Valittamisen seireeninlaulu

Vietimme pitkän viikonlopun vaimoni suvun luona Puolassa. Samalla opin taas arvostamaan sitä, miten hienosti asiat Suomessa ovat. Sunnuntaina satoi vähän tavallista enemmän. Koska Varsovassa ei ole satsattu sadekaivojen hoitoon, tulvivat kadut pian yli äyräiden. Vaimon serkun kotitalon pohjakerros tulvi niin, ettei siellä saanut liikkua sähköiskuvaaran takia. Teinipoika haki parkkipaikalle kanootin ja ryhtyi melomisharjoituksiin. Joillakin moottoriteillä vettä oli kaksi metriä.

Samantapaisiin ilmiöihin kiinnitin huomiota viime syksynä konferenssireissulla Roomassa. Oli kiva palata Helsinkiin, kun julkiset palvelut toimivat tuosta vaan. Mietin myös viime kesänä Moskovassa konferenssijärjestäjän huomiota siitä, että Venäjällä ei olla onnellisia asioiden takia, vaan niistä huolimatta. Saavutetuille eduille tullaan kuitenkin nopeasti sokeiksi. Kuinka moni suomalainen iloitsee rankkasateella siitä, että sadekaivot toimivat?

Suomalainen pessimismi on minusta ihan tolkuttoman outo ilmiö. Vaikka olemme maailman huippumaita ties millä mittareilla mitattuna, epäkohtien löytäminen on suorastaan kansallislajimme.

Business Insider julkaisi taannoin huikean sarjan graafeja viime vuosikymmenten kehityksestä. On ihan käsittämätöntä katsoa, että minkälaisessa maailmassa todella elämme – huolimatta siitä, että yleinen asenneilmapiiri tuntuu sukeltavan alati negatiivisemapan suuntaan. Aseellisten konfliktien ja diktatuurien määrä on romahtanut sadassa vuodessa. Lukutaidottomuus on länsimaissa lähes olematon ilmiö. Ja absoluuttinen köyhyyskin on puolitettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.

Mutta ainahan sitä keksii syytä valittaa. Washington Post julkaisikin BI:n tilastojen pohjalta irvileukaisen graafisarjan, joka tuhoaa uskosi ihmiskuntaan. Kyseessä ovat tasan samat kuvaajat kuin Business Insiderinkin jutussa. Mutta nyt ne on otsikoitu pessimistisemmin. Aseellisten konfliktien määrä on lisääntynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli 77-vuotiaiden kuolleisuus on kasvanut dramaattisesti. Ja kioskikirjallisuuden kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä. Tai sitten sen pohjassa voi olla niin ammottava musta aukko, että siitä menee kaikki läpi heittämällä.

Nyt en halua väittää, että pitäisi vetää kehityksen kunniaksi ruusunpunaiset lasit naamalle ja tarkastella maailman epäkohtia ylimielinen virne naamalla. Päin vastoin: maailmassa on yhä paljon asioita, joille täytyy tehdä jotain. Absoluuttisessa köyhyydessä elää yhä satoja miljoonia ihmisiä. Ja jopa Suomessa, jossa asiat ovat globaalisti aivan huipputasolla, on paljon tehtävää.

Mutta pointtini on, että näille asioille täytyy tosiaankin tehdä jotain. Ei riitä vain, että osoittaa epäkohdan. Itse asiassa jatkuva valittaminen on kaikkein vaarallisinta. Epäkohdista nuriseminen kun saa aikaiseksi merkillisen psykologisen reaktion: kun saa sanottua, mikä on pielessä, on asia jo ikään kuin puoliksi hoidettu. Nyt se on sitten ”noiden muiden” hommma fiksata se. Itse voi sitten jatkaa valittamista lämmitetyssä ja viemäröidyssä asunnossa, jossa televisiossa on värit, keittiössä jääkaappi ja hella, jossa hanasta tulee juomakelpoista vettä ja seinästä sähköä ja internet.

Epäkohtien tunnistaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Se on myöskin ihan perhanan viehättävää. Toimimattoman tunnistaminen on äärettömän paljon helpompaa kuin uuden ratkaisun keksiminen. Samalla se stimuloi prikulleen samoja aivojen palkintojärjestelmiä kuin aikaan saaminenkin. Valittaminen on addiktoivaa.

Uuden keksimisen hankaluudesta huolimatta ehdottaisin kuitenkin, että pyrkisimme valittamisen ohella miettimään myös ratkaisuehdotuksia. Jos jokin on pielessä, sille pitää tehdä jotain. Mutta mietitään sitten ihan oikeasti, mitä tehdään – eikä jäädä vaan suremaan sitä, että maailmassa on virhe.

Ratkaisuehdotusten löytäminen on muuten monin verroin helpompaa, kun pää ei ole viritetty taistele-tai-pakene -tilaan – johon sen valittaminen syöksee alta aikayksikön. Yksi hyvä niksi positiivisen ongelmanratkaisukapasiteetin lisäämiseen olisikin keskittyä ajoittain myös siihen, missä olemme onnistuneet.

Voisimmekin hieman useammin pysähtyä myös miettimään sitä, miten niin älyttömän monet asiat ovat jo nyt hurjan hienosti. Me olemme kehittyneet niin kansakuntana kuin globaalistikin aivan hurjaa vauhtia viimeisen sadan vuoden aikana. Vaikka ajattelumme perusvinoumat toista uskottelevatkin, ennen ei todellakaan ollut paremmin.

Pidetään tahti yllä, ja kun vastaan tulee ongelma, ratkaistaan se. Me pystymme siihen kyllä.