Cheekiä pelottaa

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Asenne ratkaisee

Khan Academyn perustaja Salman Khan testasi amerikkalaisissa pilottikouluissa omatahtisesti opiskelevia lapsia kolmenkymmenen päivän päästä opintojen alkamisesta. Tulokset menivät odotetusti Gaussin käyrälle: suurin osa oppilaista oli keskinkertaisia, muutamat olivat huippuja, ja muutamat eivät pysyneet kärryillä. Kun sama testi uusittiin runsasta kuukautta myöhemmin, olivat kaikki lapset kuitenkin kehittyneet radikaalisti. Lisäksi muutamat aiemmin suurin piirtein kutosen oppilaat suoriutuivatkin nyt – 30 päivää myöhemmin – kympin oppilaita paremmin!

Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck on tullut kuuluisaksi asennetta koskevista tutkimuksistaan. Dweck esittelee asenneteoriassaan kaksi erilaista suhtautumistapaa omaan osaamiseen. Muuttumattomuuden asenne, fixed mindset, tarkoittaa sitä, että oletat ominaisuuksiesi olevan enemmän tai vähemmän muuttumattomia. Olet siis fiksu, kaunis tai vaikkapa hyvä laulamaan. Tällöin jokainen vastaantuleva haaste on testi: se testaa, kuinka taitava olet. Jos taidot eivät riitä, on kyseessä lannistava epäonnistuminen.

Kasvun asenne, growth mindset, on lähtee puolestaan siitä, että ominaisuudet ovat muokattavissa. Oli lähtöasetelmasi mikä tahansa, pystyt kehittämään omaa osaamistasi harjoittelun ja kokemuksen kautta. Tällöin haasteet muuttuvat oppimiskokemuksiksi. Jos onnistut, osoitat olevasi osaamisessasi jo näin pitkällä. Jos homma ei puolestaan luista, otat opiksesi ja kokeilet uudenlaista strategiaa.

Riittävällä harjoituksella ja oikeanlaisella menetelmällä haaste kuin haaste on ratkaistavissa.

Muuttumattomuuden asenteen ihmiset pitävät vaivannäköä ja haasteita vältettävinä. He välttävät negatiivista kritiikkiä ja pitävät toisten menestystä uhkana itselleen. Kasvun asenteen ihmiset puolestaan näkevät vaivannäön kehittymisen mahdollisuutena. He syleilevät haasteita, oppivat kritiikistä ja näkevät toisten menestyksessä inspiraatiota ja oppimisen mahdollisuuksia.

Tutkimuksissa on osoitettu, että asenne on aivan keskeinen menestystekijä – paljon keskeisempi kuin lähtötilanteessa vallitseva lahjakkuus. Eräässä kokeessa osoitettiin, että jos ihimnen pitää osaamistaan muuttumattomana, hän antaa nopeasti periksi haasteiden edessä ja siirtyy tekemään jotain muuta. Jos asenne on puolestaan kasvuun kallellaan, on ihminen huomattavasti sinnikkäämpi, eikä monesti luovuta ennen kuin ongelma on ratkaistu.

Jos kuitenkin ajattelet, että menestyjillä täytyy kuitenkin olla jokin erityistekijä, jota ei löydy kaikilta, tuumaa tätä hetki. Parikymppinen juoksijalupaus Oscar Pistorius juoksee tällä hetkellä Lontoon olympialaisissa 400 metrin pikamatkan Etelä-Afrikan joukkueessa. Pistoriukselta on tosin amputoitu jalat polvien alapuolelta 11-kuukautisena, mutta se ei kutsumuksellista urheilijaa haittaa. Maailmankuulu taiteilija Chuck Close halvaantui kaulasta alaspäin sairauskohtauksen seurauksena. Close opetteli maalaamaan pitämällä pensseliä suussaan ja teki toisen, vielä edellistä tunnetumman uran maailman arvostetuimpien taiteilijoiden joukossa. Ja Fauja Singh juoksi taannoin maaliin Toronton maratonilla. Singh on satavuotias.

Onnistuminen ei katso geenitekijöitä. Se seuraa intohimosta ja sinnikkäästä harjoittelusta.

PS. Aurinkoista elokuun alkua kaikille!