Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.
Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.
Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.
Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?
Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.
Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!
Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.
Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.
En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.
Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.
Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?
Ajattelun ammattilainen 
Hyvä kirjoitus!
Kuuluuko hyvään elämään positiivinen suhtautuminen kaikkiin tapahtumiin? Pitäisikö elämän karmeisiin tapahtumiin suhtautu zen-mestarin tyyneydellä, kiitollisuudella ja kunnioituksella? Vai onko oikein olla välillä tyytymätön elämäänsä ja sen tapahtumiin?
Kaippa meidän jokaisen täytyy etsiä oma suhtautumistapamme hyviin ja huonoihin uutisiin, elämään ja elämäntarkoitukseen. Vai onko tämä sittenkin liian relativistinen kannanotto…? =)
Ei kai onnellisuus sentään tarkoita, että eletään hymyssä suin kiillotettua, tapahtumatonta matkaa syntymästä kuolemaan?!
Olen ymmärtänyt vahempien ja viisaampien onnellisten puheista, että osin se onni muodostuu omista oivalluksista tai niiden kautta, ja niiden oivallusten saamiseksi juuri pitää jonkin kerran iskeä päänsä seinäänkin.
Mielenkiintoinen kysymys, tämä onnellisuus nimittäin. Itse ajattelen, että onnellisuus on sivutuote siitä, että ihminen elää tarkoituksellista elämää. Omassa elämässäni huomaan saaneeni aikamoisen määrän onnellisuutta lahjana, kun olen alkanut toteuttaa elämääni entistä monipuolisemmin. Elämäntapamme kun on ollut meillä länsimaissa sellaista, että se tuppaa yksipuollistavalla työllä syömään onnellisuuttamme. Kun siihen vielä yhdistetään vamiiksi räätälöidyt, passiiviset tavat viettää vapaa-aikaa, niin ei ihme, että puoli kansaa syö masennuslääkkeitä. Jokainen ihminen on omalla tavallaan luova, ja hänen tulisi saada jotenkin toteuttaa lahjojaan.
Tästä aion kyllä kirjoittaa omassa blogissa pidemmälti, kunhan vain kerkeän. Näin äkkiseltään sanon vain, että käsittääkseni aristotelinen eudaimonia on eri asia kuin hedonistinen pyrkimys muuttaa elämä pelkäksi sarjaksi mielihyväkokemuksia. Eudaimoniaahan tavoitellaan Aristoteleen mukaan harjoittamalla hyveitä, ei juoksemalla mielihalujen perässä (Aristoteles mainitsi esimerkkinä omaisuuden ja vallan, jotka vaikuttavat myös nykyihmisen mielestä usein tavoittelemisen arvoista mielihyvää tuottavilta). Joten suuren kysymyksen voi kysyä näinkin: mikä on se tila jonka ihminen saavuttaa harjoittamalla hyveitä? Varmaan sinäkin olet tahollasi huomannut, että hyveiden harjoittaminen ei läheskään aina tule palkituksi välittömällä mielihyvällä, vaan siitä seuraava onni on eri tyyppistä, hiljaisempaa ja syvempää.
Mutta joo. Mietin lisää ja palaan asiaan tahollani. : )
Olennainen kysymys. Itse olen pohtinut mistä onnellisuus ylipäänsä tulee, mitä onnellisuus oikein on? Ja huomaan päätyväni vastaukseen että onnellisuus on oma valinta.
Mitä pitäisi tapahtua että tulisin onnelliseksi? Mitä pitäisi saada? Tai toisaalta, voisinko olla onnellinen jos minulta kaikki vietäisiin pois?
Aina voisin omistaa enemmän. Aina voisin omistaa vähemmän. Ja aina voin olla onnellinen. Jos haluan.
