Vaikuttava viestintä, osa 1/3: Miten sanomasi jää kuulijan mieleen?

Internetin palstoilla ja innostuslavoilla viipottaa Albert Einsteinin nimiin laitettu sitaatti: ”jos et osaa selittää asiaa niin, että isoäitisi ymmärtää sen, et tajua sitä itsekään”.* Kun yritämme vaikkapa vaikuttaa, opettaa tai innostaa, usein keskitymme kuivaan asiatietoon: faktoihin ja niiden keksinäisiin suhteisiin. Korporaatiot ja virastot tursuavat Powerpoint-sulkeisia, joissa dialle on tungettu 10 listapalleroa (eng. bullet point), jolloin aivoille ei käytännössä jää yhtään kaistaa prosessoida, mitä esitelmöitsijä sanoo, kun yrität samaan aikaan tavata listapalleroa numero 7. 

Yliopistosalit ovat puolestaan täynnään professoreita, jotka tuntevat alansa läpikotaisin ja paasaavat luennot vuodesta toiseen samassa sanajärjestyksessä robotin eleganssilla – ja opiskelijoita, joiden silmäluomet tuntuvat yhä raskaammilta ja raskaammilta, kunnes lopulta ottelu päättyy El Professor 0 – Nukkumatti 1.

Jos sanomasi hulahtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, miksi sanoa sitä ylipäätään? 

Tässä onkin vaikuttavan viestinnän ensimmäinen avaintaito: hiljaisuus. Sekä turhan sanotun pois jättäminen, taukojen pitäminen että erityisesti keskustelukumppanin kuuntelu edellyttävät yhtä vaikuttavan viestinnän keskeisintä ydintaitoa: suun supussa pitämistä.

Vaikuttavuuden yksi vahvimpia työkaluja on myös tunneviestintä. Vaikka faktasi olisivat kuinka vastaansanomattomia, jos ne eivät kosketa kuulijaa, ei hän niitä pian enää muista. Jos sen sijaan kehystät faktat kiinnostavalla ja innostavalla tarinalla tai sirottelet joukkoon omakohtaisia kokemuksia, napakoita sananparsia tai sitaatteja, niin jo alkaa sanottu kiinnostaa.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että silloin kun sanottu saa aikaan kuulijassa tunnereaktion, asian muistaminen on monin verroin helpompaa. Tunnereaktio voi olla yllätys, ilo, innostus, ihmetys, ärtymys tai jopa tuohtumus. Kenties kaikkein voimakkaimmat muistijäjet syntyvät pelon ja inhon kautta – tai jos sanottu saa sinut nauramaan. Huumori onkin ehkä yksi voimallisimpia tapoja opettaa uutta.

Tarinat ja anekdootit auttavat myös juurruttamaan monimutkaisen sanoman jo olemassa olevaan ymmärrykseen. Tarinasta tulee ikään kuin kartta esitettyjen faktojen äärelle ja myöhemmin on helppo muistella vaikkapa luennoitsijan kertomaa koskettavaa henkilökohtaista kokemusta tai keskustelutoverin Aisopos-tapailua ja samalla myös esitetyt faktat palaavat ajattelun assosiaatiotoiminnon kautta mieleen.

Yksi keino vaikuttavaan viestintään on ylitse muiden: viestijän oma omistautuneisuus ja innostuneisuus asiaan.

Jos luennoitsija tai esitelmöitsijä kahlaa dia dialta mumisten asiaa, joka ei voisi kissaakaan kiinnostaa, tuskin se kiinnostaa kuulijaakaan. Jos sen sijaan esitelmöitsijän silmät loistavat ja kädet viipottavat vouhotuksen seassa, on myös kuulijan helppo tempautua mukaan. Jos et usko, katso vaikkapa Hans Roslingin tilastotiedettä käsittelevä Ted Talk.

Niin, tilastotiedettä. 

Mikä tahansa aihe voi olla ihan tuhottoman mukaansatempaiseva, jos puhuja osaa asiansa ja on siitä aidosti innostunut. 

Jopa tilastotiede.

* Einstein ei tiettävästi ole näin sanonut. Tästä lisää juttusarjan toisessa osassa.

Juttusarjan osat 2 ja 3 julkaistaan ensi viikolla.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.