Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy  toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Koti, uskonto ja isänmaa: sittenkin hyvän elämän tukipilarit?

Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:

Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?

Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.

Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.

Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.

Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.

Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.

Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?

Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?

Leikki on lapsen työtä – mutta niin se on aikuisenkin

Me elämme ihmeellisessä yhteiskunnassa, jossa leikkimistä pidetään lasten hommana, ja meidän aikuisten tulisi keskittyä vakavampiin juttuihin. Tosi asiassa, niin kuin Mark Twain on kerran todennut, leikki ja työ kuvaavat samaa asiaa eri näkökulmista.

Leikkiminen on jokaiselle eliölajille elintärkeää.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksessa testattiin, miten ihmiset pärjäsivät ilman leikkiä. Koehenkilöitä kiellettiin tekemästä mitään, mikä on itsessään kivaa. Asiat hommat hoidettiin – siinä kaikki. Kokeen ensimmäisenä iltana osalla koehenkilöistä todettiin jo vakavaan masennukseen liittyviä oireita: päänsärkyä, väsymystä ja ahdistusta. Parin päivän kuluttua koe oli pakko keskeyttää, koska koehenkilöt voivat niin huonosti.

Leikkimistä tutkinut Stuart Brown esittää loistokirjassaan Play, että leikkiminen on joka ikiselle eläinlajille elintärkeää. Brownin mukaan kaikki eläimet leikkivät: korpit laskevat selällään lumista mäenrinnettä, biisonit luistelevat järven jäällä ja virtahevot tekevät voltteja veden alla.

Ihmiset, jotka säilyttävät leikkimielisyytensä pysyvät myös skarppeina. Leikkisät vanhukset kärsivät merkittävästi vakavia ikätovereitaan vähemmän mielen toimintahäiriöistä. Alzheimeria leikkisillä ikäihmisillä on hurjat 63 prosenttia vähemmän kuin väestöllä yleensä!

Leikkisyys lisää myös kyvykkyyttä luovaan ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Itse asiassa luova ajattelu ei ole ilman leikkisää asennetta edes mahdollista. Kuten Barbara Fredrickson on osoittanut, kriittinen asenne supistaa ajattelukapasiteettia ja tyrmää uudenlaisen ajattelun heti alkuunsa.

Mihaly Csikszentmihalyi totesi näin: ”Heti kun tajuamme, että työn ja leikin rajat ovat täysin keinotekoiset, voimme ottaa asiat omiin käsiimme ja alkaa tehdä elämästämme elämisen arvoista.”

Leikki ei ole vain lapsen työtä – se on myös aikuisen työtä. Leikkimielisyys ja leikkisyys kun vie nopeasti flow-tilaan, joka on puolestaan ihmisenä olemisen optimitila.

Menestyjän salainen ase

Vuonna 2008 olin juuri aloittanut väitöskirjatutkimukseni ja kärsin massiivisesta valkoisen paperin kammosta. Tutkimusaiheesta ei meinannut saada millään kiinni, eikä ruudulle syntynyt tekstiä, vaikka kuinka rutistaisi.

Lopulta tuskasteltuani laitoin Amazoniin hakusanaksi ”creativity”. Pakkohan luovuuteen oli jollakin keinolla saada potkua. Aloitin tutkimusmatkani Mihaly Csikszentmihalyin teoksesta Creativity ja Edward de Bonon loistokirjasta Lateral Thinking. Pian innostuin lukemaan luovien supernerojen elämänkertoja. Kun kolusin da Vincin, Edisonin ja Hemingwayn elämänkertoja, huomasin, että onnistumisen, menestyksen ja luovuuden salaisuus olikin tavattoman paljon yksinkertaisempi kuin olin luullut.

Ennen tutkimusmatkaani odottelin usein päiväkausia inspiraation iskemistä. Ja kun loistoideoita ei päähän putkahtanut, tuijotteli valkoinen tietokoneruutu tuimana takaisin. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun oivallukset eivät pursua valtoimenaan. Mutta kun luin elämänkertoja ja muuta kirjallisuutta, aloin tajuta, että onnistuminen ei taida sittenkään olla rakettitiedettä. Myöhemmin sain selville, että da Vincin, Edisonin, ja Hemingwayn menetelmään ovat turvautuneet myös bisnesgurut Steve Jobs ja Richard Branson. Niin luovien nerojen kuin bisnesohjustenkin menestyksen takana on nimittäin näinkin simppeli juttu:

Tee asioita.

