Mitä itseohjautuvuus oikeasti tarkoittaa?

Nyt näyttää olevan trendikästä vastustaa kaikkea autonomian lisäämistä ja haikailla ”vanhoja hyviä aikoja” kun pomo käski, ja opettaja oli luokan itsevaltias. Mediassa esiintynyt eräiden ajoittain ihan fiksujakin ajatelmia kehitelleiden emeritus-professorien virittelemä käsitys itseohjautuvuudesta on todellisuudessa karikatyyri. Itseohjautuvuus ei nimittäin tarkoita samaa kuin lupa touhuta vapaasti mitä huvittaa.

Jos kentältä poimitaan yksittäisiä tapauksia, joissa joku yksittäinen opettaja on lukenut opetussuunnitelmaa väärin tai joku yksittäinen firman pomo on ajatellut, että trendikästä johtamista on kun ei johdeta ollenkaan, ei kyse ole siitä, että itseohjautuvuudessa itsessään olisi jotain vikaa. Kyse on siitä, ettei itseohjautumiseen opettamista tai sen johtamista tapahdu. Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että autonasentajalinjan opettaja opettaisi vain renkaiden vaihtamista, ja sitten päiviteltäisiin kuinka surkeaksi autoalan osaamisemme on vajonnut.

Yksi keskeisimmistä itseohjautuvuutta puoltavista teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin jo 1970-luvulta saakka kehittelemä itsemääräytymisteoria (engl. self determination theory). Teorian tulkintoihin ja siihen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin opettamisen viitekehyksessä voi tutustua laittamalla Google Scholariin hakusanaksi ”self determination theory education”. Osumia tulee noin 2.6 miljoonaa. Johtajuuden kontekstissa liikkeelle pääsee puolestaan hakemalla ”self determination theory leadership”. Osumia tulee tällöin 1.6 miljoonaa. Asiaa on siis tutkittu jonkin verran.

Itsemääräytymisteorian ytimessä on käsitys psykologisista perustarpeista. Näitä on Decin ja Ryanin mukaan kolme: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Autonomia tarkoittaa vapautta valita toimintatavat itse. Kompetenssi tarkoittaa osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kasvua ja kehitystä. Yhteys toisiin tarkoittaa autenttisia kohtaamisia kokonaisvaltaisina ihmisinä ilman tarvetta esittää roolia tai mielistellä toista.

Itsemääräytymisteoriasta seuraa, että ihminen toimii itseohjautuen silloin kun hänen psykologiset perustarpeensa tyydyttyvät. Tämä puolestaan näyttää laajan tutkimusnäytön pohjalta parantavan sekä oppimistuloksia että tuottavuutta ja työviihtyvyyttä. Sanalla sanoen, kun ihminen kokee osaavansa, onnistuvansa ja kehittyvänsä, saa vaikuttaa omaan työhönsä ja saa työskennellä yhteisössä, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisena ihmisenä, hän voi hyvin ja saa hyvää jälkeä aikaan.

Itseohjautuvuus edellyttää kaikkien kolmen perustarpeen tyydyttymistä – ei siis pelkästään autonomian. Näistä ensimmäistä lisäämällä päästään itseohjautuvuudessa vasta vauhtiin. Ongelmaksi muodostuu, että korkea autonomia korreloi usein matalan kompetenssin kanssa. Jos ihmistä ei haasteta ja jos hänelle ei aseteta tavoitteita, ei tarve osata ja oppia pääse toteutumaan, vaan tekeminen menee plörinäksi. Samaten jos toimintaympäristössä ei pääse syntymään autenttisia ihmiskohtaamisia, kuten opettajavisionääri Pekka Peura peräänkuulutti taannoisessa kirjoituksessaan, ei oppimisen tai osaamisen riemu kukoista sen enempää koulussa kuin työpaikallakaan.

Opetussuunnitelman perusteissa puhutaan itseohjautuvuudesta näin:

Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua.

Missään kohtaa ei sanota, että ”antakaa oppilaiden tehdä mitä lystäävät”. Sen sijaan OPS:issa kehotetaan ”ohjaamaan oppilasta tiedostamaan omat tapansa oppia” ja että ”oppimisprosessin aikana” oppilas ”oppii ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita”. Lopuksi todetaan olennainen: oppiminen ”vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua”. Se, että jotkut julkiset keskustelijat vetävät tästä mutkat suoriksi ja rummuttavat OPS:ia lupana tehdä mitä huvittaa on suoraan sanottuna ihan älytöntä.

