Mitä koulussa oikeasti opetetaan?

Nykyaikainen koululaitos on syntynyt 1800-luvulla teollisen vallankumouksen sivutuotteena. Kun vanhemmat siirtyivät kotitilalta tehtaaseen töihin, piti lapset saada jonnekin talteen kolttosia tekemästä. Ratkaisuksi keksittiin koulu. Lapset keskitettiin päiviksi yhteen paikkaan, jossa heistä voidaan pitää huolta.

Samalla huomattiin, että toinen iso ongelma saatiin ratkaistua: tehtaita vaivannut pula osaavasta työvoimasta. Peltotöihin tottuneet lukutaidottomat maalaiset kun eivät edustaneet ideaalista tehdastyövoimaa. Teollisen vallankumouksen kuohuissa koululaitos muovautui nykyisenlaiseksi.

Ennen vanhaan oppi tarttui mestarin kisällinä. Tällöin viisitoistavuotiaat osasivat kuka mitäkin. Yksi osasi takoa valurautapannun. Toinen pystyi satuloimaan hevosen unissaan. Kolmas luikautti laulun kuin laulun luutun säestyksellä. Ja neljäs taikoi keittiössä toinen toistaan satumaisempia makukimaroita. Koulu oli puolestaan aateliston huvia, jossa opittiin loogista päättelyä, argumentaatiotaitoa ja kyvykkyyttä itsenäiseen ajatteluun. Mikään näistä taidoista ei ole kuitenkaan erityisen sovelias tehdastyöläisen ominaisuus.

Nykyinen koululaitos pitää lapsista huolta sillä aikaa kun vanhemmat ovat töissä. Lisäksi se opettaa lapsille tehokkaasti tasan viisi taitoa.

Koulu opettaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Se opettaa seuraamaan tiukkoja aikatauluja. Ja lopuksi koulu opettaa seuraamaan sääntöjä riippumatta siitä, onko niissä mitään järkeä.

Muu on eräänlaista koristetta, josta saattaa jotain tarttua haaviin jos olet todella kiinnostunut aiheesta. Mutta biologiasta kiinnostumattomalle dominantit alleelit ja Linnén luokat ovat tervanjuontia, josta tuskin jää mitään talteen myöhempää elämää varten. Ja historiaan tympääntynyttä eivät Napoleonin ja Wellingtonin herttuan edesottamukset voisi vähempää kiinnostaa – vaikka ne kahdeksannella luokalla kerrattiinkin.

1900-lukulainen koulu varmistaa, että teini osaa lukea käyttöoppaan, kirjoittaa poissaolotodistuksen, laskea lomapäivät, olla aamulla ajoissa tehtaalla ja tehdä sen, mitä pomo käskee. Toki koulu on kehittynyt huisasti viimeisen sadan vuoden aikana. Nykyaikainen koulujärjestelmä ei enää estä opettajaa innostamasta lapsia oppiman uusia asioita. Mutta järjestelmänä se ei myöskään edellytä sitä.

Koulussa viiden ydintaidon lisäksi muu oppiminen onkin siis tuurista kiinni. Jos kohdalle sattuu kutsumuksellinen ja kannustava opettaja, voi innostus levitä räjähdysmäisesti. Kymmenvuotiaaseen kalvoon mutisten tuhertava ruotsinmaikka taas tuskin synnyttää Tukholmassa natiivin lailla puikkelehtivia kosmopoliitteja.

Oppiminen on yksi huikeimmista ihmiselämän nautinnoista ja etuoikeuksista. Ja vaikka koulu tekeekin tässä usein eräänlaista koirantyötä vieraannuttaen lapset oppimisen ilosta, on suunta onneksi parempaan päin. Nykyään sentään opettajankoulutuksessa puhutaan oikeasti elinkelpoisista oppisuunnista, ja koulurintamalla lapsen kutsumusta tukevat menetelmät, kuten montessoripedagogiikka, valtaavat alaa.

Nähdäkseni koulun pitäisi kuitenkin muuttua. Nykyajan jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa ei tehdastyöläisille nimittäin ole pian enää tilaa.

