Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.

Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.

Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.

Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?

Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.

Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!

Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.

Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.

En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.

Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.

Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?