Todellinen itseohjautumisen opettaminen ja johtaminen vaatii opettajalta ja johtajalta paradoksaalisesti enemmän kuin perinteinen käskeminen. Kuten Matti Alahuhta linjaa loistoteoksessaan Johtajuus, pomon tehtävä ei ole määrätä, vaan osoittaa suuntaa. Itseohjautuvuuden johtaminen edellyttää sitä, että opettaja ja johtaja osaavat asettaa selkeitä ja yksiselitteisiä tavoitteita sekä antaa oppijalle tai työntekijälle tarvittavat työvälineet ja mittarit, joilla tämä voi seurata omaa edistymistään. Tämä vaatii opettajalta ja johtajalta paljon.

Jos siis jotakin pitää koulu-uudistuksessa kritisoida, tulisi olennaisin kritiikki suunnata koulutusresurssien leikkauksiin. Silloin kun uudistetaan näin merkittävästi opettamisen käytäntöjä, olisi tärkeintä pitää huoli ennen kaikkea siitä, että uudistus on riittävän hyvin resursoitu. Nyt monet opettajat on jätetty aika lailla omilleen tulkitsemaan uutta opetussuunnitelmaa. Tästä syystä ihan ensiksi pitäisikin lisätä niitä resursseja. Koulutussäästöt kun ovat valesäästöjä. Ne haukkaavat yhteiskunnasta pian omansa korkojen kera takaisin.

Sen lisäksi on järkevää tutustua käytäntöihin, joissa itseohjautuvuutta on osattu konkreettisesti opettaa ja johtaa. Työelämässä peliala on itseohjautuvuuden johtamisesta monin paikoin oivallinen esimerkki. Vaikka julkisuudessa hehkutetaankin pelialan rentoutta kaljahanoineen ja lasersäde-bileineen, on hittipelien kehittäminen todella kurinalaista ja tarkkaa hommaa. Pelijohtajat osaavat luoda riittävän innostavan ja yksiselitteisen päämäärän tiimeilleen, esimerkiksi tavoitteena tehdä maailman parhaita iPad-pelejä. Kun pelialan onnistumisen mittarit tunnetaan hyvin, voi tiimi seurata edistystään päivä päivältä. Tiimit eivät siis kohella kuin päättömät kanat vaan työskentelevät systemaattisesti kohti yhteistä päämäärää – tuntien samalla parhaimmillaan korkean autonomian, korkean kompetenssin ja korkean hyväksynnän psykologisten perustarpeidensa tyydyttyvän.

Samalla tavoin koulussa opettaja voi johtaa itseohjautuvuutta asettamalla esimerkiksi matematiikasssa syyslukukauden tavoitteeksi laskea työkirjan jouluun mennessä valmiiksi. Kompetenssin kokemusta opettaja voi lisätä antamalla oppilaille tarvittavat työkalut kunkin työkokonaisuuden ratkaisuun – siis opettamalla. Edistystä oppilaat voivat seurata esimerkiksi pyrkimällä laskemaan loppuun yhden kappaleen viikossa.

Opettajan tehtävänä on pitää huoli siitä, että jos joku meinaa pudota kelkasta, hän antaa tälle oppilaalle tarvittavaa tulitukea. Siis sekä substanssin että menetelmien osalta. Käännetyn luokkahuoneen menetelmillä voi parhaassa tapauksessa synnyttää merkittävää kehitystä oppimistuloksissa. Yläkoulussa ja lukiossa voi käyttää vaikka heti esimerkiksi Opetus.tv:n sisältöjä. Opettajan tehtävänä on nimenomaan opettaa, miten itseohjautuvuus syntyy – ei heittää lasta syvään päätyyn siinä toivossa, että uimista tapahtuu. Itseohjautuvuuden kehittyminen edellyttää kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja systemaattisuutta.