23 thoughts on “Mitä koulussa oikeasti opetetaan?

  1. hyvin perusteltu. tavallaan tämä nostaa sen katin pöydälle. ostaisin tämän heti kyll juu…

    laitoin nuutin just ”uunin luukusta sisään” ja itkuhan se meinasi päästä kun lapsi rukka ei enää saa tehdä just sitä mitä huvittaa.

    • Anssi,

      Kiitos kommentista! Tästä tuli mieleeni, että aika olennainen balanssihan tässä koko koulu/työ-jutussa on löytää ennen kaikkea itselle *tärkeitä* asioita, joihin suunnata tarmonsa. Eli kyse ei ole suinkaan siitä, että pitäisi tehdä juuri mitä sattuu huvittamaan: monestihan tavoittelemisen arvoiset päämäärät edellyttävät myös sinänsä aika raskaitakin työvaiheita.

  2. Paikkansa pitävä kuvaus koulun historiasta. Niin totta, koulu on omanlaisensa avovankila syyttömänä tuomituille. Samassa kuorossa ovat nykyisin niin monet koulutussosiologit kuin kasvatustieteilijätkin.

    Muksujen päät eivät ole tyhjäkäynnillä. Koulussa nimittäin oppii monia, kyseenalaisen raadollisella tavalla ”hyödyllisiä” ja myöhemmin työelämässä tarpeen olevia taitoja jotka kaikki ovat ”koodattuja” piilo-opetussuunnitelmaan.

    Siellä oppii olemaan herättämättä liikaa huomiota (välttääkseen mm. kiusaamisen), olemaan alistuvinaan mielivallalle ja rikkomaan sääntöjä aina kun silmä välttää, nyökyttelemään päätä ja simuloimaan ymmärrystä kysyttäessä, mielistelemään auktoriteetteja, jne.

    Koulu ja myöhemmin armeija ovat täydellisessä synkassa siinä, mitä työelämässä myöhemmin tarvitaan: pitää laittaa omat mielihalut, unelmat, tarpeet ja ajatukset syrjään, olla passiivinen suorittaja, hyväksyä se että muut käyttävät valtaa ylitsesi (”se nyt vaan on luonnollinen asiantila”) ja alkaa pitää paperilapuilla näkyviä numeroita palkitsevina (vrt. palkkakuitti). Koulun tärkein oppi tuntuisi olevan: älä ajattele liikaa ja tee niinkuin käsketään. Tätä systeemi loppujen lopuksi tarvitsee toimiakseen kuten ennenkin.

    Tätä vasten ajateltuna, itse taisin olla aika huono koulussa, huonosti opin edellä mainitun. 😉 Mutta on hyvä pysähtyä miettimään sitä seikkaa, että useimmat meistä viettää tällaista pitkälle ritualisoitua laitoselämää keskimäärin vähintään 12 vuotta, eikä sekään monelle riitä. Näin syvälle sisäistetyistä, toisinaan haitallisistakin ajattelumalleista ei opita pois ihan käden käänteessä.

  3. Toivoisin että nykyajan koulu myös opettaisi ymmärtämään/sisäistämään opetetun asian. Koulujärjestelmä ruokkii ulkomuistista oppijia.

    Entäs idiootit ja ääliöt. Tarkoitan tällä huonosti kasvatettuja ja käyttäytyviä ihmisiä. Heitä nimittäin löytyy korkeasti koulutetuista ja duunareista.

    Karkeasti katsoen yhteiskuntamme tarvitsee Lemmingsejä jotka ei paljoa kysele kunhan ottavat ja kuluttavat tarpeen mukaan toki löytyy niitä jotka ”sluibailevat” mahdollisimman helposti järjestelmän läpi. Kuka oikeasti opettaa mikä on oikein ja mikä on väärin? Vanhemmat tietysti. Kysymys herää helposti. Mikä on heidän koulutuksensa taso ja mikä merkitys sillä on loppujen lopuksi kuinka ajattelevia ihmisistä tulee?

