoittaa autenttisia kohtaamisia kokonaisvaltaisina ihmisinä ilman tarvetta esittää roolia tai mielistellä toista.

Itsemääräytymisteoriasta seuraa, että ihminen toimii itseohjautuen silloin kun hänen psykologiset perustarpeensa tyydyttyvät. Tämä puolestaan näyttää laajan tutkimusnäytön pohjalta parantavan sekä oppimistuloksia että tuottavuutta ja työviihtyvyyttä. Sanalla sanoen, kun ihminen kokee osaavansa, onnistuvansa ja kehittyvänsä, saa vaikuttaa omaan työhönsä ja saa työskennellä yhteisössä, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisena ihmisenä, hän voi hyvin ja saa hyvää jälkeä aikaan.

Itseohjautuvuus edellyttää kaikkien kolmen perustarpeen tyydyttymistä – ei siis pelkästään autonomian. Näistä ensimmäistä lisäämällä päästään itseohjautuvuudessa vasta vauhtiin. Ongelmaksi muodostuu, että korkea autonomia korreloi usein matalan kompetenssin kanssa. Jos ihmistä ei haasteta ja jos hänelle ei aseteta tavoitteita, ei tarve osata ja oppia pääse toteutumaan, vaan tekeminen menee plörinäksi. Samaten jos toimintaympäristössä ei pääse syntymään autenttisia ihmiskohtaamisia, kuten opettajavisionääri Pekka Peura peräänkuulutti taannoisessa kirjoituksessaan, ei oppimisen tai osaamisen riemu kukoista sen enempää koulussa kuin työpaikallakaan.

Opetussuunnitelman perusteissa puhutaan itseohjautuvuudesta näin:

Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua.

Missään kohtaa ei sanota, että ”antakaa oppilaiden tehdä mitä lystäävät”. Sen sijaan OPS:issa kehotetaan ”ohjaamaan oppilasta tiedostamaan omat tapansa oppia” ja että ”oppimisprosessin aikana” oppilas ”oppii ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita”. Lopuksi todetaan olennainen: oppiminen ”vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua”. Se, että jotkut julkiset keskustelijat vetävät tästä mutkat suoriksi ja rummuttavat OPS:ia lupana tehdä mitä huvittaa on suoraan sanottuna ihan älytöntä.

Todellinen itseohjautumisen opettaminen ja johtaminen vaatii opettajalta ja johtajalta paradoksaalisesti enemmän kuin perinteinen käskeminen. Kuten Matti Alahuhta linjaa loistoteoksessaan Johtajuus, pomon tehtävä ei ole määrätä, vaan osoittaa suuntaa. Itseohjautuvuuden johtaminen edellyttää sitä, että opettaja ja johtaja osaavat asettaa selkeitä ja yksiselitteisiä tavoitteita sekä antaa oppijalle tai työntekijälle tarvittavat työvälineet ja mittarit, joilla tämä voi seurata omaa edistymistään. Tämä vaatii opettajalta ja johtajalta paljon.

Jos siis jotakin pitää koulu-uudistuksessa kritisoida, tulisi olennaisin kritiikki suunnata koulutusresurssien leikkauksiin. Silloin kun uudistetaan näin merkittävästi opettamisen käytäntöjä, olisi tärkeintä pitää huoli ennen kaikkea siitä, että uudistus on riittävän hyvin resursoitu. Nyt monet opettajat on jätetty aika lailla omilleen tulkitsemaan uutta opetussuunnitelmaa. Tästä syystä ihan ensiksi pitäisikin lisätä niitä resursseja. Koulutussäästöt kun ovat valesäästöjä. Ne haukkaavat yhteiskunnasta pian omansa korkojen kera takaisin.

Sen lisäksi on järkevää tutustua käytäntöihin, joissa itseohjautuvuutta on osattu konkreettisesti opettaa ja johtaa. Työelämässä peliala on itseohjautuvuuden johtamisesta monin paikoin oivallinen esimerkki. Vaikka julkisuudessa hehkutetaankin pelialan rentoutta kaljahanoineen ja lasersäde-bileineen, on hittipelien kehittäminen todella kurinalaista ja tarkkaa hommaa. Pelijohtajat osaavat luoda riittävän innostavan ja yksiselitteisen päämäärän tiimeilleen, esimerkiksi tavoitteena tehdä maailman parhaita iPad-pelejä. Kun pelialan onnistumisen mittarit tunnetaan hyvin, voi tiimi seurata edistystään päivä päivältä. Tiimit eivät siis kohella kuin päättömät kanat vaan työskentelevät systemaattisesti kohti yhteistä päämäärää – tuntien samalla parhaimmillaan korkean autonomian, korkean kompetenssin ja korkean hyväksynnän psykologisten perustarpeidensa tyydyttyvän.

Samalla tavoin koulussa opettaja voi johtaa itseohjautuvuutta asettamalla esimerkiksi matematiikasssa syyslukukauden tavoitteeksi laskea työkirjan jouluun mennessä valmiiksi. Kompetenssin kokemusta opettaja voi lisätä antamalla oppilaille tarvittavat työkalut kunkin työkokonaisuuden ratkaisuun – siis opettamalla. Edistystä oppilaat voivat seurata esimerkiksi pyrkimällä laskemaan loppuun yhden kappaleen viikossa.

Opettajan tehtävänä on pitää huoli siitä, että jos joku meinaa pudota kelkasta, hän antaa tälle oppilaalle tarvittavaa tulitukea. Siis sekä substanssin että menetelmien osalta. Käännetyn luokkahuoneen menetelmillä voi parhaassa tapauksessa synnyttää merkittävää kehitystä oppimistuloksissa. Yläkoulussa ja lukiossa voi käyttää vaikka heti esimerkiksi Opetus.tv:n sisältöjä. Opettajan tehtävänä on nimenomaan opettaa, miten itseohjautuvuus syntyy – ei heittää lasta syvään päätyyn siinä toivossa, että uimista tapahtuu. Itseohjautuvuuden kehittyminen edellyttää kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja systemaattisuutta.

Opettajan tulee opettaa. Johtajan tulee johtaa. Jos jompi kumpi lopettaa työnsä tekemisen olettaen, että oppilaiden tai työntekijöiden pitää antaa tehdä mitä haluavat, ei kyse ole itseohjautuvuudesta vaan väärinkäsityksestä. Nykyisessä koulun ja työn murrosvaiheessa tärkeintä olisikin nousta polarisoivien väärinymmärrysten yläpuolelle ja miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa murrosvaiheessa kamppailevat opettajat ja johtajat saisivat riittävät resurssit ja työkalut, jotta he pystyvät mielekkäässä mittakaavassa täyttämään vaativan tehtävänsä. Etenkään koulu-uudistuksessa itseohjautuvuuden velvoitetta ei voi sysätä opettajien niskoille, vaan sen mahdollistaminen edellyttää myös järkevää koulutuspoliittista päätöksentekoa.

Onnistuessaan itseohjautumiseen kasvattaminen ja johtaminen on vaivan arvoista. Tärkeimmät asiat elämässä kun eivät tule helpolla ja sitä sun tätä touhottaen, vaan pyrkien sinnikkäästi rakentamaan yhdessä tuumin merkityksellistä maailmaa, jossa meidän kaikkien on parempi elää.