Inspiraation intensiivinen odottelu ei tee kuin pään kipeäksi. Jos sen sijaan tartut toimeen ja alat vaikkapa kirjoittaa tai puuhata muuta itsellesi keskeistä, alkaa tuloksiakin pian tulla kuin itsestään. Alkumatkalla voi toki tulla kompuroitua kerran tai toisenkin. Tästä syystä niin moni jääkin odottelemaan ”täydellistä hetkeä”. Sellaista kun ei kuitenkaan koskaan tule, on kaikkein paras tapa saada hienoja juttuja aikaiseksi tehdä kaikenlaisia juttuja. Osa niistä ei ole hienoja, mutta ennen kuin huomaatkaan, saat jo upeita asioita aikaiseksi.

Maailman huipputekijöillä ei ole sen ihmeellisempiä geenejä tai perhetaustaa kuin sinulla tai minullakaan. He olivat kuitenkin kaikki poikkeuksetta tavattoman puuhakkaita. Tietysti, jos puuha maistuu puulta, ei sitä halua tehdäkään. Siksi onkin tärkeää tutkia, missä oma intohimo loistaa kirkkaimmillaan.

Siinä vaiheessa kun saat kiinni siitä, mitä oikeasti haluat elämälläsi tehdä, et tarvitse kuin yhden salaisen aseen niin, että onnistut ja menestyt. Tee asioita, joka ikinen päivä. Niin saat myös aikaiseksi asioita.

Miten tietokonepelit vaikuttavat ajatteluun?

Tietokonepeleillä on hyvin kahtiajakaantunut maine ajattelun kannalta, ja syystäkin. Yhtäältä pelit kehittävät erinomaisesti ajattelua ja toimivat myös loistavana mittapuuna toimivalle työskentelylle. Toisaalta pelit voivat aiheuttaa myös kaikenlaista riesaa.

Tietokonepelit aktivoivat tehokkasti aivojen palkintojärjestelmiä ja pitävät näin hyvin motivaatiota yllä. Värikkäät ja rikkaat fantasiamaailmat yllättävine käänteineen pitävät huolen siitä, että aivojen dopamiinitaso pysyy korkeana. Kun peliin liittyy esimerkiksi ongelmanratkaisutehtäviä, kasvattaa pelaaminen tehokkaasti myös uusia hermoverkkoja, joiden avulla ongelmia on mahdollista ratkaista myös toisaalla.

Pelit kehittävät myös tilanhahmotuskykyä ja reaktionopeutta, eikä tule myöskään jättää huomioimatta pelien vaikutusta kielen oppimiseen: iso osa minunkin sukupolvestani on oppinut englannin kielen juuri tietokonepelien avulla.

Pelaten oppiminen onkin tavattoman tehokasta. Pelit auttavat nimittäin erinomaisesti pysymään flow-kanavassa. Tietokonepelit täyttävät itse asiassa kaikki Mihaly Csikszentmihalyin flow-tilan keskeisimmät kriteerit: toiminnalla on selkeä tavoite (esimerkiksi tason läpäisy), toiminnasta saa välitöntä palautetta (esimerkiksi pisteiden kautta), toiminta on keskittynyttä (pelaaja on uppoutunut pelimaailmaan) ja taidot ja vaativuustaso ovat tasapainossa (iso osa nykypeleistä säätää vastusta pelaajan osaamisen mukaan). Näin pelaaja toimii siis pelatessan flow-tilassa, joka on oppimisen ja työskentelyn kannalta optimaalinen tila.

Uppoutuminen ja flow-tila selittävät myös osaltaan ison osan peleihin liittyvistä ongelmista. Ei ole mikään ihme, että online-roolipeli koukuttaa, koska se on rakennettu ihmisen toiminnanorganisaation kannalta optimaalisesti. Ongelmana on kuitenkin, ettei oma vatsa täyty roolipelihahmon syödessä, eikä lohikäärmeen luolasta löydetyllä kulta-aarteella makseta vuokraa tai ADSL-laskua.

Ajantappopelit jättävät puolestaan levottomiksi samasta syystä kuin televisionkin kanavasurffauskin: kyse on naamioidusta seinän tuijottamisesta. Iso osa ajantappopeleistä toimii samalla simppelillä mekaniikalla. Ne aktivoivat valtavan tehokkaasti ihmisen palkintojärjestelmiä ja saavat näin palaamaan pelin pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Itse pelin tarjoama aktiviteetti on kuitenkin monotonista toistoa, joka ei juurikaan synnytä uusia hermoverkkoja.

