Ennen oli paremmin – ja muita hyvän elämän myyttejä

Internet on nykypäivän informaatioähkyn aiheuttaja numero yksi. Monet meistä unelmoivat ajasta ennen internetiä – kun sähköposti ei varannut huomiota joka toinen minuutti, kun Facebook-koukku ja klikkauskierre eivät uhanneet seinän takana. Kunpa nettiä pääsisi karkuun!

The Verge-lehden toimittaja Paul Miller sai netistä tarpeekseen. Hän rohkaistui ja löi hanskat tiskiin. Miller päätti irtautua netistä kokonaiseksi vuodeksi. Tulokset olivat hämmästyttävät.

Aluksi Miller oli onnensa kukkuloilla. Elämä ilman internetiähän on aivan huikeaa. Ihmissuhteet tapahtuvat kahviloissa, eivät Facebookin chatissa. Tieto löytyy kirjoista – ei loputtomasta googlauskierteestä. Ja keskittyminen on monin verroin helpompaa kun huomiota ei varaa tämän tästä internetin ihmemaa.

Mutta.

Alkuinnostuksen jälkeen Millerille alkoi valjeta, ettei asia kenties olekaan niin yksioikoinen kuin luulisi. Itse asiassa ilman internetiä monet nykyään itsestään selvät asiat muuttuvat tavattoman vaikeiksi. Tietoa ei löydykään noin vain tarvittaessa. Ei niille Facebook-ystäville tulekaan soitettua. Ja elämä ilman internetiä on oikeastaan tavattoman tylsää.

Juuri niin: elämä ennen internetiä ei ollut mitään riemukasta ihanasta ihmiskohtaamisesta toiseen kirmaamista. Päin vastoin, sohvalla tuli löhöttyä ihan yhtä paljon kuin nytkin. Silloin vaan aika kului kanavasurffaten tai Teksti-TV:tä tuijotellen. Nyt on sentään Facebook, jolla voi ottaa nopeasti ihanaan kaveriin yhteyttä, tai StumbleUpon, jolla voi aivottoman kanavapujottelun sijaan tehdä älyllisiä huippulöytöjä yhdellä hiiren klikkauksella.

Kuten kollegani Frank Martela on terävästi osoittanut viimeisissä blogikirjoituksissaan, aika kultaa muistot. Meillä on taipumus korostaa mennessä sitä, mikä on ollut hyvin – siis niitä aah niin ihania kahvihetkiä kavereiden kanssa. Samalla tylsyyden puuduttamat hetket vaipuvat unholaan yhdessä kaikkien niiden turhauttavien päätä seinään lyömisten kera, jotka nykyteknologialla ratkeavat sormia napsauttamalla.

Itse asiassa sama nostalgisointi kohdistuu ihan kaikkeen teknologiaan. Mietipä, kuinka ihanaa on lähteä vaikkapa kahden päivän patikkaretkelle metsän siimekseen. Kyllähän makkaranpaisto ja sateen ropinan kuunteleminen teltan kattoa vasten pesevät kuivan konttorityön sata–nolla. Mutta entäpä jos palattaisiinkin kokonaan tällaiseen elämänmuotoon? Jos joka päivä pitäisi raapia päätä sillä, miten pysyä lämpimänä tai saada ruokaa pöytään, ei se elämä enää niin auvoista olisikaan.

Ihanat väläykset nuotiotulesta tai älykännykättömästä kahvihetkestä muodostavat kontrastin arkeen, joka saa menneet elämäntavat näyttämään houkuttelevilta. Tosi asiassa teknologian kehityksellä on kuitenkin selkeä syy: se, että olemme halunneet ratkoa todellisia ongelmia. On kuitenkin aika siistiä, että on sähkövalo ja sisävessa, lentokoneet ja – kyllä – internet.

Nämä läpimurrot ovat vieneet ihmislajia hurjaa vauhtia parempaan suuntaan. Kyse ei ole myöskään vain siitä, että olisi vähän helpompaa kuin ennen. Myös inhimillisen kärsimyksen määrä on vähentynyt radikaalisti viime vuosikymmeninä, samalla kun yhä useampi voi tavoitella elämässään yksilöllisesti kiinnostavimpia päämääriä.

Koska teknologian inhimilliset haittapuolet (puhumattakaan muusta vielä selvittämättömästä kuten esimerkiksi ympäristökysymyksistä) ovat kuitenkin aivan todellisia ilmiöitä, mitä sitten tehdä? Amish-yhteisöön liittyminen tuskin ratkaisee ongelmia lopullisesti; ennen oli paremmin vain omassa mielikuvituksessamme.