Näistä kirjoitin viime keväänä pidemmänkin pohdinnan: http://novetos2.blogspot.fi/2012/05/milloin-voit-tulla-onnelliseksi-vai.html
Totuushan on että elämään löytää tarkoituksen vain Jeesuksen kautta, mutta tästähän ei saa nykyään enää puhua kun kaikki on niin subjektiivista.
Kovasti ovat raakileita omatkin ajatukset, mutta mieleen tulee Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow:ssa esittämä jaottelu kokevan minän ja muistavan minän välillä, ja siitä että kokeva minä on ikään kuin eri henkilö jolle asioita tapahtuu ja se millä oikeasti on väliä on millaiset muistot tapahtumista jää. Tähän liittyy kokemusten arviointi virheellisesti antaen liikaa painoarvo siihen miten kokemukset päättyvät yms.
Jotenkin kallistuisin sen kannalle, että tuo muistava minä on lähempänä tarinaa kuin projektia. Mitä hyötyä tästä sitten voisi olla ajatteluun, niin sitä en osaa sanoa. Vielä.
//sami
Onnellisuuden ja hyveiden suhde on tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys. Tärkeää on myös, kuka on onnellinen — onko joskus hyvä tehdä onnelliseksi esim. lapsensa, vaikka se itselle merkitsisi työläyttä, väsymystä, kieltäytymystä omasta toiveesta, …
Tuohan edustaa juuri sitä onnellistumista hyveitä harjoittamalla, eikö? Tulet varmasti itse onnelliseksi toisen kautta, kun tämä onnellistuu tekojesi vuoksi.
Kiitos Lauri maukkaasta ja kovakuorisesta pähkinästä ja näistä pohdinnoista. Innostat muuten samalla väistämättä tutustumaan Girlsiin!
Näyttäis siltä, että itse kukin kulttuuriin katsomatta on elämässä onnellisuuden motivoima. Onnellisuus taas voi olla varmaankin eri sisältöistä riippuen yksilöstä. Itselleni onnellisuus on elämän mielekkyyttä. Kaikesta voi kaivaa olennaisen ja elämää eteenpäin vievän osan esiin ja siten kaikki tilanteet voi ymmärtää ja hyväksyä niin, että ne tulevat osaksi omaa ”onnellisuutta”. Surukin voi olla onnellisuutta, vaikka sitä ei yleisesti ymmärretä näin.
Aina ei ole yksinkertaista nähdä mielekkyyttäkään, mutta ehkä juuri tolla Fiona Applen filosofialla se on mahdollista: elämä on erilaisia kokemuksia ja mitä enemmän niitä on, sitä rikkaampi on. Joskus voi tietenkin nähdä mielekkyyden, käsittää joidenkin asioiden väistämättömyyden, mutta ei silti koe mielekkyyttä. Sekin kuuluu elämään ja usein motivoi suureen ponnistukseen pohjalta kohti valoa.
Ulkopuolisesta tarina ei ehkä ole häikäisevä, mutta uskon, että onnen avaimet ovatkin oman sisäisen tarinan ymmärtämisessä ja omien kokemusten syvyydessä. Suuret, hetkittäiset onnentunteet mahdollistuvat osittain niiden vastakohdalla ja sen tuomalla kaikupohjalla.
Nyt ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Olen samaa mieltä katisarin kanssa siitä, että onnellisuus on enemmänkin sivutuote kuin hyvä päämäärä. Liika keskittyminen omaan onnellisuuteen johtaa huonoihin lopputuloksiin: epäonnistumiset ja ahdistuksen hetket tuntuvat kahta kauheammilta, koska koet myös epäonnistuvasi onnellisuuden tavoittelussa. Lisäksi ystäviä ja puolisoa alkaa helposti katsoa pelkkänä työkaluna omaan onnellisuuteen, mikä on tuhon tie.
