Osallistuin perjantaina Aalto-yliopistolla järjestettyyn paneeliin, jossa pohdittiin sitä, miten luova intohimo muuttaa maailmaa. Nähdäkseni olemme sellaisessa tilanteessa, jossa vanhan maailman mallit eivät pian ole enää vaihtoehto. Eläkekriisi, Kiina-ilmiö ja teknologian räjähdysmäinen kehitys pitävät huolen siitä, ettei teollisen ajan patruunajohtaminen tuota pian enää tulosta.
Tarvitaan intohimoa.
Paneelissa Mikael Jungner esitti, että meillä on tällä hetkellä kaksi maailmaa. 1980-luvun maailma on yhä äänekäs ja kiinni vallan kahvassa. Se perustuu voimankäyttöön. 1980-luvun maailma on kuitenkin ahdingossa. Voima ei riitä silloin kun juna meni jo.
2000-luvun maailmassa ei tarvita voimaa, vaan ketteryytä. Tätä ilmentävät parhaiten nykyajan uudet startup-komeetat. Hupparihörhöt laittavat kokonaisten teollisuudenalojen pakan uusiksi ennen kuin jättitalot ehtivät edes aloittaa viimeisintä organisaatiomuutosta.
Teknoguru Pia Erkinheimo sanoi, että tarvitsemme enemmän amatöörejä. Siis ihmisiä, jotka rakastavat sitä, mitä tekevät. Mediavaikuttaja Jarmo Eskelinen korosti tee-se-itse-kulttuurin ja verkkoistumisen voimaa. Nykyaikana verkottuneet ihmiset kykenevät tekemään huikeita juttuja, joista yksikään jättiorganisaatio ei voisi edes unelmoida, kuten sokeita kartoittamattomilla slummialueilla ohjaava BlindSquare.
Tähtiluistelija Kiira Korpi kertoi, miten hänen intohimoinen harrastuksensa on muuttunut ammatiksi. Hän kertoi myös, ettei hänen matkansa taitoluistelun huipulle ole suinkaan ollut mutkatonta. Matkalle on mahtunut kompastus jos toinenkin. Tärkeintä on kuitenkin miten virheisiin suhtautuu. Pitää nousta ylös ja yrittää uudelleen.
Tutkija ja yrityskouluttaja Susanna Rahkamo korosti sitä, että täytyy tarttua toimeen. Loputon arviointi ja analyysi eivät tuota tuloksia nopealla sykkeellä muuttuvassa maailmassa. Tehdään ensin ja katsotaan mitä tapahtuu. Olympiakomitean pääsihteeri Mika Sulin puolestaan korosti flow-kokemuksen merkitystä. Kun työ vie mukanaan, flow voi kannatella vaikka vuosikausia.
Professori Mikko Koria tähdensi, että intohimo ohjaa meitä löytämään tuntemattomia tuntemattomia. Siis niitä asioita, joista emme vielä edes tiedä että emme tiedä. Suuntaamalla luovan ajattelun ja intohimon räjähdysvoimaa voimme oppia uutta sellaisista asioista, joiden olemassaolosta emme tienneet mitään vielä hetki sitten.
Kuten Jarmo Eskelinen linjasi, ideat ovat verkostoja: käytämme samoja ideoita yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin alati eri tavoin. Ideat ruokkivat lisää ideoita. Seurauksena on jatkuvasti kiihtyvä itseään ruokkiva kehityskulku.
Ääretöntä monimutkaisuutta ei voi ottaa haltuun analysoimalla. Olennaista on tarttua nyt toimeen ja tehdä jotain uutta – jotain, joka kirkastaa omassa elämässäsi tai lähipiirissäsi sitä, missä oma intohimosi on.
Mieti vaikkapa, mistä tykkäät kaikkein eniten. Buukkaa sitten ensi viikolle kalenteriin tunti, ja tee juuri sitä. Peru palaveri ja anna itsellesi laatuaikaa, jotta intohimosi saa tilaa hengittää. Pura esteitä innostuksen edeltä. Anna ideoiden lentää.
Olen aivan varma siitä, että jos nyt tartumme toimeen ja alamme tekemään pieniä muutoksia kohti intohimoista elämäämme, meillä on käsissämme upea maapallo alta aikayksikön. Jo nyt tulokset ovat huikeita: viime vuosikymmeninä maailman absoluuttinen köyhyys ja nälänhätä ovat vähentyneet räjähdysmäisesti innostuneiden ideanikkarien ansiosta. Luulen myös, että olemme vasta ihan alussa.
Intohimo kun ei ole vain kiva pikku juttu, joka piristää päivää. Intohimo on suurin käyttövoimamme. Sillä muutetaan maailmaa.
Ajattelun ammattilainen 
Kiitos referoinnista! Ennen kaikkea intohimo antaa kokijalleen sen, mitä oikeasti tavoittelemme – tunteen että olemme elossa.
Howard Thurmanin sanoin: älä kysy mitä maailma tarvitsee. Kysy mikä saa sinut heräämään henkiin, mene ja tee se. Sillä maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ovat heränneet henkiin.