Opettajan tulee opettaa. Johtajan tulee johtaa. Jos jompi kumpi lopettaa työnsä tekemisen olettaen, että oppilaiden tai työntekijöiden pitää antaa tehdä mitä haluavat, ei kyse ole itseohjautuvuudesta vaan väärinkäsityksestä. Nykyisessä koulun ja työn murrosvaiheessa tärkeintä olisikin nousta polarisoivien väärinymmärrysten yläpuolelle ja miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa murrosvaiheessa kamppailevat opettajat ja johtajat saisivat riittävät resurssit ja työkalut, jotta he pystyvät mielekkäässä mittakaavassa täyttämään vaativan tehtävänsä. Etenkään koulu-uudistuksessa itseohjautuvuuden velvoitetta ei voi sysätä opettajien niskoille, vaan sen mahdollistaminen edellyttää myös järkevää koulutuspoliittista päätöksentekoa.

Onnistuessaan itseohjautumiseen kasvattaminen ja johtaminen on vaivan arvoista. Tärkeimmät asiat elämässä kun eivät tule helpolla ja sitä sun tätä touhottaen, vaan pyrkien sinnikkäästi rakentamaan yhdessä tuumin merkityksellistä maailmaa, jossa meidän kaikkien on parempi elää.

Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy  toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Mistä turvallisuus syntyy?

Elämme ihmiskunnan historian turvallisinta ja yltäkylläisintä aikaa. Samaan aikaan emme ole koskaan olleet näin peloissamme. Vaikka ovesta voi lähteä ulos aseistautumatta, täyttävät lööpit ja iltauutiset mielemme pelottavista väkivalta- ja talousuutisista, jotka saavat pelkäämään pahinta.

Kun ihminen pelkää, hän alkaa hamuta turvaa sieltä, mistä sitä saa. Valitettavan usein turvaa haetaan helposti määriteltävistä ja tavoitelluista resursseista: rahasta, maineesta ja omasta sosiaalisesta asemasta. Sen lisäksi, että nämä resurssit ovat tavattoman kilpailtuja, on niillä myös toinen yhteinen nimittäjä: ne ovat katoavaisia. Rahaa tai sosiaalista hyväksyntää haluava vain itse asiassa lisää pelkotilaansa omaisuuden tai suosion karttuessa. Korkealta kun putoaa kovempaa.

Muutama viikko sitten sain oivalluksen. Mikä on se rahamäärä, joka riittää turvaamaan mitä tahansa talouskatastrofia vastaan? Eli paljonko pitäisi olla tilillä puskuria, jotta voisi mennä illalla rauhassa nukkumaan. Kolmen kuukauden palkka? Vuoden tienestit? Miljoona? Kymmenen miljoonaa?

Suoraan sanottuna: ei aavistustakaan.

Mutta on olemassa turvaa luovia resursseja, jotka eivät yllä mainittujen tapaan ole katoavaisia.

Tässä kohtaa joudun paljastamaan, että olen väriä tunnustava itsemääräytymisteorian fani. Motivaatiopsykologian huippuproffien Edward Decin ja Richard Ryanin kehittämä teoria kun tuntuu antavan valtavan paljon selitysvoimaa aiemmin hämäriltä tuntuneisiin inhimillisiin ongelmiin.

Niin myös tässä.

Decin ja Ryanin mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia eli vapaus, kompetenssi eli osaaminen sekä ihmissuhteet. Ja näissä kolmessa piilee nähdäkseni turva, joka on ihan toista luokkaa kuin raha tai maine.

Autonomiaan liittyy läheisesti psykologinen vapaus, jonka juuri on itsetuntemus. Monesti meillä on niin kiire, ettemme ehdi miettiä, keitä me oikeasti olemme tai mitä haluamme elämältä. Mutta itsetuntemus on itse asiassa yksi koko olemassaolomme tärkeimpiä ominaisuuksia. Vasta kun tiedät kuka olet ja mitä haluat, on ylipäätään järkevää alkaa pohtia resurssikysymyksiä.

Osaaminen on puolestaan pääomaa, joka ei katso osakekurssien vaihtelua. Opettelemalla uusia taitoja ja uutta kyvykkyyttä kartutat sellaista perusresurssia, joka pesee eurot mennen tullen. Sitä paitsi, eihän talouskaan pyöri ilman osaamista: myös taloudellisen menestyksen juuressa on kyky saada asioita aikaan. Ja kun olet kerran taidon oppinut, se on osa sitä, mitä olet. Sitä ei voi sinulta enää riistää pois.

Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä, ovat ihmissuhteet. Tässä olennaisinta on kyky kohdata ihmiset autenttisesti. Siis löytää sellaisia yhteyksiä, joissa saat olla juuri sellainen kuin olet – niin kuin Oliver Cromwell sanoisi, syylineen päivineen. Autenttisissa ihmissuhteissa kohtaat lähimmäisesi omana itsenäsi. He hyväksyvät sinut kaikkine hyvine ja huonoine puolinesi. Ja siinä vaiheessa jos kävisikin niin, että perusta pettäisi alta, ovat autenttiset ihmissuhteet myös se kaikkein vankin turva: suojaverkko, joka ottaa sinusta kopin silloin kun omat voimat enää riitä.

Nähdäkseni nykyisen mediapommituksen aiheuttamaan pelkoon ei löydy vastausta resursseja loputtomiin kasvattamalla. Siitä seuraa vain  hamsterikierre.

Todellinen turva ja luottamus löytyvät psykologiset perustarpeet tyydyttämällä: itsetuntemuksesta, osaamisesta ja aidosta toisen kohtaamisesta.

Siinä kun on kolme järeää resurssia, joita kukaan ei voi sinulta viedä pois.

Koti, uskonto ja isänmaa: sittenkin hyvän elämän tukipilarit?

Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:

Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?

Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.

Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.

Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.

Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.

Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.

Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?

Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?

Köyhyydestä

Joitakin vuosia sitten vedin esikoistyttöäni pulkassa Huimalasta kotiin. Oli alkukevät, ja lumi oli sulanut sen verran, että sora otti pulkan pohjaan kiinni. Mietin aluksi, että olisi hienoa, jos olisi auto, jolla pääsee kotiin silmänräpäyksessä.

Samalla ajattelin, että minun pitää muistaa tämä hetki tulevaisuuden varalta, jotta en uhraisi onnellisuuttani materiaalisten saavutusten takia. Asuimme silloin pienessä kaksiossa Vantaan perukoilla nelihenkisen perheeni kanssa ja olimme aika onnellisia. Oikeastaan elämä ei ollut silloin sen hullumpaa kuin nykyäänkään.

Minkälaista on oikea köyhyys?

Omakohtaisesti en osaa kysymykseen vastata, koska olen ollut sen verran onnekas, etten koskaan ole ollut köyhä. Toki olen elänyt omat tonnikala-ja-nuudeli -vuoteni, ja downshiftannutkin kerran rajusti, mutta rahattomuus ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi.

Viime vuosina etenkin länsimaissa on kohkattu paljon suhteellisesta köyhyydestä. Suhteellinen köyhyys aiheuttaa tutkimusten mukaan huonovointisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen kuitenkin, että taloudellisilla tekijöillä on ilmiön kannalta paljon vähemmän merkitystä kuin luulisi.

Kolmisen vuotta sitten julkaistiin huikea Christopher Niemiecin, Richard Ryanin ja Edward Decin tekemä tutkimus. Siinä tutkittiin ulkoisten ja sisäisten motivaatiotekijöiden  vaikutusta hyvinvointiin. Ulkoisia tekijöitä arvostavat pitivät rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua tärkeinä. Sisäisiä tekijöitä arvostavat puolestaan pitivät palkitsevaa tekemistä ja arvokkaita ihmissuhteita tärkeinä.

Tulokset olivat huimat. Ne koehenkilöt, jotka arvostivat sisäisiä tekijöitä ja saavuttivat niitä vastaavia tavoitteita voivat merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli ihmiset, jotka pystyivät tekemään arjessaan antoisia asioita ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa voivat hyvin. Sen sijaan ne, jotka arvostivat ulkoisia tekijöitä ja saavuttivat niitä voivat kokeen lopussa huonommin kuin aiemmin.

Juuri niin: ihmiset, jotka arvostivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua, ja saavuttivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua voivat sen seurauksena huonommin.

