Tag Archives: howard gardner

Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

14/10/2013

4 kommenttia

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy  toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

07/10/2013

5 kommenttia

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Koti, uskonto ja isänmaa: sittenkin hyvän elämän tukipilarit?

06/05/2013

6 kommenttia

Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:

Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?

Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.

Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.

Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.

Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.

Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.

Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?

Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?