Keskeistä olisikin nähdäkseni rakentaa juuri nuotiohetken tapaisia kontrasteja tavalliseen arkielämään. Vaikka internet on ihana asia, liika on aina liikaa. Siksi olisikin hyvä tehdä tilaa myös muulle elämälle. Laittaa läppärin kansi kiinni iltakuuden jälkeen. Tai pitää vaikkapa digipaastoja, kuten bisnesguru Tony Schwartz opastaa.

Pidä kerran tai pari kertaa vuodessa sellainen viikon breikki, että jätät kaikki datavitkuttimet laatikon pohjalle. Osta parin kympin peruskännykkä ja käytä sitä yhteydenpitoon. Osta hyviä kirjoja ja aikakauslehtiä ja satsaa laatuaikaan ystävien kanssa. Datapaasto antaa pääkopalle hetken tilaa rauhoittua ja antaa menneen ajan auvosta hetkeksi parhaat palat ilman, että menetät teknologian mukanaan tuomaa arjen edistystä.

Itse asiassa jutussa ei ole kyse sen ihmeellisemmästä asiasta kuin patikkaretkessäkään. Vaikka teknologia on tuonut elämäämme paljon hyvää, joskus tekee hyvää palata hetkeksi menneen ajan rytmiin.

Koti, uskonto ja isänmaa: sittenkin hyvän elämän tukipilarit?

Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:

Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?

Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.

Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.

Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.

Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.

Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.

Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?

Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?

Onnellisuus elämän tarkoituksena

Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.

Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.

Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.

Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?

Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.

Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!

Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.

Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.

En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.

Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.

Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?

Onko tärkeää olla kiva ihminen vai hyvä ihminen?

Suosikkitelevisiosarjassa House MD päähenkilö Gregory House on misantrooppinen lääkäri, joka tarkastelee ihmisiä mielenkiintoisina lääketieteellisinä mysteereinä. Tohtori House ei juuri välitä siitä, miltä potilaista tuntuu. Eipä häntä juuri kiinnosta edes tavata heitä, jollei se ole aivan välttämätöntä. Siitä huolimatta nerokas House pelastaa ennätysmäärän ihmishenkiä. Vaikka House onkin ajoittain täysin käsittämätön sekopää, pystyy hän kuitenkin tekemään osaamisellaan paljon hyvää.

Onko tärkeää olla kiva ihminen – vai hyvä ihminen?

Elämme yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmisen pitäisi olla tavattoman mukava ja sosiaalinen. Temperamentteja on kuitenkin moneen lähtöön. Yhdeltä hymy irtoaa luonnostaan aamun alusta lähti. Toinen taas joutuu pinnistelemään saadakseen suustaan edes pihauksen uusia ihmisiä kohdattaessa. Temperamentista riippumatta ihmiset voivat kuitenkin mielestäni löytää paikkansa maailmassa. Kaikkien ei tarvitse olla kivoja. Riittää, että tekee jotain oikein.

Professori Martin Seligman kertoo TED-videossaan ystävästään Lenistä. Len on, kuten Seligman toteaa, ”kuollut kala”. Hän ei puhu eikä pussaa. Vuosikausien psykiatrikäyntien jälkeen tohtorit joutuivat nostamaan kädet ilmaan ja toteamaan, ettei Len juuri muuksi muutu. Hän ei vain ole hauska mies. Siitä huolimatta Len työskentelee päivät pitkät flow-tilassa työssään pörssimeklarina, sekä bridge-harrastuksensa parissa. Vaikka hän ei ole mukava kaveri, hän on kuitenkin löytänyt paikkansa yhteiskunnassa ja nauttii elämästään täysin rinnoin – omalla tavallaan.

Steve Jobsista liikkuu myös paljon kielteisiä tarinoita. Tuittupäinen toimitusjohtaja kun saattoi antaa hississä väärin tervehtineelle kenkää, tai saada itkupotkuraivarit, jos joku muu uskaltautui tussitaululle. Jobsissa voimakas temperamentti yhdistyi vahvaan intohimoon ja peräänantamattomuuteen. Vaikka on selvää, ettei Jobs ollut maailman mukavin ihminen, hän pystyi kuitenkin myös omalla omituisella tavallaan tekemään merkityksellisiä asioita.

Fiktiivinen tohtori House, pörssimeklari Len ja teknovisionääri Jobs ovat kaikki ihmisiä, jotka eivät ole erityisen mukavia. Jokaisessa tapauksessa epäsosiaalisuuden taustalla on ainakin osin temperamentti. Jokainen näistä hahmoista palvelee kuitenkin omalla tavallaan yhteistä hyvää: he ovat löytäneet paikan yhteiskunnassa, jossa he osaavat toimia jollakin tavalla oikein.

Ihmistemperamentteja on monenlaisia, ja rohkenisin väittää, että se, kuinka mukavia itse kustakin kehittyy riippuu pitkälti temperamentista. Mutta tarvitseeko ihmisen edes olla mukava – vai riittääkö, että on edes jollakin tavalla hyvä ihminen?