Hyvinvoinnin ytimessä ei nähdäkseni ole lainkaan se, kuinka paljon rahaa sinulla on, puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa on naapuriin verrattuna. Huonovointisuutta tällainen ajattelu kuitenkin lisää riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa tienaat. Kyseessä on tutkijoiden hyvin tuntema ilmiö nimeltään hedonistinen oravanpyörä: nautintoa aiheuttavaa ainetta kun tarvitaan aina isompi annos.

Nähdäkseni suhteellinen köyhyys perustuu juuri tämäntapaiseen ajatteluun. Jos taloudellinen menestys on hyvinvoinnin mittari, on toisten ihmisten menestys uhka itselle. Mutta jos arjen ytimessä on mielekkäiden asioiden tekeminen ihanien ihmisten kanssa, on yksi lysti paljonko rahaa on pankkitilillä – kunhan se riittää edes pulkan ostamiseen lasten vetämistä varten.

Toinen ongelma on saavutettujen etujen puolustaminen. Tästä seuraa jopa niin käsittämättömiä tapauksia, että ihminen, joka omistaa asunnon ja auton voi pitää itseään köyhänä. Kun on kerran kovalla työllä tienattu oma asunto ja lainakin maksettu, ei ajatus pienempään kämppään muuttamisesta tule kuuloonkaan. Tästä ilmiökentästä esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman on tehnyt paljon tutkimusta.

Köyhyys ei ole tietenkään mikään olematon ongelma. Päin vastoin, meillä Suomessakin on valtavan paljon ihmisiä, jotka kamppailevat ihan oikeasti päivittäisen toimeentulon kanssa. Tällä hetkellä emme osaa vielä pitää riittävän hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse siihen kykene. Meidän pitäisikin pyrkiä rakentamaan järjestelmiä, jotka eivät syöksisi yhteiskunnan rattaista pudonneita byrokratian pyörteisiin, vaan tukisivat heitä löytämään taas omat voimavaransa. Tai kannattelisivat, jos voimavaroja yksinkertaisesti ei enää ole vaikkapa vammautumisen tai muun seikan takia.

Ihan yhtä polttava inhimillinen ongelma on absoluuttinen köyhyys. Siis se tila, jossa ihminen ei kykene täyttämään edes arjen perustarpeitaan: ruokaa, juomaa ja suojaa. Tässä olemme kuitenkin onneksi tehneet viime vuosina ihan huikeaa edistystä. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Maailmanpankki on asettanut tavoitteeksi, että se pyyhitään koko planeetalta vuoteen 2030 mennessä.

Jos absoluuttinen köyhyys vähenee vuosi vuodelta, on entistä tärkeämpää selvittää, mikä tekee ihmisen elämästä oikeasti rikasta. Ja se ei nähdäkseni selviä pankkitilin saldoa tarkastelemalla.

Siinä vaiheessa kun materiaaliset resurssit riittävät perustarpeiden täyttämiseen, sijaitsee todellinen rikkaus jossakin aivan muualla: arjen tekemisessä, ihmissuhteissa, elämän pienissä onnen läikähdyksissä. Materiaalisten resurssien keskeisin hyvinvointitekijä on riittävyys. Se, mikä kullekin riittää on täysin yksilöllistä. Sillä ei ole naapurin menestyksen kanssa mitään tekemistä.

Vapaus, virtaus ja vastuu: Sisäisen motivaation kolme tukipilaria

Motivaatiopsykologian johtavien tutkijoiden Richard Ryanin ja Edward Decin mukaan sisäisen motivaation ytimessä on psykologisten perustarpeiden täyttyminen. Näillä ei ole juuri mitään tekemistä Maslowilaisen tarvehierarkian kanssa. Ne kertovat ennemminkin terveen ihmisen psykologiasta. Psykologisten perustarpeiden täyttyminen vaikuttaa merkittävästi koettuun onnellisuuteen ja hyvinvointiin.

Ryanin ja Decin mukaan psykologisia perustarpeita on kolme: vapaus, kyky saada asioida aikaiseksi ja yhteys toisiin ihmisiin. Daniel Pink soveltaa Ryanin ja Decin tutkimusta ja linjaa perustarpeiksi vapauden, hallinnan tunteen ja merkityksen tunteen. Roman Krznaricin mukaan ne ovat puolestaan vapaus, flow-kokemukset ja merkitys. Kaikissa linjauksissa tulee esiin sama perusajatus. Nimitänkin tässä suomeksi psykologisia perustarpeita nimillä vapaus, virtaus ja vastuu.