Elämässä kannattaa keskittyä enemmänkin tunnistamaan mitkä ovat itselle arvokkaita asioita: minkä asioiden tekemistä rakastaa, ketkä ihmiset ovat itselle arvokkaita, minkä yhteisöjen, periaatteiden tai arvojen puolesta on valmis taistelemaan? Sitten kun keskittyy niiden edistämiseen, niin tarkoituksellisuus ja onnellisuus tulevat ikäänkuin sivutuotteina.
”Happiness is what happens to us while we are busy doing things we find valuable!”
Selkäydinreaktiona tekee mieli ehdottaa, että onnellisuus saattaisi kenties seurata elämän tarkoituksettomuuden hyväksymisestä.
Tokkopa pellolla märehtivä lehmäkään elämälleen tarkoitusta kaipaa.
(Vertaus on tosin huono, koska lehmän olemassaololla kuitenkin on tarkoitus. Ihmisen säätämä. Tuskin tuo eläin silti hirveästi onnellistuisi, vaikka asian ymmärtäisikin.)
”Ennen valaistumistaan hän oli masentunut, valaistumisen jälkeen hän oli masentunut. Ainoa mikä oli muuttunut, oli että hän ei enää samaistunut masennukseensa.”
Anthony de Mello
Jotenkin näin olen tämän yrittänyt ottaa itsekin.
Ensin pitäisi varmaan määritellä mitä on onnellisuus, ja määritelmiä voi olla yhtä useita kuin määrittelijöitäkin, kuten tässäkin keskustelussa. Kuoleman reunalla joitakin vuosia sitten roikkuneena koen olevani onnellinen nykyään siitä että ylipäätään elän, jolloin kaikki elämässä eteen tulevat asiat ja kokemukset lisäävät onneani pitkällä tähtäimellä. Aina ne kokemukset eivät tee iloiseksi tai tyytyväiseksi vaan joskus turhautuneeksi, ärsyyntyneeksi tai surulliseksi, mutta isossa mittakaavassa se, että voin kokea kielteisiäkin tunteita ilman pelkoa siitä että ne työntäisivät minut kuilun yli tekee minut onnelliseksi.
Aristoteleestä en tiedä, enkä Girls-sarjaakaan (vielä!) ole katsonut, mutta itse ajattelen ettei onnellisuus ole synonyymi positiivisuudelle vaan se sisältää enemmän. Esimerkiksi tässä pikkulapsiarjessa on tosi onnellista vaikka usein kyllä ärsyttää ja ahdistaa. Ja ikävässä/kaipuussa sekä jopa surussa olen aina kokenut jotakin onnellista.
Kiitos muuten hyvästä kirjastasi Tee itsestäsi mestariajattelija. Luin sen viimeiset sivut juuri eilen.
Onko onnellisuus tarkoitus vai tavoite? Jos se on tarkoitus, voiko sitä toteuttaa asettamalla sen myös tavoitteeksi? Jos se on tavoite, voiko sen saavuttaa? (Muuten kuin seuraamalla Girlsiä?)
Onnellisuus voi olla tarkoitus tai sivutuote. Onnellisuus ei kuitenkaan ole staattinen olotila, vaan ihminet tulevat onnelliseksi erilaisia asioita tekemällä. Onnea tuottaviin asioihin vaikuttaa ihmisen luonne, vaikkakin on tiettyjä yleismaailmallisia asioita joista lähes jokainen tulee onnelliseksi. Joka tapauksessa onnen tavoittelu on mielestäni paras mahdollinen tarkoitus elämälle.
Raamattua hieman muunnellen lainaten:
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi onni, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi onni, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi onni, en sillä mitään voittaisi.”
Oma elämänfilosofiani on onnellisuuden elämänmittainen maksimointi. Tähän filosofiaan liittyy hetkittäisten kärsimysten hyväksyminen pidemmän aikavälin onnellisuuden tavoittamiseksi.
Tässäkin pohdinnassa ytimenä on löytää totuus. Onko onnellisuus elämän tarkoitus? Onko elämällä ylipäätään tarkoitusta? Mikä on totta? Onko totuus löydettävissä??