Pelaamisen jälkeen aivojen palkintojärjestelmät ovat yhä ylivirittyneessä tilassa. Ei mikään ihme, että esimerkiksi mukulat menevät ajantappopeliä pelattuaan pitkin seiniä: jonnekin pelin aikana kertynyt ylimääräinen energia täytyy suunnata. Jos prikulleen samaan peliin on sen sijaan ympätty oppimissisältöä, on vaikutus todennäköisesti aivan toinen: pelin jälkeen on rauhallinen olo, ja tuntuu siltä, että on saanut jotain uutta aikaiseksi. Pelin synnyttämä ylimääräinen energia on käytetty tehokkaasti uuden oppimiseen.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltapelit, jotka tööttäävät verenkierron täyteen stressihormoneja ja saattavat myös synnyttää väkivaltaan ohjaavia käyttäytymisskriptejä. Tässä on tosin syytä huomata, ettei väkivaltainen peli yksin saa ketään käyttäytymään väkivaltaisesti, vaan taustalla täytyy olla myös muita tekijöitä. Tutkimuksissa on kyllä kyetty osoittamaan jonkinasteinen korrelaatio väkivaltaisten pelien ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Terveellä ihmisellä Counterstriken hakkaaminen tuskin aiheuttaa kuitenkaan harmia. Mutta jos mieli on jo valmiiksi järkkynyt, voi väkivaltapeli olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Tietokonepelit eivät siis ole itsessään hyviä tai huonoja. Pelin laatu ratkaisee. On myös syytä huomata, että muutamia ääritapauksia lukuunottamatta pelien haitat jäävät myös radikaalisti niiden hyötyjen jalkoihin. Silloin kun pelissä on riittävän runsaasti oppimissisältöjä, ei paljoa parempaa ajattelua kehittävää aktiviteettia voi kuvitella.

Pelit toimivat myös oivallisena mittapuuna yleisesti oppimiselle ja työskentelylle. Ihmisaivot kun toimivat parhaiten silloin, kun vastus ei kasva ylitsepääsemättömäksi ja kun tiedät, mikä taso pitää pelata seuraavaksi läpi ja paljonko siitä saa pisteitä. Peleistä kannattaisikin ottaa mallia niin kouluissa kuin työpaikoillakin.

Näin rakennat itsellesi flow-kanavan

Flow-tilaa tutkineen psykologi Mihaly Csikszentmihalyin mukaan flow edellyttää neljää asiaa:

  1. Pystyt keskittymään toimintaasi
  2. Saat toiminnastasi välitöntä palautetta
  3. Toimintasi on merkityksellistä
  4. Tehtävä ja taitosi ovat tasapainossa

Olen kirjoittanut tässä blogissa jo paljon ensimmäisistä kolmesta kohdasta. Keskittymiseen ja palautteeseen on oivallinen apu ajattelunhallinta. Toiminnan merkityksellisyyteen auttaa puolestaan esimerkiksi kutsumuskartan tekeminen. Tehtävien ja taitojen rajapinnassa löytyy puolestaan kasvun ja kehityksen flow-kanava: ihmisenä toimimisen optimitila. Sen ylläpitäminen puolestaan vaatii vähän erilaisia niksejä.

Jos tekeminen on liian helppoa, seuraa tylsistyminen. Jos taas puuha on hankalaa, seuraa turhautuminen. Kumpikin tila vaatii erilaiset aseet. Flow-kanavan ylläpitämistä varten  kannattaakin rakentaa sellainen toimintaympäristö, jossa sinulla on käsillä koko ajan sellaiset työvälineet, joilla kampeat itsesi turhautumis- tai tylsistymissektorista takaisin flow-kanavaan.

Jos tehtävä on liian vaikea tai viretilasi on alhainen, ei pään seinään lyöminen auta. Tehokasta on sen sijaan ottaa lyhyet nokkaunet tai tehdä pieni kävelylenkki. Hämmästelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten valtava vaikutus varttitunnin kävelylenkillä on viretilaan silloin, kun löydän itseni turhautumissektorista. Lisää virtaa voi saada myös urheilusta tai sisällöllisestä tietokonepelistä. Addiktoivat ajantappopelit vain lisäävät turhautumista, mutta hieman ongelmanratkaisukykyä vaativat pelit, kuten esimerkiksi Contre Jour tai Cut the Rope voivat auttaa pois väsymystilasta.