Vapaus

Vapaus tarkoittaa tunnetta siitä, että pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi. Toisin sanoen, se tarkoittaa, ettei toimintaasi rajoita ylenpalttisesti toisten tahto ja toiminta, ja että pystyt kohtalaisella vaivalla saavuttamaan tavoitteesi.

Vapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisit tehdä ihan mitä vaan päähän pälkähtää. Se tarkoittaa nimenomaan sitä, että voit toimia niin kuin on omalta kannaltasi paras. Kykenemme vaikuttamaan omaan ajatteluumme ja toimintaamme paljon vähemmän kuin yleensä luullaan. Siksi vapaudessa on vähintään yhtä paljon kysymys asenteistasi ja arvoistasi kuin käsillä olevista mahdollisuuksista.

Virtaus

Virtaus tarkoittaa sitä, että saat asioita tapahtumaan ja saavutat päämääriäsi. Se tarkoittaa sitä, että koet elämäsi pysyvän hallinnassa ja että saat aikaiseksi sen, minkä aloitat.

Virtaus ei tarkoita sitä, että tällaiset saavutukset olisivat aina helppoja. Päin vastoin, hallinnan tuntu ja flow-kokemus syntyy usein silloin kun pusket itseäsi kykyjesi äärirajoille.

Vastuu

Vastuu tarkoittaa sitä, että tiedostat vuorovaikutuksellisuutesi ja riippuvuutesi toisista ihmisistä. Se tarkoittaa sitä, että koet olevasi osa jotain ryhmää, oli kyse sitten perheestä, työtiimistä tai vaikkapa uskonnollisesta ryhmästä.

Vastuu tarkoittaa sitä, että koet voimakkaasti, että teoillasi ja elämälläsi on merkitystä myös toisille ihmisille. Vastuu liittyy myös läheisesti kokemukseen siitä, että olet osa jotain itseäsi suurempaa kokonaisuutta. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että juuri viimeksi mainittu on yksi keskeisimpiä tekijöitä kestävän hyvinvoinnin ytimessä.

Sisäinen motivaatio koostuu siis vapaudesta, virtauksesta ja vastuusta. Jos nämä psykologiset perustarpeet tyydyttyvät, ihminen on onnellinen ja voi hyvin. Lisäksi vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat vielä positiivisen kehän: vapaus mahdollistaa uuden kokeilemisen ja uusien virtauskokemusten kartoittamisen. Työskentelemällä flow-tilassa taitosi puolestaan karttuvat ja pystyt tekemään yhä hienompia asioita yhteisössäsi. Ja kun kannat vastuusi toisista ihmisistä ja teet flow-tilassa toisten puolesta arvokkaita asioita, ovat ihmiset usein valmiit myös kompensoimaan työtäsi. Tämä puolestaan lisää resurssien kautta vapauttasi, ja niin edelleen.

Mikä ihmistä liikuttaa?

Taloustieteen ja politiikan päätöksenteko perustuu klassiseen ajatukseen siitä, että ihminen pyrkii kohti palkintoja ja välttelee rangaistuksia. Toisin sanoen, ajatellaan, että ihmisen perimmäiset motivaatiotekijät ovat ulkoisia.

Nykytutkimus osoittaa, ettei tämä käsitys pidä alkuunkaan paikkaansa.

Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset toimivat itse asiassa usein omaa materiaalista etuaan vastaan. Taloustieteelle ja Maslow’n tarvehierarkian kanssa operoineille psykologeille Nelson Mandelan tai Aung San Suu Kyin tapaiset ihmiset ovat täysin käsittämättömiä. Miksi ihmeessä kukaan menisi vankilaan vain omien uskomustensa takia? Siellähän tulee nälkä!

Maslow esitti, että ihminen pyrkii ensin täyttämään perustarpeet kuten nälän ja suvunjatkamisen. Tosi asiassa ihminen ei pyri täyttämään tarpeitaan maslowilaisen tarvehierarkian mukaan. Mutta mikä ihme ihmistä sitten liikuttaa? Tämä oli vielä 1900-luvun puoleen väliin asti mysteeri.