”Elämä on koulu, josta valmistuu onnellisena vain jos sen opiskelee yhdessä toisten kanssa”
Kiitos jälleen hyvästä ajatuksia herättävästä blogitekstistä! En voi olla kommentoimatta tähän. Aihe on paljon pyörinyt myös omassa mielessäni.
Osuvaa sinänsä, että Petri Kivikankaan kommentissa raamatun tekstistä sana rakkaus on korvattu sanalla onnellisuus. Ajattelen, että tämä on juuri se suunta, johon yhteiskunnassa yhä vahvemmin mennään ja juuri siitä syystä ihmiset ovat yhä onnettomampia. Kuten muutamat ovat edellä kommentoineet, myös itse uskon onnellisuuden olevan sivutuote mm. siitä, että omalla elämällä on merkitystä. Onnellisuuteen keskittyminen kääntää katseen helposti omaan napaan siinä missä rakkaus suuntaa ajatukset ensisijaisesti toisiin ihmisiin. Minä todella uskon, ja olen näin myös omassa elämässä kokenut, että aito onni voi löytyä vain sitä kautta, että nostaa katseen itsestä muihin. Kuinka voin auttaa, tukea ja rohkaista ihmisiä ympärilläni? Kuinka voin antaa omat lahjani, intohimoni ja sydämen paloni muiden käyttöön? Tämä ei tarkoita sitä, että vähättelisi itseään tai antaisi muiden kävellä yli. Kuitenkin toisiin ihmisiin keskittyminen antaa elämälle ihan erilaisen merkityksen tunteen. Olen myös sillä tavalla onnellisessa asemassa, että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat myös näin. Jostain syystä olen huomannut, että onnellisuuteen ja itsensä kehittämiseen yhä enemmän keskittyvät ystäväni ovat pikkuhiljaa tulleet minulle etäisemmiksi, kun taas rakkauteen ja toisiin keskittyvien ystävien kanssa ystävyyssuhteet ovat syventyneet entisestään, mikä taas sivutuotteena lisää omaa onnellisuuttani.
Jospa jokainen löytäisi omat lahjansa, oman kutsunsa ja paikkansa sekä antaisi kaiken tämän muiden käyttöön.. Jospa palvelisimme toisiamme ja ensisijaisesti ajattelisimme, että kuinka voin auttaa toisia sillä, mitä minulla on.. Uskon vakaasti siihen, että lopputuloksena olisi joukko erittäin onnellisia ihmisiä :).
Olen samaa mieltä kuin Emppu. Joku on sanonut näin.”Kun etsii toisten parasta, löytää omansa”. Onnellisuutta ei tarvitse lähteä etsimään tukka hulmuten maailman ääristä. Onnellisuus tulee sivutuotteena oiken tekemisestä, jos on tullakseen.
En nyt muita kommentteja lukenut, mutta voisiko onnellisuus olla jotain siellä taustalla eli vaikka olisi arjessa, hetkessä, kurja olo niin sekin voisi olla osa onnea? Sellainen tietynlainen perusta kaiken muun alla, jonka päälle voi laskeutua lepäilemään minkälaisesta myrskystä tahansa? Tämä kivijalka voisi koostua sellaisista asioista kuin esim. merkitys, mistä olette Martelan kanssa paljon kirjoittaneet.
Onnellinen-Onneton, siinä vasta käsitepari. Aivan varmasti jokaisen ihmisen elämässä on päivittäin läsnä kumpaakin, mutta ratkaisevaa on se, kumpaa on enemmän. Keskeistä on myös varmaankin suhtautumistapa, olen itsestäni huomannut sen, että kun muistaa olla kiitollinen ja onnellinen monesta pienestä asiasta, se kumoaa aika monta onnetonta seikkaa. Välillä vaan kun päälle jysäyttää onnettomien tunteiden tsunami, niin sitä meneekin sitten hetki, jotta saa asiat balanssiin.