Tylsistymissektoriin auttaa puolestaan se, että rakennat itsellesi rikkaan ympäristön, jossa on riittävän laajalla skaalalla virikkeitä. Tärkeää on siis, että pystyt tarvittaessa haastamaan itseäsi viretilaasi sopivalla tasolla. Kyse on itse asiassa ihan samasta asiasta kuin lasten oppimisympäristössä, josta kirjoitin viime syksynä. Saman tempun voi tehdä aikuisenakin.

Kannattaa siis pitää käsillä jatkuvasti esimerkiksi hyviä kirjoja, tuoreita aikakauslehtiä ja vaikkapa sarjakuvia. Näissä samoin kuin peleissä kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että materiaalissa on myös sisältöä. Toisin sanoen, Harlekiinikirjat ja Aku Ankka eivät todennäköisesti haasta riittävästi nostaakseen flow-tilaan, mutta kirjallisuusklassikot tai vaikkapa Bone– ja Return of the Dapper Men -sarjakuvat sen sijaan auttavat tehokkaasti pois tylsistymissektorista. Applen ja Googlen digitaaliset ekosysteemit ovat loistavia tällaisen oppimisympäristön rakentamiseen: iPadilla kirjahylly kulkee mukanasi.

Kun tunnistat itsesi turhautumis- tai tylsistymissektorista ja otat oikeat työvälineet käyttöön, löydät itsesi tuossa tuokiossa flow-kanavasta. Jos vielä siivoat työmuistiisi tilaa esimerkiksi ajattelunhallinnan avulla, huomaat pian, että flow-tila on sinulle samalla tavalla arkipäivää kuin pienille lapsillekin.

PS. Parin viikon päästä 24.1. ilmestyvässä esikoiskirjassani Tee itsestäsi mestariajattelija löytyy lisää vinkkejä flow-tilaan pääsemiseksi. Tutustu kirjaan täältä.

Ihmisenä olon perustila on flow

Steve Jobs kertoi elämänkerrassaan jutun neljännen luokan opettajastaan. Jobs oli ala-asteella pahemman luokan häirikkö. Neljännen luokan opettaja tajusi kuitenkin, ettei Jobs ollut pikkugangsteri. Poika oli vain turhautunut, koska hänellä oli tylsää. Opettaja alkoi antaa pikku-Jobsille lisätehtäviä ja niin hän rauhoittui tunneilla. Jobs totesi, että ilman opettajaansa hänestä olisi todennäköisesti tullut taparikollinen.

Gillian Lynne oli puolestaan saanut diagnoosin ylivilkkaudesta. Tyttö ei pärjännyt koulussa, koska hän ei meinannut pysyä tunneilla millään paikoilla. Tytön onneksi hoitava lääkäri vaihtui. Kun uusi lääkäri kutsui tytön äidin luokseen, hän napsautti radion päälle ja poistui huoneesta. Pikku-Gillian ponnahti saman tien pystyyn ja alkoi tanssia. ”Arvon rouva”, sanoi lääkäri, ”tyttärenne ei ole sairas. Tyttärenne on tanssija.” Äiti kiikutti pikkutytön tanssitunneille. Lopulta hänestä tuli maailmankuulu tanssija ja koreografi, jonka kädenjälkeä saadaan ihastella muun muassa menestysmusikaaleissa Cats ja Phantom of the Opera.

Mutta kuinka monelle turhautuneelle tai ylivilkkaalle lapselle käy huonommin kuin Jobsille tai Lynnelle? On ihan päätöntä, että ajattelemme yhä, että tylsistyminen ja turhautuminen ovat osa normaalin ihmisen elämää.

Normaalin elämän ei kuulu olla turhauttavaa.

Steve Jobs, Gillian Lynne ja lukemattomat muut maailman huipputekijät ovat onnekkaita: niitä, joiden ympäristö on tajunnut heidän erityisyytensä. Mutta kuinka monta potentiaalista huippua istuu tällä hetkellä linnassa lusimassa, koska kukaan ei hoksannut antaa vähän enemän tekemistä, vähän enemmän vastusta? Ja vastaavasti, kuinka moni syrjäytyy, kun taitotaso ei yllä Gaussin käyrän keskikohtaan levottomien jalkojen tähden? Tämä on erityisen hälyttävää siksi, että vastaus sekä yli- että alisuorittajille on prikulleen sama: taitotason sovittaminen omaan nykytilaan. Tästä alkaa kasvu, jonka seurauksena niin huiput kuin pahnanpohjimmaiset ampaisevat raketin lailla oman alansa huipuiksi.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksissaan löytämä flow-kanava osoittaa sen, että kuka tahansa pystyy kehittymään haluamallaan alalla. Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta: hitaalle oppilaalle vastusta lasketaan, ja nopealle sitä nostetaan. Näin kukaan ei turhaudu, eikä kukaan putoa kelkasta. Ja kun oppilas pääsee flow-kanavaan, kehitys tapahtuu kuin itsestään. Tästä ihmisen hermoston toimintaperusteet pitävät huolen.