    Älä ajattele,kyseenalaista vaan tee mitä käsketään 🙂 Sopivaa biomassaa valtiolle 😉

    • Imu,

      Kiitos kommentista! Nähdäkseni iso ongelma on juuri se, että yhteiskuntamme tarvitsee yhä vähemmän Lemmingsejä ja yhä enemmän luovaan ja dynaamiseen ajatteluun kykeneviä kansalaisia. Tässä on yksi suurimpia syitä siihen, miksi koulujärjestelmän soisi reagoivan hiukkasen nopeammin nykytilanteeseen.

      Kodin merkitys on myös tärkeä. Mutta miksei koulussa voisi opettaa esimerkiksi etiikkaa, eli oikean ja väärän tutkimusta argumentatiivisesti?

  4. Tuollaista intomielistä koulun uudistusta on vaadittu aina. Aina sitä on myös tehty. Ymmärrän hyvin, että ajattelet positiivisesti oppimisesta: se on ilo. Totta.

    Mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää: oppiminen ei kaikille olekaan ilo. Varsinkin nykyään, kun säästämisvimmassa on samaan luokaan ahdettu monia oppimisvaikeuksista kärsiviä. Kaikkia pitäisi opettaa. Käytännön työssä ollut tietää, että tehtävä on mahdoton, jos pitää koko ajan keskeyttää opetus häirinnän takia tms. On siis tyydyttävä siihen peruskaavaan, jonka näit varsin ankeana.

    Mielestäni tilanne ei kutenkaan ole niin surekea kun luulet. Kyllä ne oppilaat, jotka ovat löytäneet oppimisen riemun saavat nykyisessäkin melko tylsässä opetuksessa perustiedot – ilo oppimiseen ei häivy, se jatkuu kotona oma-aloitteisesti. Näille perustiedoille on annettava arvoa, ilman niitä jatko lennokkaampaan opiskeluun ei onnistu. Monesti myös käsitetään, että koulun pitäisi olla aina vain hauskaa. Sehän on työntekoa! Ja kyllä opettajatkin ovat aika lailla ajan tasalla.

    Mielestäni on kuitenkin demokraattista ja kaunista, että kaikille annetaan jonkinlainen valmius oppimiseen. Oppiminen on koko iän kestävää.

    Lisäksi en näe järkevänä, että alettaisiin perustaa yksityiskouluja, joka tapahtuisi välittömästi, jos vain innolla oppivat huomioitaisiin. Nykyään koulussa on myös sellaisia oppilaita, että taivaan enkeleillä olisi hiki otsassa, jos saisivat heidät kiinnostumaan edes jostain.

    • Arvoisa Eläkeläinen,

      Nähdäkseni oppiminen on yksi perustavanlaatuisia inhimillisiä nautintoja. Mielestäni on jokseenkin hälyttävää, että niin suuri osa yhteiskunnastamme on vieraantunut tästä ilosta. Voi myös kysyä, mistä koulussa niin tyypillinen häirintä johtuu. Jos oppilaat turhautuvat kuoliaaksi, ei ole mikään ihme, että viihdykettä haetaan keinolla millä hyvänsä.

      Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että perustiedot peruskoulu toki tarjoaa: näin siis mainitsemieni viiden taidon kohdalla. Mitä tulee sen sijaan reaaliaineiden oppimiseen, on tilanne surkea. Oppilaat oppivat pitämään asiat mielessä muutaman viikon. Harva aikuinen muistaa oman alansa ulkopuolisista oppiaineista hölkäsen pöläystä.

      Aivan perustavalla tasolla olen kanssasi eri mieltä siinä, että koulun *tai työn* ei pitäisi olla hauskaa. Siinä missä oppiminenkin, myös työn teko on eräs hienoimpia inhimillisiä toimia. Näin siis silloin kun voi tehdä palkitsevaa ja kutsumuksellista työtä. Se, että lapset aivopestään pienestä pitäen uskomaan, ettei moisen tavoittelu ole kannattavaa on mielestäni suorastaan törkeää. Jokainen voi varmasti löytää itselleen palkitsevan työn kunhan etsii riittävän tarmokkaasti.

      Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että yksityiskoulujen kautta ratkaisun hakeminen on erittäin ongelmallista. Vaikka sovelias pedagogiikka löytyisikin, jäisi se tällöin vain harvojen etuoikeudeksi. Yksityiskoulut voivat kuitenkin pilotoida uudenlaisia ratkaisumalleja. Ja kun parempi malli löytyy, voi vain toivoa, että myös poliittista tahtoa löytyy sen jalkauttamiseksi kaikkien ulottuville.

      Sitä odotellessa on kuitenkin ilo huomata, että kehitys suuntautuu jatkuvasti järkevämpiin ja toimivampiin ratkaisuihin.

      • Täysin samaa mieltä Laurin kanssa tästä.

        Opiskelu ja työnteko voivat olla hauskaa ja se on suorastaan tavoiteltavaa. Hampaat irvessä tekeminen ei varmasti ole työntekijän eikä työnantajan, ei opiskelijan eikä opettajan etu. Kaikilla on helpompaa ja tulokset ovat parempia, kun molemmat osapuolet ovat motivoituneita ja kiinnostuneita siitä mitä tekevät.

        Välillä tuntuu, että Suomessa ihannoidaan sellaista tyhjänpäiväistä väkisin puurtamista ja naamioidaan se ”sisuksi”. Sisu oli todella hieno juttu aikanaan, kun puurtaminen oli aivan pakollista kansakunnan selviämisen kannalta. Nykyään sitä tehdään, kun ei paremmasta tiedetä tai jakseta juurikaan ajatella miten nykytilannetta voitaisiin muuttaa kohti parempaa.

        Kiitos Lauri ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Olet selvästi saman muutoksen perässä kuin minäkin. Oletko muuten tietoinen, että Tampereella järjestetään TEDxProacademy tapahtuma alkutalvesta? Sinne olisi mahdollista päästä vieraaksi, jos opiskelun nykyaikaistaminen kiinnostaa.

      • Juuso,

        Kiitos kommentista! Mielestäni on jännittävä juttu, että aika harva tulee ajatelleeksi sitä, että motivoitunut työntekijä on automaattisesti parempi kuin hampaat irvessä ”sisulla” vääntävä. Jos työ on tervanjuontia, menee puolet ajasta sen välttelyyn. Motivoitunut työntekijä puolestaan käyttää (lähes) koko työajan itse työntekoon.

        Huomiosi sisusta on erinomainen, en ole aiemmin hoksannutkaan tuota yhteyttä. Lienee totta, että hampaat irvessä on mentävä ääritilanteissa – mutta nykytilanteessa liikkumavaraa on kosolti enemmän kuin esimerkiksi sotien aikaan.

        TEDx-tapahtuma kiinnostaa ilman muuta. Mistä siitä voisi saada lisätietoa?

  5. Loistopostaus Lauri!

    Tähän Juusoa komppaillen lätkäisen vielä pari sanaa hauskuudesta ja inspiraatiosta.

    Hauskuushan ei välttämättä tarkoita vain sitä että on sirkus pihalla ja kaikille tarjotaan hattaraa. Mikä voi oikeasti olla sisimmässä hauskempaa ja inspiroivampaa, kuin itsensä kehittäminen jossain merkityksellisessä asiassa aivan hirvittävän hyväksi?

    Tuo on maailman yksi suurimmista lapsille opetetuista vääryyksistä, että koulu, eikä työ ei voi aina olla hauskaa ja inspiroivaa. Samalla kun lapsille opetetaan tuo, riistetään heiltä paljon suurta iloa elämästä. Ehkä tehdasajan alkessa työ ja koulu eivät voineet olla hauskoja, eivätkä inspiroivia, jotteivät lapset, joista myöhemmin tuli tehtaan koneen osia, olisi inspiroituneet liikaa ja alkaneet tehdä jotain muuta, kuin hankkia elantonsa tehtaalla raatamalla.