Välillä myös tuntuu siltä, että aina ei välttämättä ulkoisten vaikuttimien voimakkuus ole samalla tasolla sisäisten kanssa. Joku pieni asia voi tuoda suunnattoman suuren onnen tunteen tai sitten toisaalta tehdä suunnattoman onnettomaksi. Sitten saattaa olla, että toisinaan joku isokin asia saattaa mennä huomaamatta olankohautuksella fiilispuolella. Ainakin hetkellisesti. Saattaahan olla myös niin, että toisinaan juttuja kumuloituu ihmisen sisuskaluihin ja joku ihan pienikin triggeri voikin sitten avata valtavan suuret padot.
Minun vastaukseni siihen, että mitä on onnellisuus, on tasapaino. Ja lähinnä se kyky pystyä saavuttamaan tasapaino, kun elämä keikuttaa. Eikös tasapaino ole kaikessa muussakin elollisessa kaiken ydin? Jos esimerkiksi kehossamme joku tasapainotila keikahtaa, sairastumme. Onnellisuus ei täten ole välttämättä sitä, että olisi euforisen onnellinen ihan koko ajan, vaan se on sitä, että pääsee pystyyn, vaikka sattuu kompastumaan. Pakko ottaa tähän lopuksi vielä tuttu anekdootti EKG-käyrään – jos viiva on suora, potilas on kuollut…
Hienoa pohdintaa, kiitos ajattelemisen aiheesta. Tämä kommentointikin paljastaa sen, kuinka komplikoitunut suhde nykyihmisillä on onnellisuuteen. Tai varmaan on ollut aina, tuskin ihminen on kovin paljon muuttunut.
Aloin pohtia, milloin olen onnellinen. Tällä hetkellä minua väsyttää, elämäni tuntuu olevan jotenkin sekaisin, velvollisuuksien hoitaminen tuntuu työläältä. En urheile riittävästi, ja minun pitäisi syödä paljon terveellisemmin. Jos joku kysyy, olenko onnellinen, vastaan kyllä. Epäröimättä, olen onnellinen. Se johtuu siitä, että minua ei ahdista joka aamu kun herään, minulla on hyviä ihmissuhteita ja mielekkäitä asioita elämässä. Etupäässä se kuitenkin johtuu siitä, että olen päättänyt olla onnellinen, ja haluan nähdä elämässäni ne asiat, jotka tukevat onnellisuuttani.
Vaikka koen olevani vallitsevasti onnellinen, en aina ole sitä. Nähdäkseni olen onneton silloin, kun arki ei ollenkaan suju tai minulla on niin suuria ongelmia, etten selviä niistä yksin. Vaikka nekin ajanjaksot kuuluvat onnelliseen elämään, Onnettomien ajanjaksojen onnettomuus ajaa toimimaan, hakemaan muutosta. Lisäksi, kuten täällä on todettu, ne toimivat kontrastina ja kaikupohjana kokonaiselle elämälle.
Joskus minua kauhistuttaa tämä ”ihminen on oman onnensa seppä” -vyörytys. Kukaan ei voi kiistää, ettei omalla toiminnalla ja asenteella olisi iso merkitys. Kuitenkin, elämä on arvaamatonta, kummallista, outoa ja ihmeellistä. Liika hallitsemisen tunne voi aiheuttaa sen, että kaikki ikävät asiat ja ihmiset täytyy siivota pois oman onnen tieltä. Aivan kuin onneen tulisi uhrata kaikki mahdollinen. Onneen kyllä riittävät ne ainekset mitä kunkin elämässä on.
Tuohon Raamatun kohtaan viitaten; apua. Mitä tarkoittaa onni, ja mitä tarkoittaa rakkaus? Ei korvata rakkautta onnella. Ensin rakkaus, aina.