Joka ikisellä ihmisellä on jokin sellainen asia, johon hän voi suhtautua intohimoisesti. Harjoittelemalla alaansa flow-kanavassa kuka tahansa pystyy kehittymään oman alansa huipputekijäksi. Tyhmyys tai fiksuus riippuu tarkalleen siitä, pääseekö ihminen toimimaan omalla optimitasollaan. Flow-kanavassa kehitystä tapahtuu. Sen ulkopuolella oppi tyrehtyy.

Ei ole olemassa tyhmiä tai fiksuja ihmisiä – on vain tyhmiä tai fiksuja tapoja toimia. Tylsistyminen ja turhautuminen tönivät ihmisen pois optimitilasta – ja siihen takaisin pääsyyn on yksinkertainen ratkaisu: tekemisen haastavuuden suhteuttaminen todelliseen taitotasoon. Turhautumisen aika on ohi. Ihmisenä olon perustila on flow.

Flow-kanava – kasvun ja oppimisen optimitila

Olen viime aikoina ollut ihan tavattoman innostunut flow-teoriaan kuuluvasta flow-kanavan käsitteestä. Mihaly Csikszentmihalyin teoksessaan Flow esittelemä käsite kun selittää ihan valtavan paljon asioita oppimisesta lahjakkuuteen, hyvinvoinnista huippusuorituksiin.

Flow syntyy siloin, kun taidot ja tehtävän vaativuustaso ovat tasapainossa.

Jos tehtävä on helppo ja taidot vähäiset, seuraa tuloksena apatia: haluttomuus toimintaan. Jos puolestaan tehtävä on helppo, ja taidot merkittävät, on tuloksena tylsistyminen. Kun tehtävä on vaikea ja taidot vähäiset, seuraa taas turhautuminen: “eihän tästä tule yhtään mitään!” Mutta silloin, kun tehtävä haastaa riittävästi, ja taidot riittävät haasteeseen vastaamiseen, on tuloksena flow: virtauskokemus, eli kokemus siitä, miten kaikki sujuu kuin itsestään.

Flow on merkityksellinen hyvinvoinnin ohella myös oppimisen kannalta. Riittävästi haastamalla taidot myös kasvavat harjoituksen kautta. Samalla tavoin flow-kanavalla on helppoa selittää se, miksi kouluissa on kympin ja kutosen oppilaita siitä huolimatta, että käytännössä joka ikinen lahjakkuustutkimus viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta kertoo, että minkä tahansa taidon voi oppia.

Jos ihminen jää pysyvästi turhautumistilaan, ei kasvua tapahdu. Päin vastoin, tällöin päivät kuluvat jatkuvassa stressitilassa ja oma identiteetti kiinnittyy siihen, ettei mikään onnistu. Pärjäämättömyydestä tulee elämäntapa, ja motivaatiota itsensä haastamiselle saa hakea kissojen ja koirien kanssa.

Flow-kanavan ulkopuolella taidot pysyvät staattisina, ja tuloksena on alisuorittaja: kuutosen arvosanasta tulee itseään toteuttava profetia. Ratkaisu tähän on kuitenkin valtavan yksinkertainen: haastetason laskeminen niin, että oppilas alkaa taas saada tuloksia aikaan. Kun toiminta on tuloksellista, motivaatiokin nousee, ja riittävän motivoituneena on helppo nostaa itsensä flow-kanavaan päivästä toiseen.

Jos taas päivät kuluvat tylsistyessä, alkaa ihminen hakea virikkeitä muualta. Tällöin tuloksena on usein häirikköoppilas, joka purkaa omaa tylsistyneisyyttään vaikkapa kumeja heittelemällä. Kaikkien aikojen toimitusjohtajana pidetty Steve Jobs oli ala-asteella varsinainen pikkugangsteri, joka purki omaa tylsistyneisyyttään ties minkälaisilla kepposilla.