    Ikävää on, että sama ajattelumalli on edelleen valloillaan. Varsinkin pikkuhiljaa tehtaiden ja muiden perusmekaanista suorittamista vaativien yritysten siirtyessä halvemman työvoiman valtioihin, alkaa perinteisen ”työn ei tarvitse olla merkityksellistä minulle, teen vain nämä määrätyt asiat, että joku maksaa siitä minulle vähän rahaa”-liukuhihnatyövoiman tarve huveta niin tehtaissa kuin toimistoillakin kohti nollaa.

    Näen yhteiskunnallisesti melko hälyttävänä tilanteen, jossa ihmiset jotka on opetettu tottelemaan käskyjä ajattelematta eivät saakaan enää käskyjä tai ohjeita mistään. Mitä sitten pitää tehdä? Yhteiskunnassa jossa on opetettu, että kun käyt nyt tarpeeksi hyvin koulun perustason niin, PÄÄSET lukioon, jonka hyvin käymällä PÄÄSET ehkä yliopistoon ja siellä kun oikein väkerrät niin joku jalomielinen voi joskus OTTAA sinut töihin. Ja oikein kun säästää, niin voi PÄÄSTÄ eläkkeelle jo vähän asetettua rajaa aikaisemmin. Mitä käy, kun ei olekaan enää ketään päästämässä elämässä eteenpäin?

    Jotta Suomessa olisi vielä kymmenen vuoden päästä muutakin, kuin zombeja odottamassa, että tehtaat tulisivat takaisin ja joku päästäisi heidät töihin, olisi mielestäni kouluissa alettava hyvin pikasesti opettaa myös subjektiivista ajattelua ja oppimista. Jotta ihminen voi luoda vanhan tilalle uutta, on hänen ymmärrettävä että hänellä on kyky luoda uutta. Ja tällä hetkellä tuo ymmärrys tapetaan koulutusjärjestelmän toimimattomuudella ja väärillä lähtökohdilla jo ensimmäisen luokan alussa. Lapsia pitäisi opettaa kehittymään ja kehittämään ympäristöään hiljaa istumisen ja käskyjen kuuntelemisen sijasta.

    Aiheesta puhuu myös minua viisaampi henkilö Thomas Malone MIT:stä.
    Kannattaa tsekata: http://www.mikropc.net/kaikki_uutiset/article423512.ece

    • Einari,

      Naulan kantaan. En toki tarkoita itsekään hauskuudella hedonistisessa nautinnossa rypemistä, vaan nimenomaan sisällöllistä ja merkityksellistä toimintaa.

  6. Kiitos hienosta postauksesta! Kuulun itse juuri siihen porukkaan, joka lapsena imi tietoa kuin sieni, mutta jolta peruskoulujärjestelmän tylsyys ja suorituskeskeisyys tappoi oppimisen ilon. Vasta nyt oman lapsen myötä ja gradua kirjoittaessani tuntuu, että olen löytämässä tämän tunteen uudelleen. Muistan ikuisesti sanoneeni kaverilleni joskus lukioaikoina, että ”tässä englanninkirjassa olisi kyllä tosi mielenkiintoisia juttuja, mutta eihän niitä voi lukea kun se on koulukirja”, mikä ehkä hyvin kuvastaa sitä, ettei tietynlainen ylhäältä tuleva pakko oppimiseen ainakaan omalla kohdallani toiminut. Tuskin olen ainoa…

    Koululaitos tarvitsisi perustavanlaatuisia muutoksia, mutta miten toteuttaa nämä muutokset, kun opettajat ovat työelämään asti tullessaan jo ehdollistuneet varsin voimakkaasti vallalla oleviin käytäntöihin. Tästä lähtökohdasta lienee melko vaikeaa siirtää oppilaille muitakin näkemyksiä. Muutenkin koko yhteiskuntaa tuntuu leimaavan sellainen suorituskeskeisyys ja ”työ ei voi olla hauskaa” -asenne, että vanhemmat eivät varmaan kotonakaan osaa opettaa lapsille muunlaista ajattelutapaa. Ja toisinajattelijat tietenkin leimataan laiskoiksi luusereiksi; olen niin monesti saanut kuulla olevani yhteiskuntaan sopeutumaton vetelehtijä ja tosielämän realiteetteja ymmärtämätön haihattelija kertoessani haluavani tehdä ainoastaan arvojani vastaavaa työtä josta voin nauttia, että tuohon alkaa jo melkein itsekin uskoa :/