Kiitos! Täyttä asiaa – juuri näin se menee…
Työssäni työyhteisövalmentajana mallitan ihmisten innostusta. Olen huomannut, että oman tekemisen reflektoiminen esimerkiksi juuri mallitushaastattelussa usein nostaa innostusta. Siinä pohdiskellessaan ihminen saa kosketuksen arvoihinsa, tiedostaa ja muistaa uudelleen sen, miksi hänen työnsä onkaan tärkeää, ei vain hänelle itselleen, mutta myös ympäröivälle yhteiskunnalle.
Kiitos näistä yleensä hyvistä kirjoituksistasi, Lauri!
Olen seurannut vuosikausia ja jakanut mm. facebook-seinälläni.
Tällä kertaa mieleeni tuli, että oletteko huomannneet, miten erilaisia määritelmiä on positiivisuuden käsitteelle. Esimerkiksi Barbara Fredricksonin.
Tässä vähän avausta: http://positiivinenpsykologia.wordpress.com/2013/04/11/negatiivisuuden-hyvaksyminen/
Ja ilmeisesti jokin täydellinen totuus maailmankaikkeudesta on neronkin näkökulmasta äärimmäisen monimutkainen… Kuitenkin käytännössä (vaikka akateemiset ihmiset yleensä liikaa monimutkaistavatkin ja liikaa ohittavat tunteet) maailman ongelmat syntyvät, jos pitää valita jompikumpi, paljon enemmän liiallisesta yksinkertaistamisesta kuin liiallisesta monimutkaistamisesta tai analysoimisesta.
Liiallisella yksinkertaistamisella viittaan mm. ennakkoluuloihin. (Ei kuitenkaan niin, että niistä olisi aina mitään selkeästi osoitettavaa haittaa.)
Nuo yllä olevat ovat mielestäni totta nyt. 300 vuoden kuluttua ihmiskunta voi olla kehittynyt uudenlaiseksi.
Toisin sanoen kaikki on suhteellista… Ja suurin osa kaikesta automaattista/alitajuntaista. Esim. keho-ongelmien ratkaisemiseksi ihmisen ei tarvitse kovinkaan paljon tietää siitä, mitä kaikkea kehosta voi tietää.
Sääli, että en päässyt paikalle, kun oli kiinalaisia viieraita. Mainio setti ihmisiä ja aihe kiinnosti, kun itse kirjoitin Innostava yliopisto -kirjassa (Pirjo Ståhle ja Antti Ainamo, toim., 2012, Gaudeamus), nimenomaan intohimosta, ja miten sitä tarvitaan niin urheilussa, yliiopistossa kuin rokkibändeissäkin. Olisi hienoa tietää puhuttiinko siellä myös intohimon haasteista, kuten esim. että joillekin (onneksi harvoilla) intohimo voi kehittyä pakkomielteeksi,
Hupparihörhöt muuttavat kokonaisia teollisuudenaloja, mutta kaikki hupparihörhöt eivät muuta niitä. Vain intohimolla pääsee huipulle luistelussa, mutta intohimosta huolimatta suurin osa ei koskaan pääse huipulle. Intohimo lisää onnistumisen todennäköisyyttä, mutta kaikki eivät silti onnistu.
Joku saisi kerrankin puhua siitä, millaista on olla keskinkertaisuus ja tavis kaikesta intohimosta, ahkeruudesta ja yrittämisestä huolimatta ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Että millaista se on, kun intohimoisesti antaa vuosikymmenet kaikkensa vaikka urheilulle, baletille, taiteelle tai ammatille, mutta siitä huolimatta päätyy vilttiketjuun, takariviin ja kakkoslaadun kategoriaan ilman, että on muuttanut maailmassa mitään.
Lauri,
Erinomaisia pointteja. Minusta on tärkeää huomioida, ettei menestys ole kaikki kaikessa, vaan hyvä elämä. Tällöin se, kuinka pitkälle intohimo kantaa on toisarvoista siihen nähden, jos intohimoaan pääsee kuitenkin toteuttamaan.
Toisin sanoen, jos tekeminen itsessään kantaa, se yleensä riittää; ja jos se ei kanna (jos on pakko voittaa tms.), kannattaa todennäköisesti keksiä jotakin muuta tekemistä.
Lauri,
Juuri niin. Suurin osa käy siksi ihan vaan tavallisissa töissä, koska keskinkertaisuuteen riittävästä intohimosta huolimatta elantokin täytyy jostain hankkia. Se on sitä jotakin muuta tekemistä.
Hyvä kiteytys! Intohimo on avain kohti muitakin tuiki tärkeitä i-sanoja kuten: inspiraatio, innostus, intuitio, informaatio, innovaatio. Etsin parhaillaan ihmisiä innostavaan työvalmennus projektiin juuri tuodakseni näitä kykyjä esiin taidelähtöisesti. Taidettahan tehdään lähes aina lähtökohtaisesti intohimosta ja omasta innostuksesta käsin, ellei peräti kutsumuksesta. Taiteesta löytyykin tähän aikaan valtavasti syvempää ja merkityksellisempää käyttöpotentiaalia kun ollaan tiedostettu. Sanon tämän siksikin ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan.
Positiivisuuspsykologian termein voisi sanoa, että ihminen, joka elää ominaisvahvuuksiensa pohjalta, toteuttaa intohimoaan.
Se, muuttaako maailmaa, on toisarvoista, Olennaista on puhjeta kukkaan.
Ja kuten Katri sanoi, siten se maailmakin muuttuu.