1950-luvulla psykologi Harry Harlow törmäsi erikoiseen ilmiöön. Tehdessään kokeita apinoilla, hän huomasi, että ne puuhastelivat mielellään kokeeseen liittyneen tehtävän parissa ilman minkäänlaista tiedemiesten harjoittamaa houkuttelua tai painostusta. Harlow huomasi, että puuha itsessään oli palkitsevaa apinoille. Hän lanseerasi käsitteen ”sisäinen motivaatio”.

Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että palkinnot ja rangaistukset toimivat kyllä hyvin erittäin yksinkertaisissa ja mekaanisissa tehtävissä, niin kuin tehtaan liukuhihnalla. Mutta jos toiminta on vähänkään monimutkaisempaa – niin kuin se melkein aina on nykyaikaisessa tietotyössä –, toimintakyky kyykkää alta aikayksikön porkkanan ja kepin välissä pyristellessä.

Rochesterin yliopiston psykologian professorit Edward Deci ja Richard Ryan tulivat 1980-luvulla tunnetuiksi sisäisen motivaation systematisoivasta itsemääräytymisteoriastaan. Sen mukaan ihmistä ohjaa kolme tekijää: vapaus, osaamisen tunne ja yhteys toisiin ihmisiin. Kerron näistä lisää keskiviikon blogikirjoituksessa.

Ryan ja Deci ovat tutkineet motivaatiota laajasti. Vuonna 2009 Ryan, Deci ja Christopher Niemiec julkaisivat artikkelin, jossa osoitetaan kuinka vinksallaan ulkoiseen motivaatioon perustuva päätöksenteko oikeasti on.

Tutkimuksessa psykologit haastattelivat suurta koehenkilöjoukkoa. Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään sen mukaan, arvostivatko he sisäisesti vai ulkoisesti määrittyneitä saavutuksia. Sisäismotivoituneet siis arvostivat vapautta, osaamista ja yhteyttä toisiin. Ulkoismotivoituneet puolestaan arvostivat rahaa ja mainetta.

Niemiec, Ryan ja Deci seurasivat vuoden verran koehenkilöitä. Tämän jälkeen tutkittiin, kuinka moni oli päässyt sisäisesti tai ulkoisesti motivoituihin päämääriinsä. Sisäismotivoituihin päämääriin päässeiden elämänlaatu oli lisääntynyt radikaalisti. Samaten vastaavuus negatiivisten tunteiden, ahdistuksen ja stressin kanssa oli voimakkaasti käänteinen. Sisäinen motivaatio siis lisää merkittävästi hyvinvointia ja vähentää huonovointisuutta.

Ulkoisesti motivoiduihin päämääriin pääseminen ei puolestaan lisännyt koettua hyvinvointia lainkaan. Mutta hulluinta on, että niillä, jotka tosiaan saavuttivat haluamaansa rahaa ja mainetta, huonovointisuus lisääntyi!

Ensi käteen tässä ei näytä olevan mitään järkeä. Palkitseminen ja rankaiseminen ovat pesiytyneet niin syvälle kulttuuriimme, että eihän tämä voi pitää paikkaansa. Mutta kun pysähdytään miettimään, miten ulkoinen motivaatio ohjaa toimintaa, on vastaus itsestään selvä.

Sanotaan, että haluat tienata €100 000 vuodessa. Se vaatii aika paljon hommaa, esimerkiksi lääkiksen tai oikiksen käymistä. No, kun olet päässyt tavoitteeseesi, seuraava askel on sitten tienata €200 000 tai €500 000. Harmi vaan, että tämä tavoite on edellistä monin verroin työläämpi. Eli vaikka päämäärän tavoittamisesta tuleekin hetkellinen onnen tunteen läikähdys, nousevat stressitasot jo seuraavana päivänä uuden ja entistä haasteellisemman tavoitteen tähden.

Jos ihminen sen sijaan kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, saavansa itselleen tärkeitä asioita aikaiseksi ja pystyvänsä olemaan merkityksellinen myös toisille ihmisille, hän voi oikeasti hyvin, sama se, mikä pankkitilin saldo on. Todellinen hyvinvointi nousee sisäisestä motivaatiosta.