  7. Moi!

    Kiitos Laurille postauksesta ja muille avartavista kommenteista. Mielestäni nykyään ollaan teorian tasolla jo varsin hyvin kartalla motivaation merkityksestä oppimiseen, oppimaan oppimisen taitojen kartuttamisessa, elinikäisessä oppimisessa jne…

    Välineitä mielekkääseen oppimiseen on, opettajat ovat varsin usein kartalla ajankohtaisista oppimis- ja opiskelutrendeistä ja he usein suhtautuvat työhönsä myös kunnianhimoisesti ja koko sydämellään. Ja jos puhutaan karrikoidusti ns. ”häirikköoppilaista”, ovat he kuitenkin vähemmistönä koko oppilaspopulaatiossa – toki heitäkin on.

    Koulu muuttuu, mutta hitaasti. Loppuviimein kyse on kuitenkin poliittisesta tahdosta. Rohkenen jopa argumentoida, että nykyisillä määrärahoilla pyöritetty peruskoulu toimii niin hyvin kuin se vain voi toimia. Voi toki väittää, että kyse ei ole rahasta, mutta kyllä se vain pitkälti siitä on kyse. Rohkeampi tuplaisi nykyisten opettajien ja tilojen määrän, ja jo voitaisiin puhua oppilaskohtaisista HOPSeista sun muista sinänsä hienoista ajatuksista, joita voitaisiin ”oikeasti” toteuttaa.

    Vielä karrikoiden. Aikaisemmin on mainittu terminä ”avovankila”, joka on varsin osuva kuvaus koulusta kasvatussosiologisesta näkökulmasta: kouluhan on erittäin tehokas ratkaisu säilyttää lapsia sen aikaa, että huoltajat voivat omilla toimillaan pyörittää yhteiskuntaa ja laittaa veroeurot kiertämään.

    Toivotan kuitenkin onnea ja menestystä kaikille tulevaisuuden visiönääreille. Visioita tarvitaan, jotta nykyisyyttä voidaan ruuvata suuntaan tai toiseen. Ja aina toisinaan niistä visioista rapisee muutama käyttökelpoinen toimintamalli käytäntöönkin.

    • Antti,

      Kiitos kommentista. Olet täysin oikeassa siinä, että teorian tasolla pedagoginen koulutus on jo oikeiden asioiden äärellä. Näistähän on puhuttu jo 1950-luvulta lähtien esimerkiksi Brunerin toimesta. Ongelmana onkin nähdäkseni se, että teoria tuntuu jalkautuvan käytäntöön tuskallisen hitaasti. Peruskoulun pohjimmainen motivaatiostruktuuri kun on yhä perin pohjin skinneriläinen.

      Ja olet varmasti oikeassa myös siitä, että iso ongelma peruskoulutuksessa on taloudellisen ja poliittisen tahdon puute. Juuri tästä syystä asiasta tuleekin mielestäni keskustella: jotta parempia ratkaisuja saadaan jalkautettua teoreetikon kammiosta myös käytäntöön niin, että tulevaisuuden toivommekin hyötyvät niistä.

  8. Hei!

    Tämä oli mielenkiintoinen postaus, joka toden totta herättää ajatuksia. Koska minulle kuitenkin tämän lukemisesta jäi hieman negatiivissävytteinen kuva koulujärjestelmästä, haluaisin tuoda esille muutaman hyvänkin asian.

