Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.