Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Mihin kriittistä ajattelua tarvitaan?

Innostuin viime syksynä hurjasti positiivisesta ajattelusta. Hoksasin viimein, mikä tekee positiivisesta ajattelusta niin paljon negatiivista tai kriittistä ajattelua tehokkaampaa. Positiivinen ajattelu kun keskittyy ratkaisuihin, jotka vievät kehitystä eteenpäin.

Henry Ford sanoi kerran,  että ”esteet ovat niitä pelottavia juttuja, jotka huomaat, kun irrotat katseesi päämäärästäsi.” Kritiikki kyllä eliminoi toimimattomia ratkaisuja. Mutta vaikka kaikki esteet olisi poistettu, ei kuitenkaan ole mitään takeita, että olisit menossa oikeaan suuntaan. Vain ajattelemalla ratkaisukeskeisesti saat systemaattisesti aikaan hyviä tuloksia.

Suomessa kritiikin kritisointi on tietysti aika arveluttavaa. Ajattelutapamme kun on syntynyt kahden vahvasti kriittisen korkeakulttuurin, Venäjän ja Saksan, ristipaineessa. Suomen lätkämaajoukkue lähtee jäälle varmana siitä, että jos homma ei mene presiis nappiin, niin pataan tulee. Ja kun se harvemmin menee, niin tulokset puhuvat puolestaan. Rohkenen väittää, että suomalainen ajattelu on osapuilleen 95% kriittistä eli negatiivista ja 5% kannustavaa eli positiivista.

Tuossa länsinaapurissa on sen sijaan omaksuttu ronskisti amerikkalainen kannustuskulttuuri. Kansankoti suosii ihan eri tavalla positiivista asennetta ja kannustaa onnistumaan. Sama se, jos välillä menee vähän sinne päin – kyllä se lopulta iloksi muuttuu. Tulokset näkyvät myös usein jäällä, vaikka sitten viimeisellä minuutilla.

Jonkin aikaa pyörittelin mielessäni ajatusta siitä, että pitäisikö ihan kaiken ajattelun olla ratkaisukeskeistä ja positiivista. Kritiikin voisi nähdä metkana akateemisena harjoitteena, jos siitä on hyötyä siinäkään. Pian hoksasin kuitenkin, että kyllä kritiikkiäkin tarvitaan.

Täydellinen kritiikittömyys johtaa herkkäuskoisuuteen.

On nähdäkseni erinomaisen tärkeää olla optimisti ja luottaa sekä tulevaisuuteen että toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että ihan kaikki pitää niellä purematta.

Sataprosenttisen positiivisuuden ruma puoli kääntyy esiin new age -kultteja ja fundamentalistiuskontoja tarkasteltaessa. Kulttijohtaja julistaa omaa evankeliumiaan torjuen kategorisesti kaiken mahdollisen kritiikin vääräuskoisena ja pikkusieluisena. Kritiikin esittäjiltä peräänkuulutetaan avointa mieltä, kun itse asiassa kulttilaisen mieli on täysin suljettu muulta kuin omalta dogmaltaan.

Kritiikki ei ole pääsääntöisesti hyvä lähtökohtainen ajattelutapa. Mutta ripaus kritiikkiä toimii hyvin eräänlaisena hihhuliventtiilinä. Kriittinen ote auttaa pitämään korvat höröllä siltä varalta, että joku kaataa silmät ja korvat täyteen täysin tuulesta temmattua höttöä.

Positiivinen ajattelu on ensiarvoisen tärkeää onnistumisen ja hyvän elämän kannalta. Mutta hiven kritiikkiä kannattaa pitää mukana, jotta et laita kaikkia munia ihan väärään koriin. Kenties keikauttamalla suomalainen ajattelusuhde päälaelleen saadaankin aikaan hyvä ajattelucocktail. Tehokasta ajattelua on siis ajattelu, joka on 95% positiivista ja ratkaisukeskeistä, ja 5% negatiivista ja kriittistä. Pysyvätpähän korvat auki ja mieli valppaana, mutta katsekontakti tiukasti kulloisessakin päämäärässä.