    Ensinnäkin tämä jaottelu viiteen koulun tehtävään on mielestäni liian karrikoitua. Laurin mukaan muun kuin näiden viiden oppiminen on tuurista kiinni, mutta itse olen sitä mieltä, että on monia asioita, joita ei edes huomaa oppineensa. Oppimiseen liittyy paljon syvällisempiä aspekteja kuin vain lukeminen, kirjoittaminen tai ulkoa opettelu. Esimerkiksi syy-yhteyksien näkeminen tai kokonaisuuksien hahmottaminen ovat mielestäni asioita, joita oppii hyödyntämään huomaamattaan koulunkäynnin edetessä.

    Toisaalta koulu on sosiaalinen paikka, jossa opitaan juuri ihmisten kanssa olemista ja käyttäytymistä ja yhteiskunnan normeja. Mielestäni erityisen tärkeää olisi huomata, että normeja on vaikea kyseenalaistaa, jos niitä ei tiedä! Vaikka luovuus on hienoa, tarvitsee luovuudenkin jossain vaiheessa olla järjestelmällistä, jotta sitä voidaan hyödyntää. Impulsiivisuus tai sääntöjen rikkominen ei ole suorastaan luovuutta. Vaikka se kuulostaa karulta, että järjestys se olla pitää, niin silläkin on tosiaan puolensa. Koulu opettaa nykyiset vallalla olevat järjestelmät, normit ja tavat toimia. Ei voi olettaa, että niitä voitaisiin parantaa, ellei ensin opeteltaisi, miten ne toimivat. Jos emme oppisi menneisyydestä, ja nykyisyydestäkin, toistaisimme väistämättä toimimattomia tapoja.

    Hienointa mielestäni koulujärjestelmässä on, että ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan voi kehittää pyörää edelleen tai uusia käyttötarkoituksia pyörälle. Monet nykyajan keksinnöt eivät olisi olleet mahdollisia, ellei koulussa olisi opetettu perusteita. Toisaalta moninaiset aineet antavat mahdollisuuden tutustua sellaisiin tietoihin, joihin ei muuten olisi mahdollisuutta tutustua. Näistä voi valita oman polun itselleen, kun huomaa, mikä kiinnostaa.

    Haluan kuitenkin loppuun todeta, että en ole sitä mieltä, että koulujärjestelmä olisi tällaisenaan täydellinen. Suorituskeskeisyyttä on todellakin liikaa, luovaa ajattelua voisi rohkaista enemmän samaten kuin esimerkiksi itsereflektointia, joka on paljon parempi oppimisen kannalta kuin opettajan antamat arvosanat. Kuitenkin pitää muistaa myös kodin merkitys, sillä koulu voi yrittää muovata ajattelumalleja, mutta loppujen lopuksi monet toiminta- ja ajattelumallit syntyvät kotona. Itseluottamus esimerkiksi omaan ajatteluun nojaa läheisten ihmisten antamaan tukeen. Opettajat eivät voi yksin korvata tällaisia läheisiä ihmisiä.

    Yritin tuoda kuitenkin yllä vain hyviä puolia esille, sillä esimerkiksi koulun maalaminen suoriltaan ”avovankilaksi” on mielestäni monisyisen järjestelmän yksinkertaistamista. Olen ehdottomasti järjestelmän kehittämisen kannalla, mutta vanhan järjestelmän hyviä puolia kannattaa myös punnita – ehkä jotain hyvää voidaan säilyttääkin 😉

    • Kiitos kommentista.

      Olet oikeassa, että koulussa oppii toki muutakin kuin mainitsemani viisi taitoa. Painottaisinkin sanaa *tehokkaasti*: nämä viisi ovat ne, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäävät lähes jokaisen oppilaan haltuun. Muun oppiaineksen kohdalla siirtyminen käytäntöön jää käsittääkseni melko sattumanvaraiseksi.

      Mitä tulee koulun opettamiin sosiaalisiin taitoihin, olen kanssasi osin samaa mieltä. On toki tärkeää oppia toimimaan monenlaisten ihmisten kanssa. Toisaalta koulujärjestelmän suosima hierarkkinen ja voimakkaisiin vastakkainasetteluihin perustuva sosiaalisuus ei kenties ole ihmisten hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu. Vrt. esimerkiksi Markuksen kommentti ylhäällä, ja siihen linkkaamani Paul Grahamin oivaltava teksti.