Jobsin neljännen luokan opettaja Imogene ”Teddy” Hill tajusi kuitenkin, että Jobsin levottomuus johtui hänen lahjakkuudestaan. Niinpä opettaja haastoi pojankoltiaista matemaattisilla pähkinöillä ja jopa tee-se-itse -kameralla. Jobs totesikin myöhemmin, että jollei Teddy olisi haastanut häntä riittävästi, hän olisi varmasti päätynyt nuorisovankilaan. Toisin kävi tässä tapauksessa – mutta kuinka moni pikkugangsteri kasvaa isoksi gangsteriksi vain siksi, ettei häntä haasteta tarpeeksi koulun penkillä?

Flow on ihmisenä olon optimitila: tila, jossa kaikki sujuu kuin itsestään. Flow-kanava on ennakkoehto niin hyvinvoinnille kuin oppimisellekin. Mikä parasta, flow-kanavaan on lopulta hyvin helppoa päästä. Jos tehtävä turhauttaa, laske vaikeustasoa – silläkin uhalla, että muut pitävät sinua hetken aikaa hitaampana. Kohta singahdat raketin lailla ohitse. Ja jos et jaksa keskittyä tai tehtävä tylsistyttää, nosta rimaa. Kun tehtävässä on riittävästi haastetta ja saat jatkuvasti aikaan tuloksia, opit nopeasti ja löydät helposti flow-kanavan: kasvun ja oppimisen optimitilan.

Missä on hyvinvoinnin ydin?

Hyvinvointi ei seuraa siitä, mitä sinulla on – eikä edes siitä, mitä sinä olet. Sekä resursseillasi että olemuksellasi on kyllä välillistä merkitystä hyvinvoinnillesi. Mutta ne eivät sen enempää takaa kuin ehkäisekään sitä. Hyvinvoinnille kaikkein keskeisintä on se tapa, miten suhtaudut asioihin.

Ennen kaikkea keskeistä on se, mitä teet.

Miksi minä kohkaan tästä tekemisestä tässä blogissa jatkuvasti? Syy on yksinkertainen. Ominaisuutesi tai omaisuutesi ovat asioita, joista olet loppujen lopuksi aika harvoin tietoinen. Miljonääri tuskin käyttää suurtakaan osaa päivästään pankkitilinsä saldoa ihastellen. Ja turhamaisinkaan missi tuskin viihtyy tunnin toisensa jälkeen poskipäitään peilistä ihaillen. Jokainen meistä käyttää leijonaosan ajastaan erilaisten askareiden parissa. Ja hyvinvoinnin määrää ennen kaikkea näiden askareiden laatu.

Voit hyvin silloin, kun on hyvä olla. Hyvinvointia on kuitenkin monenlaista. Antiikin mestariajattelija Aristoteles jakoi hyvinvoinnin hedoniaan ja eudaimoniaan. Hedonia tarkoittaa aistinautintoa. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa vaikkapa seksistä tai suklaapatukasta. Hedonian ongelmana on usein se, että vaikka se on välittömänä kokemuksena ihanaa, voi siitä seurata kaikenlaisia ikäviä kerrannaisvaikutuksia. Hedonia ei myöskään kestä: nautintoa tarvitaan aina suurempi annos.

Eudaimonia tarkoittaa puolestaan mielekkyyttä. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa nimenomaan mielekkäästä toiminnasta – kuten Aristoteles sanoisi, oman tarkoituksen täyttämisestä. Eudaimonia ei välttämättä ole aistillisesti miellyttävää: kutsumuksellinen kivenhakkaaja voi paukuttaa lohkaretta hauikset maitohapoilla – mutta tuntea silti lämpimän virran sydämessään.

Antiikin nokkelikot ja nykyajan positiivisen psykologian suurnimet Martin Seligmanista Mihaly Csikszentmihalyihin ovat yksimielisiä: tekemisen laatu määrää ennen kaikkea hyvinvoinnin laadun. Hyvinvointi on kuin syntymäpäiväkakku. Merkityksellinen tekeminen on kakkupohja ja kakun täyte. Mutta kakku tarvitsee myös kuorrutuksen – siksi nautintojakin on hyvä olla. Sen sijaan se, mitä sinä olet, tai mitä sinulla on on merkityksellistä hyvinvoinnin kannalta ainoastaan välineenä sille, mitä sinä pystyt tekemään – sille miten sinä olet. Siinä asuu nähdäkseni koko hyvinvoinnin ydin.