      Lopuksi, olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että järjestys pitää olla. En tarkoita luovuudella suinkaan kaaosta tai impulsiivisuutta vaan nimenomaan kyvykkyyttä synnyttää uusia ja tarkoituksenmukaisia tuloksia. Se vaatii myös järjestelmällisyyttä. Kysymys herää kuitenkin siitä, *mikä* järjestys on hyväksi luovuuden ja hyvinvoinnin edesauttamiseksi. Oma näppituntumani on, etteivät autoritäärinen sosiaalinen järjestys ja tiukat aikatalut välttämättä ole ihmisen toiminnan kannalta optimaalisia ratkaisuja.

  9. Lauri,
    minusta perusongelmana on, että nykyaikainenkin kouluopetus perustuu vulgaaribehavioristiseen tiedon siirron ajatukseen. Opettajan toiminnan perustana on edelleenkin käsitys, että ihmisen toimintaa voidaan menestyksellisesti kontrolloida ja säädellä ulkoakäsin, opettajien tai opetussuunnitelmien kautta.

    Koulu perustuu pakottamiseen ja opettajan auktoriteettiaseman säilyttämiseen. Oppilasta pidetään erillisenä yksilönä, jolla on suhteellisen pysyviä hyviä tai huonoja ominaisuuksia, ja oppiminen nähdään tapahtumana, jossa tietoa siirretään opettajan päästä oppilaan päähän. Tiedon ymmärtäminen merkitsee koulussa samaa kuin opeteltavan sanallisen aineksen toistaminen.

    Koulua hallitsee epärehellisyys: koulun tavoitteet ja todellisuus ovat keskenään ristiriidassa. Tavoiteohjelmien mukaan koulun tulisi ohjata humaanisuuteen ja yhteistyöhön; sen sijaan se kannustaa kilpailuun ja yksilöllisiin suorituksiiin. Koulun tulisi edistää oman työn suunnittelua ja kriittisyyttä; sen sijaan se kasvattaa tottelemiseen ja kirjauskoon. Koulun tulisi antaa kriteerit sille, milloin asia ymmärretään; koulussa kuitenkin menestyy parhaiten ulkoluvulla ja asioiden pikkutarkalla toistamisella. Tämä johtuu siitä, että koulussa opetetaan vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt.

    Koulu ei itse asiassa tarjoa lainkaan valmiuksia työelämään tai yliopisto-opiskeluun, kuten esim. Pekka Räihä vastikään osoitti ansiokkaassa kirjoituksessaan (julkaistiin ainakin Kainuun Sanomissa pari päivää sitten). Räihän mukaan yliopisto-opiskelun venymisen syyt löytyvät pikemminkin koulusta kuin opiskeluajan ongelmista.

    Minusta Kahlil Gibran on aikanaan ilmaissut sattuvasti, mistä opettamisesta on kysymys:

    Sitten opettaja sanoi: Puhu meille opettamisesta.
    Ja hän sanoi:
    Kukaan ei voi ilmaista teille muuta kuin sellaista, mikä jo uinuu teidän tietoisuutenne aamunkoitossa.
    Opettaja, joka kulkee temppelin varjossa oppilastensa seurassa, ei anna omasta viisaudestaan vaan omasta uskostaan ja rakkaudestaan.
    Sillä jos hän tosiaan on viisas, hän ei pyydä teitä astumaan oman viisautensa majaan, vaan ohjaa teidät mieluumin oman sielunne kynnykselle.”

    • Timo,

      Kiitos kommentista! Nähdäkseni pyrkimys on kyllä koulumaailmassa hyvä: kyllä lapsia ihan oikeasti yritetään opettaa. Ongelmana on enemmänkin nähdäkseni se, ettei nykyinen opetuksen viitekehys mahdollista kovinkaan tehokasta ja innostavaa oppimista. Kehitys menee kuitenkin onneksi oikeaan suuntaan.

      Kiitos Gibran-sitaatista! Se oli vaikuttava!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s